Mikkelinpäivänä, 29.9.2024, otetaan uudelleen käyttöön Säynätsalon kirkko ja konsertissa iltapäivällä  kuullaan Ilmari Hannikaisen Säynätsalon kirkon vihkiäisiin vuonna 1927 säveltämä Kantaatti  ”Jos ei Herra huonettansa rakenna”.

Hannikaisen  suhde  saariin  perustui   ystävyyteen  Hanna Parviaisen ja tämän elämäntoverin Wivi Lönnin kanssa. Hanna  tilasi  Ilmarilta pääasiassa hengellistä musiikkia  ja myös maksoi hyvin. Kantaatin sanat teki  Wivi Lönnin veljentytär Kaarina Vaher.

Kantaatti kuului vuosikymmenet Säynätsalon teollisuussaaren juhlaohjelmistoon. Sitä esitettiin tasavuosina viiden vuoden välein ainakin 1980-luvulle, sitten harvemmin, Tätä ennen Kantaatti on kuultu Säynätsalon kirkon 90-vuotisjuhlassa 2017.

Vihkiäisjuhlassa ja muutaman kerran sen jälkeen Kantaatin solistina oli Alma Kuula.  Hänen suhteensa Säynätsaloon juontui siitä, että hänen sisarensa Emmi oli avioliitossa Säynätsalon tehtaan insinöörikuntaan kuuluneen Yrjö Putkisen kanssa. Toivo Kuula sävelsi tunnetun Häämarssinsa  Säynätsalossa Niemelän tuvassa.

Hannikainen kävi itse säestämässä esityksiä  30-luvun puoliväliin  ja sitten taas 40-luvun lopulta kuolemaansa saakka,  Päijänteeseen, Tehillä 1955.

Hanna Parviaisen menetettyä tehdasyhtiön pankeille 1936,   Ilmari Hannikaisen yhteys Säynätsaloon katkesi.  Sotien jälkeen tuolloin Suomen Pankin hallussa olleen  tehdasyhtiön johtaja  Hilmer Brommels  kutsui  Hannikaisen  jälleen saarelle.  Yhtiö  tilasi häneltä  tehtaiden 50-vuotisjuhliin  Työn Laulun, V.A.Koskenniemeltä tilattuihin sanoihin.    50-luvun alussa Hannikainen teki Päijänteen laulun,  Mieskuoro Päijänteen tunnusmusiikiksi. Saaren Naislaulajat -kuoron tunnusmusiikki oli niinikään Ilmarin  ”Hanna In Memoriam”. Aivan viimeisiä  sävellyksiä  oli  kesällä  1954 Emäntälässä  syntynyt  Häämarssi. Sen ensiesitys oli samana syksynä Aune Paanasen ja Ahti Sirppiniemen häissä.  Aune oli kuulunut Hannikaista saarilla palvelleeseen tarjoilijakuntaan Kerholla (kts alla).

Kirkkojuhlat olivat tehtaan julkisuutta

Säynätsalon kirkon  juhlat olivat  pitkään  käytännössä  tehtaan  suhdetoimintatilaisuuksia ja  tehtaan saarelle  luomaa  yhteisöllisyyttä.  Tämä jo siksikin, että seurakunnan talous oli täysin tehtaan  hoidossa 70-luvun alkuun. Vaikka juhlien isäntänä oli jo seurakunta, tehdas järjesesti ainakin vielä 1967 näyttävät illalliset Kerholla  kutsuvieraille.

Hieman huvittavakin on kuva  kirkon 25-vuotisjuhlien päiväjuhlasta Lehtisaaren  koululla, loppiaisena  1952.  Siinä eturivissä on yksin tehtaan teknillinen johtaja  Väinö Huida,  papisto ja  Hannikainen ovat  kaikki toisella  rivillä.

Huida  asui  tuolloin Karhuniemen Tiilelässä  ja mielihyvin  hyväksyi  kanttor Erkki  Niinistön idean  järjestää  alarinteen Emäntälä  Hannikaiselle   kesäisten käyntien majoitukseen.   40- ja 50-lukujen talvisilla käynneillään  Hannikainen asui  Työnjohtajakerhon ja Konttorin vierashuoneissa, kesäisin Eämäntälässä.   Missä hän asuikin,  yhtiön Kerho järjesti 24/7 -palvelun.   Siihen osallistuneet  ovat kertoneet Hannikaisen olleen melko vaativa vieras. Kylmässä Työnjohtajakerhon talossa oli toimitettava kuumavesipulloja vuoteeseen yölläkin. Hannikaisen  ylöspito ja  palvelut  olivat  yhtiölle  jonkinlainen kustannustekijäkin. Vierashuoneita ja  niiden palveluita pidettiin yllä kuitenkin pääasiassa esimerkiksi vientiasiakkaiden käynteihin,  joten Hannikainen  mahtui  yhtiön edustusbudjetteihin.

Ilmari Hannikainen vuoden 1952 päiväjuhlassa Lehtisaaren koululla. Vieressä ilmeisesti toinen  Girsenin sisaruksista ja seuraavana opettaja Olga Lehtiö.  Kuva suurempana alla.

Kerhon johtajan  o.t.o -tehtävää  hoitanut  Eero Levä  vastasi  90-luvulla kysymykseen, mikä Hannikaista  ”saarille  niin  veti”  yhdellä  sanalla  ”konjakki”.   Kuva on  kuitenkin laajempi,  mutta  toki  tuoltakin osalta tosi.

Hannikainen  oli  Mieskuoro Päijänteen kunniajäsen ja osallistui  jopa kuorolaisten  retkille  Muuratmajalle.  Kirjeissään Ilmari  mainitsee nimeltä mm yhtiön autonkuljettajia, jotka sitten tarjosivat kyydin takaisin Kerholle.  Hannikainen ei sentään mennyt  kuorolaisia kuljettaneeseen yhtiön koppiautoon  (matkustamo  kuorma-auton lavalla) vaan sai kuljetukset yhtiön edustusautoilla.

Kantaatin  soolo-osaa  varten  saarelle  tuotettiin Alma Kuulan jälkeen  vielä 50-luvulle saakka  maan  tunnettuja  taiteilijoita, tosin ”ei aivan ykkösketjua”, kuten Hannikainen sanoo jossain kirjeessään ”sentään aika pientä suoritusta varten”.    50-luvun alussa mm Antti Koskinen ja sittemmin jyväskyläläinen Vilho Kekkonen kävivät.  Saarella  asuneita  solisteja olivat  ainakin  Anni Nuottamo  ja  Maila Haavisto, 50- ja 60-luvuilla.

Ilmari Hannikainen  oli  Jyväskylän eliitissä  kasvaneena  Parviaisten sisarusten  ystävä.   20-luvulla   Sulkulan lähellä  Girsenin  sisarusten kodissa  usein  kokoontunut  kirjallinen  salonki (Girsenit, Hanna Parviainen, Wivi Lönn, Martti Korpilahti, Ilmari Hannikainen)  liittyy myös  suomalaiseen tasa-arvohistoriaan.   Toinen  Girseneistä  oli  vielä mukana  1967  konttorin  illallisilla.  Hän oli  siellä  ottanut  tasa-arvonäkökulman puheeksi  ja    herättänyt  osassa   seurueesta   hämmennystä.

Kantaatin esitys loppiaisena 1967. Kuoro koostui Mieskuoro Päijänteestä ja silloin jo lopettaneen Saaren Naislaulajien jäsenistä sekä muutamasta kirkkokuorolaisesta. Solistina Maila Haavisto, säestäjänä näkymättömisssä Timo Mäkinen, kuoroa johtaa Erkki Niinistö.  Laulajakunnasta suurin osa oli ollut mukana Kantaatin esityshistorian suurimmilla kerroilla  50-luvun alussa, jolloin lehterillä oli yli sata laulajaa.

Seurakunnan puitteissa  kirkkojuhlat jatkuivat.  Kerrotaan, että vuonna  1987  henkilöstövaihdosten takia  olivat jäädä väliin, mutta   juhlakuoron keskeisiin voimiin kuulunut vanerin varaston  päällikkö basso Esko Auvinen oli  Pikku-Matin edessä  esittänyt näytteen  Kantaatista  saarten uudelle  kanttorille, joka oli  asiaan tarttunut.   Kantaattia  laulettiin säynätsalolaisin  voimin vielä  ainakin  seurakunnan lopettamisjuhlassa  2005 ja kirkon 90-vuotisjuhlassa 2017.

Minulle  henkilökohtaisesti  Ilmari  oli  ”professori-setä”, joka kävi saarella ollessaan kylässä ja lähetti maailmalta postikortteja minunkin nimelläni.  Hannikaisen kuollessa olin kuuden.  Tarkkakorvaisena  lapsena  tietenkin kuuntelin keskusteluja.  Ilmari oli mm katkera siitä, että  Yleisradiossa Nils-Erik  Fougstedt oli poistatuttanut  Ilmarin  äänityksen (HKO:n kanssa)  Tshaikovskin  tunnetusta pianokonsertosta.  Vuosikymmeniä myöhemmin kuulin  Ylessä, että  Ilmarin  esityksiä oli poistettu paljonkin, koska  ”loppuvuosien  esitystaso  olisi vain pilannut  Hannikaisen mainetta”.   Ilmari kertoi myös  käyneensä ottamassa  sähköshokkeja  Lapinlahdessa.  Mitä niillä yritettiin hoitaa, en tiedä.    Menettely oli vielä  50-luvulla yleinen.

Viimeisinä vuosina  Säynätsalon  Emäntälä  lähes kilpaili  Ilmarin ”piilopirtikseen” kutsuman  Mustasaaren talon kanssa.  Mustasaari jää oikealle  laivan lähdettyä Tehin laiturista.   Kun Hannikainen oli  mökiltään kadonnut heinäkuussa  1955, aluksi Kuhmoisissa ajateltiin  hänen menneen  Säynätsaloon.  Täältä kuitenkin kerrottiin, ettei saarilla ollut näkynyt.   Ja naaraukset aloitettiin.

Useissa  yksityiskirjeissä  Hannikainen  sanoo, että  saarella  häntä ”ymmärretään”.  Siis tuolloin 50-luvun puolivälin lähetessä.  Viimeisenä joulunaan  1954  Hannikainen  oli yksin Yrjönkadun asunnollaan Helsingissä  ja kirjoitti  kirjeen  Säynätsaloon, lapsuutensa jouluista ja  tulevasta kesästä  Säynätsalossa. Vuodesta  1938  Hannikaisen kanssa naimisissa ollut ylilääkäri Göta Tingvald-Hannikainen oli joulunkin johtamassaan parantolassa  Rovaniemellä.

Toukokuussa  1955  Hannikainen toi saarelle Hautauslaulun nuotit.  Hän ja  Erkki Niinistö olivat sopineet siitä, että ”kumpi ensin kuolee”, toinen järjestää Hautauslaulun esityksen. Niinpä saaren  ”Kantaattikuoro”  kävi  Helsingissä  hautajaisissa, yhtiö maksoi kulut.  Myöhemmin Mieskuoro Päijänne  esiintyi Hannikaisen hautamuistomerkin paljastuksessa,  60-luvun puolella.

Kirkon 25-vuotisjuhlien päiväjuhlassa yhtiön teknillinen johtaja Väinö Huida on yksin etupenkissä.Toisella rivillä mm Hannikainen, silloinen väliaikainen pastori Lappalainen ja tuleva kirkkoherra Nuottamo vaimoineen.  Äärimmäisenä oikealla 20-luvun kirkkoherra Aapeli Jokipii. Hän saarnasi vielä kirkon 40-vuotisjuhlassa 1967.

Laivaranta  oli
vuosikymmenet
avovesikauden
joukkoliikennekeskus

Kuntaliitoksen  jälkeen  90-luvun alussa  silloinen Jyväskylän kaava-arkkitehti Kai Liljeblad  teki   suunnitelman  Säynätsalon laivarannasta. Siinä  laituri oli siirretty  perinteisestä paikastaan  Sillankorvan rivitalojen tuntumassa Ison Saunan  lahden  reunaan.   Visio  ei käsittänyt ainoastaan laituria  suurillekin aluksille, vaan myös  mm rantaravintolan ja  motellin.   Suunnitelma julkaistiin  Säynätsalon Sanomissa,  josta  oheinen kuva.  Laivalaituri  siirtyi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, mutta huomattavasti pienempänä versiona. Liljebladin suunnitelman mukaista ravintolaa ei koskaan tullut, mutta  muutaman vuoden toimi panimopubi 2020-luvulla.

Säynätsalon Sanomissa 1993 julkaistu visio  saaren satama-alueesta.

Laivalaituri on visiokuvassa kerrassaan mahtava, nykyiseen kelluvaan laituriin nähden.  Lehden jutussa viitattiinkin  silloin vielä  suunnitteilla olleeseen  Päijänne-Saimaa  -kanavaan, tai  suoraan kanavaan  merelle.  Niiden kautta  Päijänteelle  pääsisivät pian suuretkin alukset.  Nykyisin hankkeesta  ei ole  enää  puhuttu.

Mutta  vanhalla  ”Isolla  Laivasillalla”   elämä jatkui vielä  toistakymmentä  vuotta  tuon suunnitelman  julkaisemisen  jälkeen.    Laiva  tuli   kesäkuun alusta  elokuun puoliväliin, aamuisin Jyväskylästä ja iltaisin Lahdesta.   Päivittäinen  yhteys oli palautunut  80-luvun alussa,  kun  Hildenin varustamo oli hankkinut  Suomen rinnalle  Suomettaren.  Sitä ennen oli päivittäinen  Suomen ja Jyväskylän  liikenne  lakannut 1963,  perinteisen Päijänteen Laivan  (siinä vaiheessa  toiminimi) tarun päättyessä pakkohuutokauppaan lokakuussa 1964.  Uusien omistajien  turvin Suomi  jatkoi sitten vuoropäiväliikennettä  kesästä 1965. Sunnuntai oli omistettu risteilylle Jyväskylästä lähivesille.

S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla.  1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963.  Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola. 

Nimitys  ”Iso Laivasilta”  johtuu  siitä, että  ”pieniä laivasiltoja”  oli saarella Niemelässä  ja  Koulun rannassa.  Niissä kävi  Kaima,  joka  maantiepenkeresillan valmistumiseen saakka  pystyi  ajamaan  reitillään (Korpilahdelta  Jyväskylään) Muuratsalon ja Muuramen-Kinkomaan välistä  salmireittiä.   Kaima lähti Korpilahdelta tavattoman aikaisin ja  palasi  samaa  reittiä  iltapäivällä  taas yöksi Korpilahdelle  tai Korospohjaan.

50- ja 60-lukujen  ”aamuin-illoin” laiva-aikataulu  Lahden ja Jyväskylän välillä  oli perua  vasta  vuodelta  1951.   Eli tuolloin aamulaiva  alkoi lähteä Jyväskylästä klo 9.30 ja poikkesi  Säynätsalossa  10.25.  Iltaisin  Lahden suunnasta  oltiin  aikataulun mukaan  Säynätsalossa klo 19.25, mutta useimmiten laiva oli paljonkin myöhässä.  Vuodesta  1962  Tehi pyyhki jopa neljästi päivässä  Säynätsalon ohi, mutta laiturissa kävi vain konerikkojen takia.

50-luvun alkuun saakka  laivat ajoivat Lahdesta pohjoiseen pääasiassa  öisin. Ne lähtivät  Lahdesta  Helsingin iltapikajunan saavuttua  Vesijärven asemalle,  kymmenen jälkeen.  Osa Lahteen päättyvistä junista jatkoi kaupungin asemalta  satamaan, eli junan pääteasema oli Vesijärvi.  Siellä matkustajat siirtyivät laivaan, joka lähti  useimmiten yötä myöten kohti Jyväskylää.   Paremman luokan matkustajat  asettautuivat  illallisen jälkeen hytteihin nukkumaan,  kansimatkustajat  torkkuivat  salongeissa.  Kaikkien unia häiritsivät kyllä poikkeamiset laitureissa ja meluinen lastaus. Laivoissa kuljetettiin paljon rahtia.

Säynätsalon laivat tavoittivat  aamupäivällä. Reitti kesti nykyistä pitempään, koska   useimmiten ajettiin  mantereen ja Virmailan välistä, Kellosalmen kautta ja poikettiin esimerkiksi  Padasjoella ja Kuhmoisissa sekä Korpilahden kirkolla.  Paluumatkalle  Lahteen  laivat lähtivät  yleensä iltapäivällä ja tuolloin tunnin kuluttua  poikettiin myös  Säynätsalossa.

Päiväliikenteeseen siirtymisen  jälkeen  laivat olivat säynätsalolaisille oiva mahdollisuus  mennä illansuussa kaupunkiin ainakin parin  oluen merkeissä.  Laiva poikkesi matkalla Jyväskylään päivittäin noin klo 19.30.  Saarella ei ollut kaikille avoimia anniskeluravintoloita, ennen keskiolutlakia, mutta laivalla täydet oikeudet. Tosin yhtenä  60-luvun kesänä Suomella ei jostain syystä ollut oikeuksia, mikä matkustajille  selvisi  vasta  laivaan jo noustua.  Tietenkin konttorilla oli  tehtaan Kerho, mutta sinne saivat mennä vain toimihenkilötasoiset  saarelaiset.

Laivaranta oli  vuosikymmenet  tärkeä joukkoliikenteen solmukohta.  50-luvun alkuun laivat ajoivat jäihin saakka,  sitten vain kesä-elokuussa.  Laivasillan läheisyydessä  toimi  kioski.

Tehtaan, eli maanomistajan, kaavailuihin  vielä 40-luvulla Peekorven valmistumisen aikoihin kuului myös  kävelyreitin tekeminen suoraan kirkonmäelle.  Suunnitteilla olivat  portaat (”Harjun portaiden Säykki-versio”)  nykyisestä Parviaisentien ja Laivarannan tien risteyksestä suoraan  kirkonmäelle.  Ylhäälle kirkonmäelle oli tehty järeät portinpylväät jo 20-luvulla.   Ne olivat jäljellä kirkon takapihan reunassa vielä viime vuosina.  Tiedossa ei ole, kuinka pitkälle suunnitelma 40-luvulla eteni, mutta kirkonmäen rinteen kiviin Puustellin ja Seppälän  tienoilla ehdittiin tehdä räjäytysreikiä.

Lahden reitin taantuminen
2000-luvulla poisti laivat  saarten arjesta

Lahden ja Jyväskylän välin reittiliikenteessä oli  jo 2000-luvun alussa  taannuttu  kahdesti viikossa -järjestelyyn.   Hildenin varustamo oli vetänyt  höyrylaiva Suomen  Lahden-reitiltä  risteilykäyttöön  Pohjois-Päijänteellä.  Lahden reitillä ja  Heinolan reitillä  vuorottelivat  Suometar ja  Suomen Neito.  Tuolloisen järjestelyn mukaan  Säynätsalossa käytiin kahdesti viikossa, molempiin suuntiin.

2010-luvulle  siirryttäessä  varustamo  rajoitti linjan  yhteen edestakaiseen  kerran  viikossa.  Muun ajan tuon matkan tekevä laiva oli  Lahden-Heinolan reitillä.   Lahdessa kävivät  kuitenkin vuorottelemassa niin  Suometar  kuin Suomen Neitokin. Varustamon edustaja  totesi  ensimmäisen ”kerran viikossa”  -kesän jälkeen, ettei matkustajamäärä ollut juurikaan laskenut, koska laivalle  halunneet löysivät  sen kerran viikossa ajettavan matkan yhtä lailla kuin kahdesti viikossa.

Mutta  Säynätsalon saaren  elämänrytmistä  ja kollektiivisesta tajunnasta  laivat olivat poistuneet.  Uudet  saarelaiset eivät  aina osanneet sinne  laiturille. Myös säynätsalolainen  ilmaisu  ”laivasilta”  aiheutti  sekaannusta. 

Ja  sitten  vanhan laivasillan  rakenteet alkoivat  pettää.

Vanhaan Isoon laivasiltaan  kuului  kaiketi  40-luvun  lopulla  viimeksi rakennettu uimahyppytorni.  Sen purkaminen  2000-luvun alussa  ilmeisesti muutti  koko sillan tasapainoa  ja   muutamassa  vuodessa  silta  alkoi kallistua pituussuunnassa.

Kesällä 2005  Säynätsalopäivien aikana    Suomi kävi ilmeisesti  viimeisen kerran vanhassa laiturissa.  Päivien ohjelmaan kuului  risteily.  Laituri  oli jo tuolloin  sivullisen mielestä jo lähes hengenvaarallisessa kulmassa, mutta laivan kannelle päästiin ja sieltä poiskin.

Mutta  lokakuussa  2005 laiturin kallistuskulma  nousi  yhä  ja  Jyväskylän kaupungin  toimenhaltijat  asetuttivat  puomin  sillan päähän.   Silloisessa  sivutehtävässäni  Säynätsalon Sanomien  tekijänä  otin kaupunkiin yhteyttä  ja  ihan innostunein mielin  sieltä lähetettiin  miehiä  laituria sulkemaan.  Puhelun jälkeen  tulin ajatelleeksi, että eipä ehkä  Säynätsalon  asioista ole  kovin usein noin innostuttukaan.

Lokakuun  2005 jälkeen sillalle  ei ollut enää kenelläkään asiaa.  Se purettiin 2006.

Ison laivasillan tuhoutumisen jälkeen  reittilaivat  käyttivät aluksi  Juurikan  laituria.  Tilausajoilla siellä on käyty  säännöllisestikin.  Nykyiselle  satama-alueelle  valmistui sittemmin kelluva laituri.

Kesä 2015  merkitsi  romahdusta  Säynätsalolle  poikkeamispaikkana reittiliikenteessä.  Tuolloin Hildenin  varustamo  jätti Suomettaren makaamaan Jyväskylän Haapaniemeen  ja  Lahden-Heinolan reittiä hoitanut  Suomen Neito  teki vain kaksi  koko Päijänteen matkaa, yhden kesäkuussa ja yhden  elokuussa.  Kesäkuussa  se ei käynyt saarella, mutta elokuussa poikkesi, ilmeisesti ainoan kerran sinä kesänä.

Varustamon toimitusjohtaja  kuvasi  Keskisuomalaiselle  Lahden reittiä ”raskasvetoiseksi”.  2016  edestakaisten matkojen määrä  nousi neljään.

Monien vuosikymmenten päivittäisten  tulojen ja lähtöjen  sijasta oli Säynätsalon osalta  päädytty  selkeästi  vain ennalta  tietoja hankkimalla  löydettävään tarjontaan. Ajo illansuussa laivalla   Jyväskylän keskustaan  ei ollut enää  ainakaan hetken mielijohteesta mahdollista.

Kun reittitarjontaa  on  vain vähän,  laivalaiturin tarve  näkyy lähinnä tilausliikenteessä.

Toisin kuin  muilla vielä  säilyneillä  Päijänteen laivalaitureilla,  Säykissa ei ole  ”pysäyttämisviittaa”.  Sellaista, joka rautalangalla vedetään vaakatasoon ja siten ilmoittaa laivalle  tarpeesta poiketa.   Eikä  laiturilla on  paikkakunnasta  kertovaa nimikylttiä.

Laivaan  Säykistä nousevien on käytännössä pitänyt  soittaa  varustamoon tai laivalle –  ellei sitten tieto ole välittynyt  lipunvarauksesta.

Laivaan aikovat ovat myös toisinaan erehtyneet  paikasta.  ”Laivarannantie”  ei enää vie laivarantaan, vaan  laituri on Saunatien päässä.  

Varustamon sivuilla https://www.paijanne-risteilythilden.fi/ on kyllä nykyisin  lähestymisohje, ja oikea laiturin sijainti.

Lahden reitin  vuorolaiva  tulossa  Säynätsaloon 2014..

50-luvun lopulla myynnissä  ollut postikortti. Aamulaiva on saapunut  ja  matkustajia näyttää olevan laskeutumassa  laiturille, kunhan  lankku on saatu paikoilleen.

Juna-laiva -risteilyt Säynätsaloon

1970-tai 80-luvuilla useina kesinä  punainen  ”porkkanajuna ” (DM-9)  ajoi Jyväskylästä Säynätsaloon  tehtaan alueelle ja  lautatarhan suuren  laivalaiturin tuntumaan.  Kiskot ulottuivat sinne.  Jyväskylästä risteilymatkustajia tuonut  Suomi kiinnittyi laituriin, joka oli  aikanaan palvellut  lautatarhaa.  Junalla tulleet matkustajat  vaihtoivat laivaan, ja päin vastoin.

Nykyisestä  näkökulmasta  moinen risteily voi tuntua käsittämättömältä. Onhan rautatiekin saarelle purettu jo aikaa  sitten.

Viime vuosina  ”Alvar Aallon Kunnantalo” -teemaiset  laiva-bussi -matkat Säynätsaloon ovat tuoneet ss Suomen lähes päivittäin Säynätsalon nykyiseen laituriin.

Ison Laivasillan loppuvaiheista tässä

Wivi Lönnin  muistolaatta  on nykyisin Hotelli Helkana  tunnetun  talon kulmassa.  Lipuissa  on Helkan  tavaramerkki.

Kauppaneuvos  Hanna  Parviaisen  elämäntoverina  Säynätsaloon liittyvän  professori  Wivi Lönnin  muistoksi  on  paljastettu  laatta   Helsingissä  Pohjoisen Rautatienkadun ja Runeberginkadun kulmassa.

Nykyisin Hotelli Helkana tunnetun talon suunnitteli  NNKY:lle  (Nuorten Naisten Kristillinen  Yhdistys) 20-luvun puolivälissä Lönn  ja  sen rakentamisen oli tehnyt mahdolliseksi Hanna Parviaisen  huomattava  rahallinen tuki.  Samalla oli sovittu, että  taloon  sijoittuu  Parviaisen ja Lönnin  yhteinen  asunto. Wivi muutti sinne  heti  1928,  mutta  Hanna  vakituisemmin  vasta  1936, kun Parviaisen suvun omistajuus  Säynätsalossa  oli  päättynyt.  Sitä ennen  asunto oli  ollut  Hannalle  tukikohta  Helsingissä   ja mm välietappi   yhteisille  matkoille  Eurooppaan.   Parviaisella  ja Lönnillä oli  jonkin aikaa myös  yhteinen  asunto  Pariisissa.  Lönn  asui   talossa  kuolemaan saakka  1966.  Hanna oli kuollut jo 1938.

Muistolaattahankkeen  takana  oli Naisarkkitehtien  Yhdistys   Architecta ry.  Se oli  perustettu  Lönnin  70-vuotispäivien  innostamana  vuonna  1942. Muistotaulusta  järjestettiin suunnittelukilpailu ja sen voitti arkkitehtiopiskelija Roni Koski-Tuuri työllään Silhuette.  Julkaisutilaisuus oli 24.4.2016.

Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen  sivuilla  muistutetaan, että NNKY teki noina vuosina  paljon arjen työtä naisten hyväksi. Perustettiin koteja työtä etsiville naisille sekä naistyöläisille, joilla oli kovin kovat olosuhteet heidän muutettuaan yksin maalta kaupunkeihin. Lisäksi NNKY:ssä tarjottiin naisille apua ja opastusta esimerkiksi lukemisessa ja laskemisessa sekä opetettiin ompelemista ja vaatehuoltoa. Yhdistys julkaisi  lehtiä, joissa opastettiin naisia hengellisissä ja maallisissa asioissa.   Hannan  toiminnassa  Säynätsalossa  on  paljon  samansuuntaisia  piirteitä.   Parviaisten  yhtiön  vaikeuksien  yhdeksi  syyksi  määriteltiinkin  jälkeenpäin  Hannan  liiallinen sosiaalinen panostus.  Toki  on syytä lisätä, että  Hanna  kuitenkin  edusti  työantajamielessä  jyrkkää patruunalinjaa.  Esimerkiksi  sillan rakentaminen   työntekijäjärjestön  Juurikkasaareen  oli mahdollista vasta paljon  Hannan  ajan jälkeen. Toisaalta muistetaan mm se, miten Parviaiset olivat   noutaneet  hyvän työmiehensä pois  punavankien leiriltä.

Pankkien hallussa  Parviaisen Tehtaat  nousi  uuteen  menestykseen,  Hilmer  Brommelsin  johdossa.   Hidas taantuminen  alkoi  sitten  tehtaiden jouduttua  Enso-Gutzeitin omistukseen  1947, suuren  yhtiön sivupisteeksi.

Säynätsalo  oli  aikanaan  täynnä  Wivi Lönnin  suunnittelemia  rakennuksia.  Pitkälti toistakymmentä suurta  työntekijöiden  asuintaloa,  yhtiön konttorirakennus (vastapäätä Perälää, paloi 40-luvulla,  seuraajaksi valmistunut  konttori, nykyisen S-Marketin paikalla, paloi 90-luvun alussa), lastentarha  Marjala  (Kunnantalon viereisen  parkkipaikan sijalla)  ja näyttävimpänä  Walter Parviaisen Vanhainkoti,  joka on (60-luvulla tosin hieman muutettuna) säilynyt  Sisälmyslahden  rinteellä.    Rakennus tosin menetti  ylvään  maisemallisen ilmeensä, kun  sen ja  rannan väliin  kohosi  1962   sittemmin  Hannalaksi  nimetty  kunnalliskoti.

Lönnin  suunnittelemia  rakennuksia purettiin tiiviissä  tahdissa  Säynätsalossa  70-luvun alkuvuosina.   Olisiko  ”Turun tautia”  voitu  hillitä. En tiedä.  Marjalan  purkamisen  suurin ponnin  lienee  ollut  parkkipaikkatilan  saaminen.  Mutta  ajan  hengessä silloin.  Asuinrakennuksista  säästyi  Viertola.  Se  ei kuitenkaan  ole tyypillinen  Säynätsalolle profiilia  luoneista  työväenkasarmeista, vaan oli  toimihenkilötason  asumus.

Muistotaulun voittaneen suunnitelmin takana  oli   arkkitehtiopiskelija  Roni Koski-Tuuri.

Wivi Lönnin  ollessa  Säynätsalossa  hän  todennäköisimmin  oleskeli   pääasiassa  Rauanlahden tilan päärakennuksessa.  Se  sijaitsi  niemennokassa  nykyisestä  Säynätsalosta Muurameen  vievän  tien  ja  rautatien  vasemmalla  puolella, Säynätsalosta mentäessä.   Tuohon aikaan  maantie  Rauanlahdesta  Säynätsaloon kulki  Muuramen kautta,  kesäisin  ajettiin veneillä ja paikallisliikenteen laivoilla.   Rauanlahdessa oli suuri  laituri  ja siellä  poikenneet  laivat  saapuivat  Säynätsalossa  ensin  Niemelän rannan  laituriin.

Sittemmin  Johtajan huvilana  tunnettu vaalea  rakennus (nykyiseltä Pengersillalta oikealla näkyvä) oli  Parviaisten aikana  pääasiassa Isännöitsijän  asuntona. Saavuttuaan saarille  1936 Brommels asui  jonkin aikaa Rauanlahdessa, kunnes  Huvila oli  kunnostettu.

Haastattelussa  1960-luvulla  Lönn kuvaili  Säynätsalon-töitään  ”vasta  pieneksi aluksi”  myöhemmälle  suurelle kehitykselle.   Ehkä Lönn  tarkoitti  lausunnollaan  Kunnantaloa,   mutta  miksei  myös  yhtiölle  arkkitehdiksi  palkatun  Karl-Heinz  Stigzeliuksen  panosta. Stigzeliuksen käsialaa  on  40-luvulla  syntynyt P-korpi.

Wivi  Lönnin  muistolaatta  kuuluu  historiallisesti  samaan  sarjaan  kuin  Lönnin ja Parviaisen   patsaat  Jyväskylässä, yksityispihassa Vapaudenkadun alkupäässä  ja  Parviaisen  muistomerkki   Säynätsalon  kirkon  vieressä.

Architectan  puheenjohtaja  Maria Ailio  toivoi  muistolaatan  paljastustilaisuudessa huhtikuussa  2016 sen muistuttavan siitä, että  NNKY-henkinen työ on tärkeää ja vielä kesken. ”Tien avaajia, kuten Wivi Lönn tarvitaan edelleen. Naisten järjestöt, kuten NNKY ja Architecta ovat aina tarpeen”.

Parviainen ja  Lönn  ovat  Suomen  tasa-arvohistoriaa  ajalta, jolloin   maan  eliitin piirissä voitiin  elää  kuten haluttiin, ainakin jos taloudellisia  riippuvuuksia  ei ollut. Alempien kansankerrosten  tilanne oli  toinen.

Hannan  patsas  Säynätsalon  kirkkomaalla  muistutus  historiallisesta  totuudesta,  kirkon lahjoittajasta  sekä  hänen elämästään.   Se  on  ehkä   – ja  toivottavasti  – hitaasti  omaa  työtään  tekevä  muistutus  kirkolle, joka  näyttää käyvän  raskaaksi käyvää  Jakobin painiaan,  aikaa  vastaan, avioliittokysymyksessä.

Parviainen ja Lönn  30-luvun alussa.

Linkki NNKY:n sivulle, jossa kerrotaan Lönnin muistotaulusta

Pääasiassa  entisistä  suojeluskuntalaisista vuonna  1945 muodostettu Mieskuoro Päijänne  oli  6.12 -juhlinnan keskeisiä suorittajia pääsaarella  vuosikymmenet.  Alakuvassa kuoroa tervehtii – koko arvovallallaan  – yli-insinööri Huida ja tervehdyksen ottaa vastaan kuoron puheenjohtaja vientipäällikkö Salonen.  50-luvun lopulla  keramiikkaan ikuistettujen frakkiherrojen (yläkuva) henkilöllisyys  tarkentui äskettäin siten, että silmälasipäinen on työnjohtaja Makkonen talotehtaalta. Etuoikean mies on tunnistamatta, muut toki Salonen, Pasanen ja Levä.   Salosen veistäminen suhteettoman suureksi  heijasti  aikansa arvojärjestystä. 

Kuvan yli-insinööri  Huida  oli  tämäntyyppisen kuoroperinteen  suuri tukija ja siten juhlatilaisuuksissa (ja etenkin niiden jälkeen ) yhtiön piikki oli yleensä auki niin pitkään kun kysyntää vain riitti. Kuoron ohjelmisto heijasti  YL:n ja Laulumiesten perinnettä  sekä  saaren säveltäjän Ilmari Hannikaisen  tuotantoa, osittain ihan Säynätsaloa varten sävellettyä.  Helsinkiläistynyt professori viihtyi 50-luvun alussa  saarella viikkokausiakin  ja osallistui jopa kuorolaisten karonkkailtoihin,  jossain Muuratjärven rannalla – sopivan kaukana Säynätsalosta.   Yhtiö  tietenkin maksoi Hannikaiselle  sävellyksistä. Sanoittajiksikin kiinnitettiin maan ykkösosaajia, mm V.A.Koskenniemi  tekemään Työn Laulun  yhtiön 50-vuotisjuhliin  1947 – Hannikaisen sävelmään.

Kun kirkossa oli  laulettu,  kolme keskeistä päijännekuorolaista, herrat  Auvinen, Aromaa ja Niinistö, kuvattiin siirtymässä  Konttorin Kerholle  lounaspuffetin pariin, 50-luvun puolivälissä. Tie  kirkon ahteeseen kulki tuolloin suoraan. Puutalo vasemmalla on yhtiön työsuhdeasuntotalo  Törmälä, sen paikalla  nykyisin JVA:n kerrostalo.

Lönnin suunnitteleman Walter Parviaisen vanhainkodin sijainti-ilme säilyi alkuperäisenä 1960-luvun alkuun.

Kunnantalolla  20.10  järjestetyssä   asukastilaisuudessa   Erkki Ikonen  kertoi  ”tuntevansa henkilön”,  joka  on kiinnostunut  rakennustaiteellisesti  arvokkaan   Walter  Parviaisen  vanhainkodin  säilymisestä.   Ikonen  kertasi  rakennuksen  omistushistoriaa  ja mainitsi  nykyisen omistajayrityksen  nimen.

Asiassa  herätään  ns  yhdennellätoista hetkellä.  Lähinnä on pohdittu paloturvallisuutta.  Vastapäinen piharakennushan  paloi  jokunen vuosi  sitten.

Viime kesän Säykkipäivillä, ihan small-talkkina,  tuli  esille  talon  aikanaan  ylvään ilmeen  kätkeytyminen    1960-luvun  uudisrakennuksen  taakse.  Uusi  kunnalliskoti,  sittemmin  Hannalaksi  nimetty,  nousi  poikittain  rinteeseen.

Maisemallisesti  parempi  ratkaisu  olisi ollut jokin sivusuuntainen  matala rakennus, vaikkapa etelänpuoleisen vuoren  reunaa  mukailemaan.    Ajateltiinko  sellaista, ei selvinnyt, mutta  ilmeni   silloisen  avainpäättäjän  katuneen  ratkaisua, ainakin myöhemmin.   Hän  oli  kertonut  olevansa  ”ratkaisuun syyllinen”.

Vaikka uuden talon  rakennuttaja  oli  Säynätsalon  kunta, ”yhtiö”  omisti vielä  kaiken  maan  saarella  ja ilman  yhtiön  ja paikallisjohtajan  myötävaikutusta    maisema  ei olisi  muuttunut.

Jos  Lönnin  luomus  säilyy  nykyisten  myrskyjen  ohi,  seuraavana  vaiheena  ehkä  voidaan  purkaa  1960-luvun   kivitalo  ja  palauttaa  nousevan  rinteen  ilme.  Samalla  ehkä  alarinteen  kiinteistöjenkin  arvo  saa lisäystä, kun  ne ovatkin  kulttuurimaisemassa.

Jutun  kuva on  talvelta  50-luvun  puolivälistä.

Jutussa  mainitun paikallisjohtajan  nimen jätän pois, koska  sillä  ei tässä  nykyvaiheessa  ole  merkitystä.

Talon pelastamiseen  olisi  tietenkin  voitu  tarttua  jo  monta kertaa  sitten  60-luvun tai  ainakin  sitten  Säynätsalon  kunnan  loppumisen.   Talon yksityinen omistusketju alkoi Jyväskylän kaupungin  päätöksin.

Lehtipuut ja vihreys ovat Säynätsalon kesän ilmettä. Mutta  annas kun syksy saa. Alkusyksyn  keltaiset  lehdet  vielä varmaan  tuovat  nekin  hyvää mieltä, mutta lopulta haravointivaiheessa  lehdet ovat jo  riesa.  Ja  etenkin  jos  omalla pihalla  ei ole lehtipuita ja työtä teettävät puut ihan jossain muualla.

Tasaiset, hyvin hoidetut ja usein puuttomat nurmikkopihat  tulivat saarille viimeistään  yhtiön pihakilpailujen  kautta.   Jostain 50-luvulta  lähtien  yhtiö  eli  siis  ”Enso-Gutzeit, Parviaisen  Tehtaat”  palkitsi  hyvin hoidettuja  ja  omaperäisiä  pihoja.  Kilpailu  kattoi sekä  omakotitalot  että  yhtiön  omistamien  työsuhdetalojen  pihat. Voittajat pääsivät palkintotilaisuuteen Konttorin Kerholle, jonne muutoin ei tehtaan puolen työntekijöillä asiaa ollut.

Palkittu mallipiha 1960-luvulla. Kuva ei liity jutun aiheeseen.

Kun  puuttomilta  nurmikoilta saa  korjata  säkkikaupalla   muilta  tonteilta tai kaupungin maalta kantautuneita  lehtiä,  voi   toleranssiraja  olla  tietenkin   lähellä.

Lehtien  ajautuminen  muille  tonteille ei  ole kuitenkaan peruste  vaatia  puiden kaatamista. Laki  kuulema  kyllä  oikeuttaa   katkaisemaan  juuret,  jotka  tulevat  rajan  takaa  ja haittaavat  esimerkiksi  kasvimaan  pitoa.  Mutta  lehtihaitta   tontin ulkopuolella   ei  ole   kaatamisperuste. Oksat eivät sentään saa mennä naapurin puolelle.

Rajantakaisia haittoja voi vähentää puiden hoidolla. Kuva ammattimiehestä puussa oksia katkomassa saarella 2013.

Tuulen tuomat syksyn lehdet kuuluvat ehkä luokkaan ”collateral damage”, suomeksi kai ”sivuhaitta”. Termi nousi kansainväliseen jakeluun amerikkalaisten pahoitellessa ”ihan hyvää tarkoittaneiden” pommitustensa sivullisille aiheuttamia ongelmia. Mahdollisesti kuntatalouden kiristyessä keksitään lehtipuuvero, vaikkapa kiinteistöveron lisukkeeksi.

Tai ehkä voisimme suhtautua lehtihaittoihin kuten yhteiskunnallisiin tulonsiirtoihin. Niistä kaikki nautimme (ja ainakin kuvittelemme yhteiskuntarauhan säilyvän niiden ansiosta). Tosin rasite kesän vihreydestä kohdistuu sattumanvaraisesti.

Kaupungin omistamaa lehtimetsää eli puistoaluetta Säynätsalossa.

Monien  sisä-Suomen  teollisuuspaikkakuntien  tapaan  myös  Säynätsalossa   ruotsin kieli   oli arkikäytössä   tehtaan  keskijohdossa  vielä  muutama  vuosikymmen  sitten.   Ruotsin  voimistuminen  saarilla liittyi  etenkin Hilmer  Brommelsin  tuloon  saaren isännäksi  1936.  Hän  käytti kyllä  suomea  tarpeen  vaatiessa,  mutta  hoiti  asiat  ruotsiksi, jos  voi.   

Kaukana  suomenruotsalaisista  ydinalueista,   toisen kotimaisen puhujat olivat  menneinä  vuosikymmeninä  Säynätsalossa uskomattoman eristyksissä. Tämä koskee  etenkin mediapalveluita.  Sanomalehtiä saattoi tilata, mutta  vielä  50-luvun lopulle esimerkiksi HBL  saapui saarille eilispäiväisenä, Västra Nyland parinkin päivän vanhana.    Jokunen tunti  ruotsinkielistä  radiota   kuului  Säynätsaloon saakka  Lahden kautta kohtuullisesti  vuoteen  1951,  mutta  kun Lahti yksikielistettiin  ruotsinkielistä  ohjelmaa piti etsiä joko  Tapiolan  tai Vaasan  keskiaaltotaajuuksilta.  Osan vuorokautta  ne kuuluivat  jotenkuten,  mutta  esimerkiksi talven pimeillä  Sveitsin Beromuenster  tuppasi kantaa Tapiolan taajuuden (557 kHz)  päälle.  Jyväskylään  tuli  ULA (FM) jo 50-luvulla, mutta  ruotsinkielinen taajuus  vasta  80-luvulla.  Television  tulo auttoi tilannetta. Ylen television tiistai-illat  alkoivat näkyä  Keski-Suomessa  60-luvun  alkuvuosina. Tesvision ruotsi ei koskaan yltänyt Tamperetta edemmäksi.

Saarten  ruotsinkielisten  omatoimista  viestintää  edusti  kirjapiiri.  Yhteisesti  tai  ehkä hieman yhtiön avustuksella  hankittiin  kirjoja, jotka sitten  kiertivät  perheestä  toiseen  listan mukaan.    Oheinen  lukupiirilista  on  vuodelta  1954.

Lukuaikaa kullekin kirjalle oli peräti kuukausi. Pääasiassa hankittiin kaunokirjallisuutta, myös muista kielistä lähinnä Ruotsissa käännettyä.

Ruotsinkielistä kouluopetusta saarilla ei järjestetty. Kuitenkin poikkeuksena oli se, että johtaja Brommelsin lapsille palkattiin – yhtiön toimesta, ei kunnan – kuukausipalkkainen kansakoulunopettaja pitämään kotikoulua. Saarella palveli siinä roolissa ainakin kaksi opettajaa. Jälkimmäisenä aloitti syksyllä 1938  Aune Sivén (sittemmin Niinistö). Hän oli valmistunut Tammisaaren opettajaseminaarista.

Nykyisten säädösten mukaan Säynätsalon silloiselle ruotsinkielisten lasten lukumäärälle olisi kunnallisen koululaitoksen pitänyt tarjota opetusta. Olga Lehtiö oli kyllä äidinkieleltään ruotsinkielinen, mutta tiedossani ei ole, oliko hän jotenkin avuksi ruotsinkielitaustaisille. Ilmeisesti saaren eliitin tiedossa ollut Olgan tiukka opetuslinja ei ehkä sekään miellyttänyt. 

Saarilla ei ollut minkäänlaista ”kielikysymystä”´. Korkeintaan keskijohdon sisäpiirissä esiintyi hieman kateutta siinä, että ruotsia osaavat saivat helpommin kutsuja Huvilaan (johtajan asunnolle) etenkin vuosittaisvastaanottojen ulkopuolella. Jonkun kuulin hieman närkästyneenä muistelevan, kuinka lastentarhaopettaja Ester Larkama (”Essu-täti”) kyllä aina kutsuttiin tohtorinnan kanssa seurustelemaan, ”kun se osasi ruotsia”.

Ruotsia käyttivät lähinnä konttorilaiset. Tehtaan aidan sisällä tunnetuin ruotsinkielinen taisi olla insinööri Georg Malmström. Hänen suomensa ei ollut kaikissa tilanteissa kovin vahvaa ja herätti joskus ymmärtäväistä hilpeyttä vanerilla.

Kun ruotsinkielinen keskijohto eläköityi, se muutti järjestelmällisesti saarilta pois – mm Tammisaareen. Kesäasuntoja kai jäi joksikin aikaa.

Aune Siven piti päiväkirjaa alkuvuosinaan saarella. Kirjoittaessaan ensimmäisestä aamusta Säynätsalossa hän kertoo hienosta näköalasta Huvilalta Kinkosalmelle. Saaren teollisuustyöläisten arki oli johtajaperheen kotiopettajan elämänpiiristä aika kaukana.

”Säynätsalo ei ollut ahdasmielinen” oli otsikkona  opettaja Toini Gröndahlin haastattelussa Säynätsalon Sanomissa 11.8.2004.   Tämä juttu on kooste siitä ja parista muusta lehdessä julkaistusta.

Toini Gröndahl (1907-2008) eläkevuosien kuvassa 1990-luvulta. Opettajana saarilla 1939-1969.

Säynätsalossa 40-, 50- ja 60-luvuilla asuneille Toini Gröndahl oli käsite.

Aatteellisesti hän edusti sitä samaa isänmaallisuutta, jonka  synkempiinkin ilmiöihin   liitettiin johtajaopettajapariskunta Erkki ja Olga Lehtiö. Mutta Toini oli nykytermein konservatiivinen  ”sosiaaliliberaali”. Siinä missä Lehtiöt olivat ankaria, Gröndahl edusti ymmärtämystä ja moniarvoisuutta, toki silloisten yleisnormien puitteissa. Muuan oppilas sanoikin myöhemmin, että Toini toi ikään kuin ”tuulahduksen suuresta maailmasta”, mm huolitellulla pukeutumisella. Kuitenkaan todellisuudessa Toini ei käsittääkseni koskaan käynyt ulkomailla, ehkä Ruotsissa.

Toini Gröndahl  tuli saarelle alakoulun (silloiset luokat 1 ja 2) opettajaksi 1939. Jo kymmenen vuotta aiemmin oli aloittanut Aini Kivistö. Nämä kaksi käsitettä vastasivat säynätsalolaisten alkuopetuksesta vuosikymmeniä, Aini vuoteen 1963 ja Toini vuoteen 1969.

Aini oli urheilullinen. ”Hän oli reilu nainen, joka sanoi asiat halki. Hän oli myös saaren naisvoimistelun kantavia voimia”, kuvaili Toini. ”Sääli, että Aini pian eläkkeelle jäätyään menetti liikuntakykynsä. Että niin voikin käydä liikuntaharrastajalle”, Toini sanoi vakavoituen.

Keventäen Toini  kertoi, että Aini mielihyvin hoiti välituntivalvontaa, ja Toini sitten alakoulun kirjalliset työt. ”Ja näin pääsin itse välitunnilla kahville”, Toini lisäsi.

Vuoden 2004 haastattelussa Toini totesi, ettei Säynätsalossa ”tarvinnut olla suurennuslasin alla”. Toisin sanoen, vapaa-aikana opettaja saattoi hyvinkin irrottautua arjesta.   Edellinen työpaikka oli ollut Lapinlahdella. ”Se oli maaseutua, mutta Säynätsalo oli kulttuuria!”, tiivisti Toini.

Saarten poliittisessa jaossa   Toini Gröndahlin sijoittuminen ei ollut mitenkään epäselvää, mutta hänen välinsä saarten vasemmistoon eivät olleet erityisen rasittuneita.   Toini korosti pyrkineensä lasten tasapuoliseen kohteluun.   Eikä pokka ollut pettänyt, kun syksyllä 1944 rauhanteon jälkeen muuan oppilas – ja sittemmin tunnettu saaren perinteiden edistäjä – oli täräyttänyt, että olisi ollut parempi, jos Neuvostoliitto olisi ottanut koko Suomen…

Sotia seuranneita vuosikymmeniä leimasi Säynätsalossa vilkas   kulttuuriharrastus   etenkin yhtiön virkailija- ja toimihenkilökunnan perheiden piirissä.   Säynätsalolaiset kuorot kävivät Helsingissäkin laulamassa.   Yhtiö tuki merkittävästi harrasteita. Professori Ilmari Hannikainen oli luonut uudelleen yhteytensä Säynätsaloon ja vietti 50-luvulla muutamia kesäviikkojakin hänelle erityisesti sisustetussa talossa Tiilelän rantarinteellä (Karhuniemessä). Talo on sittemmin on purettu. Sinne kuljetettiin suurin vaivoin aina mm piano.

”Hannikainen oli tavattoman hieno mies”, kuvasi Toini haastattelussa 2005. Hän oli tavannut Hannikaisen mm kyläilemässä kanttori Erkki Niinistön kodissa. Hännikainen nautti olostaan Säynätsalossa.   Todettakoon tässä, että yhtiö ei kuluja tai vaivojaan  säästänyt Hannikaisen trahteerauksessa. Hannikaisen viimeisistä vuosista Säynätsalossa 50-luvulla on kirjoitettu erikseen.

Säynätsalon vanhin koulu. Tuhoutui tulipalossa 1953. Sen tilalle rakennettu koulu purettiin muutama vuosi sitten.

Palon jälkeen opetusta annettiin Kunnantalolla ja ruokalana oli Mäki-Makin ravintola. Kuvan uusi koulu valmistui 1956. Sen paikalle sijoittuvat lähivuosina Koulunrannan omakotirakennukset.

Eräs Toinin pitkäaikainen ystävä luonnehti häntä kerran henkilöksi, joka ”omalla ihastuttavalla tavallaan ei alistunut kenenkään lannistettavaksi”.

Tähän sopii tilannevälähdys kaukaa vanhan (puisen) koulun keskushallista.   Siellä johtivat alas kahdet portaat.   Kerran Toini oli laskeutumassa oikealla ja johtajaopettaja Erkki Lehtiö vasemmalla. Toini oli menossa soittamaan kelloa, välitunti oli lopuillaan.   Puolessa välissä Lehtiö pysähtyy ja katsoo kelloaan. ”Olet kaksi minuuttia myöhässä!” ”En ole minun kelloni mukaan”, vastaa Toini.   ”Sitten Sinun kellosi on väärässä”, vastaa Erkki Lehtiö.   ”Minä soitan oman kelloni mukaan”; jatkaa Toini. ”Ja jos kello on väärässä, ei ole minun vikani, koska en hoida kelloa itse”, päätti Toini.   – Kyse oli luokan seinäkellosta.

Johtajaopettaja Erkki Lehtiö ja vaimonsa opettaja Olga Lehtiö julkisuuskuvaansa leppeämmin ilmein. Kuva on 30-luvun lopulta.

Toinin puheissa eli sodanjälkeisen nousun vuosien Säynätsalo ja ”yhtiön aika”. Työnantaja oli muodollisesti kunta, mutta yhteys tehtaaseen ja sen johtooon oli tiivis.   Tehtaan 50-vuotisjuhlasssa 1947 Toini oli mukana suunnittelemassa juhlatilan koristelua, vanerin alakertaan.

Koululla hän toteutti satunäytelmiä, joissa esiintyi niin koululaisia kuin vanhempiakin. ”Kun jotain rekvisiittaa tarvittiin, sen sai tehtaalta”.

Keskeinen harrastus oli Lotta-järjestön jälkeen  Mannerheimin Lastensuojeluliiton Säynätsalon osasto.   Se keräsi rahaa, nykymitoissa arvoltaan suuriakin summia. Tässä on muistettava se, että saarella asui tuolloin myös   tehtaan ylintä johtoa ja silloiset verotuskäytännöt mahdollistivat anteliaisuuden.   Mannerheimliitto maksoi mm kunnan koululaisten hammashoitokuluja ja osallistui merkittävästi Lehtisaaren   lastentarhan   rakennuskustannuksiin. (En tiedä, missä tarha siellä sijaitsi).

Entiset oppilaat pitivät Toiniin yhteyttä vuosikymmeniä. Haastattelukesänä hän oli saanut kutsun 60-vuotispäiville, allekirjoittajana vain Maj-Lis.   Sukunimen puuttuminen oli ensin ongelma. Mutta osoitepalvelun kautta selvisi kyseessä olleen Maj-Lis Koponen.   Juhliin Toini ei enää 95-vuotiaana silloin lähtenyt, mutta lähetti onnittelut.

Säynätsalossa Toini Gröndahl oli julkisesti mukana koulun täyttäessä 75 vuotta 1989- Ja vielä 00-luvun alussa kävi yksityisesti kylässäkin veljentyttäriensä kanssa.   Toini Gröndahl kuoli Kuopiossa 2008.

Toini Gröndahl vanhalla koululla asuntonsa rappusilla kesällä 1952, seuranaan veljentyttärensä Tuula Kuopiosta ja säynätsalolainen kummipoikansa.

.

Salme Huuskonen keittiössään kesäkuussa 2015.

Toukokuussa  1947  muuttivat  vastavalmistuneeseen yhden perheen  toimihenkilötaloon  P-korvessa  Leo ja Salme Huuskonen  sekä tyttärensä  Marja.

Vuoden  1947 loppuun mennessä oli  valmiina   25 pientaloa  nykyisten Laivarannantien ja Kaivotien  halkomalla alueella.   Ne oli suunnitellut yhtiön arkkitehti  Karl-Gustav Stigzelius. Ensimmäiset  oli rakennettu 1946.

Taloilla  nimet  asukkaiden mukaan

Yhtiön silloisen  tavan mukaan  saaren teitä ei ollut nimetty, vaan  taloilla  oli  nimi  sekä  järjestysnumero.   Nimet  annettiin  pääasiassa  ensimmäisten asukkaiden  mukaan, joko sukunimestä johdettuna, tai joskus etunimistä.  Huuskosten talon nimeksi tuli yksinkertaisesti Huuskola.   Seuraava  talo ylöspäin oli  Ollilla, koska siellä asui ensimmäisenä Olli Sampion perhe. – Kun Olli  sitten pian kuoli,  Sirkka Sampio, poikiensa Vesan ja Sepon kanssa,  muuttivat ”Aravalle”, (As Oy Selkälahti)  muisteli Salme.

Ensimmäisen asukkaan muuttaessa valittu nimi jäi pysyväksi, vaikka talon käyttö olisi jäänyt lyhyeksikin.  Niinpä seuraava talo Huuskolasta  Laivarannantien risteykseen suuntaan (nyk Parviaisentie 24) jäi Heimolaksi,  kun talon ensimmäinen asukas oli Heimonen.  Talossa asuivat sittemmin pitkään Fagne  ”Japu” ja Helmi Södergård, sekä lapsensa Ella ja Kaius,  joten talon nimeksi olisi voitu vaihtaa ehkä Japula.

Leo oli koulutukseltaan teknikko ja toimessa suunnittelijana, eli saarten arkikielellä ”piirrustuskonttorissa”.  Ennen muuttoa Peekorpeen Huuskoset asuivat Hoppulassa, nykyisen Sorvaajantien varrella.  Samassa talossa toimi pitkään myös apteekkia edeltänyt lääkevarasto, Muuramen Apteekin alaisuudessa.

Huuskosilla oli ollut vaihtoehtona samalla kohtaa Kaivotien puolella ollut talo. – Leo kävi katsomassa ja kertoi, että se on ihan samanlainen, paitsi ettei ole kellaria. Minä tietenkin halusin sitten tämän, kertoi Salme.

– Kun tänne Huuskolaan  tultiin, niin tämähän oli  kuin  taivas  siihen nähden, muistelee  Salme.  Tilaa oli.  Iloa ei vähentänyt se, että  P-korven taloissa  ei  pitkään aikaan  ollut vesijohtoja, vaan käyttövesi  tuotiin  yhtiön tankkiautolla. – Saavi oli tuolla  portin pielessä  ja  Petteri Kuokkanen  ajoi  vesiautoksi  nimettyä tankillista  kuormuria.   Viemäri  oli, mutta  WC puuttui,  piharakennuksessa oli  ulkohuone.

Siihen vaihtoehtona olleeseen taloon (nyk Kaivotie 3) muuttivat sitten Salkkiot.  Heidät tunnettiin saarilla myös  Pellonpäässä sijainneen kahvila. Salonseuran (arkikielellä Saluuna) pitäjinä,  osa tilasta oli kioskina ja siinä toimi myös Säynätsalon Matkahuolto.  (Pellonpää sijaitsi nykyisen Kassatalon paikalla ja Saluuna päädyssä Perälän suuntaan)

Joskus talon nimi lyhennettiin sukunimestä.  Heimolaa vastapäätä Kaivotien puolella asui palopäällikkö Helakorpi ja talon nimi oli Korpela.  Sitä vastapäätä  asuneen työnjohtaja Kuuselan talo oli nimeltään yksinkertaisesti Kuusela, Salme Huuskonen muisteli.

Vesiauton ohella  yhtiön  palveluun kuuluivat myös  polttopuut.  Ne tuotiin pihaan ja  Emil Paananen kävi ne heittämässä liiteriin.   – Minä onneton en tiennyt, että Eemille  piti aina keittää kahvit, muistaa Salme.  – Kun hän oli ensimmäiset puut heittänyt  liiteriin, hän tuli sisälle istumaan.  En ymmärtänyt, miksi.  Sitten joku naapuri valisti, että kai tarjosit Eemille kahvit. No, enhän ollut tiennyt.   Myöhemmin sitten, kun huusin, että kahvi on valmista, Eemi jätti heti puiden heittämisen sikseen ja tuli kahville. – Jatkoi sitten kahviteltuaan.

Viimeisenä valmistui Pekka Laineen talo

Saapumisjärjestys on jäänyt  Salmen mieleen. – Kun me tulimme, tuo puoli oli jo kokonaan valmis, sanoo Salme  viitaten  pohjoispuolen aituuksiin.    Huuskolan jälkeen nousi   mäkeen etelän puolelle Ollila.   Viimeisenä  toimihenkilötaloista valmistui  jo alkujaan tumman punaiseksi maalattu talo Virilä (nyk Kaivotie 2), pitkään Pekka ja Aili Laineen perheen koti. – Hän oli suunnittelija samoin kuin Leo oli.  – Hieman ennen sijoittui siihen vastapäätä talo, jonne muuttivat aluksi Reino ja Hellä Laaksonen, myöhemmin pitkäksi ajaksi Hartikaiset.

Salme lasten kanssa pihalla 50-luvun alkupuolella. Takana mäellä Puustelli.

P-korven käsitteisiin kuului sana  ”aituus”  eli tavallan kortteli.  Neljän tai viiden talon ryhmät oli aidattu, mutta  talojen ympärillä ei ollut aitoja.    Neljän  suurkorttelin ulkopuolelle  nousivat  vielä   Puustelli  sekä  siitä  pohjoiseen  messuesittelyissä käytetty vähän pienempi talomalli, jossa  asui  pitkään  teknikko Eimala.

Auringossa Huuskolan eteläseinustalla Kaijan, Erkin ja Marjan kanssa.

Pohjoispuolen  läntisestä aituudesta  Salme  mainitsee   Pekka ja Katri Pasasen  Pasalasta. – Myöhemmin siinä asui sitten pitkään Rautavuoma.  Pohjoispuolen itäisen aituuden ensimmäisessä  talossa (nyk Kaivotie 12) – asui vuosikymmeniä P-korven talojen rakennuspiirustusten tekijä  Aarne Kemppainen.  Salme  kertoo, että talon nimi oli kuitenkin Arola, siinä ensin asuneen  ylimestari  Antti Aromaan mukaan.    Muutaman vuoden P-korvessa ollut Eero Levä  jätti hänkin  nimensä  alueelle.  Ihan alhaalla  sijaitsee nimittäin  Eerola. – Siellä sitten myöhemmin pitkään asuivat Toikkaset, muistaa  Salme.  Etunimensä talon nimeen Peekorvessa jätti myös sosiaalipäällikkö  Ake Kuosmanen, jonka mukaan nimettiin Akela (nyk Kaivotie 11). Talon pitkäaikaiset asukkaat yhtiön omistusaikana olivat Vilho ja Sirkka Teräväinen.

Omenapuita sai vain aluksi valmistunut pohjoispuoli

Talojen  rakentaminen  työsuhdekäyttöön oli  yhtiöltä  viisasta ja  alempaa keskijohtoa sitouttavaa henkilöstöpolitiikkaa.  Ihan aluksi  lahjoitettiin  (20-luvun Hanna Parviaisen perinteen mukaan kai)  myös pihoihin omenapuut. – Tuo pohjoispuoli sai vielä  omenapuun ja marjapensaita, mutta me emme enää saaneet sellaisia, muistaa  Salme.

Saarten luokkajaosta  on kirjoitettu aivan tarpeeksi, mutta todettakoon, että  P-korpi oli ”herrojen aluetta”, kun taas   Laivarannan rivitalot  työntekijöiden asuttamia.  Nykyisen Parviaisentien  länsipuolen rinteen  taloissa  asui sitten taas työntekijöitä.

Mutta ”herrojenkin piirissä” oli  sisäinen jako.  Toimihenkilötaloissa asui työnjohtajia tai asiantuntijoita, nykykielellä alempaa keskijohtoa. Ylempää keskijohtoa ja osastopäälliköitä oli sitten ns kiinalaistaloissa P-korven reunarinteellä.  Sieltä tapahtui muuttoliikettä  Virkalaan.  Ihan mäen päällä oli  nykyisen Kerhotien päässä  oli Notkoselkä, jossa asui  konttoristeja.

Yhtiön asutuspolitiikassa P-korvessa oli poikkeuksena  Jallu Ojalalle  rakennettu  Sopula.  Ojalan perhe oli 40-luvun lopulla  saaren suurimpia ja  johtaja Brommels  arvosti  häntä.  Ainakin kerran Brommels  oli ihan henkilökohtaisesti vienyt suuren joululahjapaketin  Ojaloille.  Tai sen oli tietenkin kantanut johtajan vanavedessä  autonkuljettaja Huttunen.  Hieman epävarman tiedon mukaan,  kortissa ilmaistiin lahjan olevan ”saaren ensimmäiseltä perheelta saaren suurimmalle perheelle”.

-Kyllähän luokkajako oli ankara.  Työntekijäperheissä  sanottiin usein, ettei ”herrojen kakaroiden kanssa”  saa leikkiä…Minä en pitänyt luokkajakoa,..meille sai tulla kuka vaan ja Marja  sai mennä mihin vain,  korosti Salme.

Marja Huuskonen  oli  paikalla  jutunteon aikana ja  kertoi käyneensä esimerkiksi Niemisen Annelin luona  laivarannassa usein. – Tosin niissä kodeissahan oli yleensä aina joku yövuorolainen nukkumassa, joten ei siellä paljon sisällä voinut olla, Marja lisäsi.

Kodin ja lasten parissa

Salme  Huuskonen  teki  perheenemännän  uran, jossa  keskeisiä  olivat koti ja  lapset.  Työssä  yhtiöllä hän ei  ollut.

P-korven päivää  rytmitti  se, että tehtaalta ja konttorilta  tultiin usein kotiin lounaalle.  Vaikka  konttorin kerholla  saattoi  lounastaa,  useimmat kävivät  kotona  syömässä.  Konttorilla  oli senkin takia poikkeuksellisen pitkä  puolentoista tunnin  lounastauko.  Suuri  osa  P-korven  talojen isännistä oli kuitenkin työnjohtajia, jotka olivat vuorotyössä ja ruoka-ajat  vaihtelevia.

Salme  oli  pitkään   saaren  Martoissa, mutta  ei  ollut  perustajajäsen. – Lapset  olivat  pieniä enkä  mennyt  heti  mukaan,  vaikka  mm silloin  lähellä  asunut  Berit Sundblad  kyllä  pyysi. – Sitten  kerran  kun  Laineen Aili oli liittynyt, menin.

Säynätsalossa  kotien  arvotaustaa heijasti  se, mitä lehteä  tilattiin.  Huuskolaan  tuli  Uusi  Suomi. – Keskisuomalainen  tilattiin vasta US:n lopetettua,  totesi  Salme.   Postiluukusta  tipahti myös  Kotiliesi.  – Lainasin  sitä  sitten  monille, joille  ei  tullut.

Kasvatuksessa  oli  varmaan senaikaisen Kotilieden henkeä.  Jos  nyt  kasvatusta  edes  tarvittiin.  Jotenkin  näytti (näin aikalaiskokemuksena tien toiselta puolen) siltä, että  Salmen ja Leon lapset  Marja, Erkki ja  Kaija  olivat  mallikelpoisten  kansalaisten  kasvulinjalla alusta saakka ilman muuta.

Salme  kertoi  saaneensa  tunnustusta  kirkkoherra  Nuottamolta (khra saarilla 1953-1964).  -Menin  hakemaan  virkatodistusta johonkin ja  Nuottamo  sanoi  ”Sinulla  on hyvin kasvatetut lapset”.   Todettakoon,  että tuollaisen tunnustuksen painoarvoa lisää, että  avoimesti  myönteisiä  lausuntoja  saarelaisista kyseinen kirkkoherra  antoi  yleensä vain tarkan, ja ehkä piinallisenkin,  harkinnan  jälkeen.  (Myönteiset lausunnot  ihan vain suhdetoimintana olisivat  sen  ajan arvomaailmassa olleet väärinkin.)

Kodin pihalla 50-luvun lopulla. Kuva palauttaa mieleen sattumoisin sen, että P-korven talot olivat pitkään ilman varsinaista maalia, mikä näkyy laudoituksessa. Yhtiö kai säästi.

Olympiakylään meinattiin, muttei menty

P-korvesta ei paljon lähdetty, ei varsinkaan  tekemään omakotitaloja.   Poikkeus  oli  ns Olympia-kyläbuumi.    P-korpelaiset ostivat  tontteja  Kinkomaalta, kaupunkiin vievän  tien vasemmalle puolelle jäävältä alueelta. Myyjänä oli Ahvenlammen tilan  isäntä.

– Kemppainen oli sieltä ostanut ja Leokin innostui.   Molemmat ehtivät tekemään sinne  saunan, mutta taloa  ei tehty. – Myimme  sitten  sen tontin ja saunan 70-luvun alussa, ja saimme siten rahaa  tämän ostamiseen, kun yhtiö  myi.

Sinne  Olympiakylään taisi ainoana muuttaa  täältä lopulta vain rouva  Nordberg.  – Hän oli valoisa ihminen ja jutteli kaikkien kanssa.  Nordberg oli yhtiön johdon sihteerinä ja laajasti kielitaitoinen.  Hän sisusti talonsa Olympiakylässä  hieman alppimajan tapaan.

Asioimaan keskustaan tai Aravalle

P-korven perheenäitien arkeen kuului tietenkin käynti kaupassa. –  Minä kävin pääasiassa Perälässä, mutta  kyllä Mäki-Matissakin,  en siinä estettä nähnyt.  – Ruoka-Aitassa  vähemmän.   (Haastattelija yrittää palauttaa mieleen, mikä oli talon nimi ja  Salme  opastaa, että talo oli Pellonpää. Juuri niin.) Samassa talossa olivat myös elokuvateatteri Kino, Hokkasen kemikaali- ja makeiskauppa sekä mm aiemmin mainittu Matkahuolto.  Salme mainitsee myös vastapäätä sijainneen Itikan kaupan. Vuonna  1953 valmistuneen  Aravan alakerrassa toimi SOK:n  myymälä. – Kävin siellä myös.  Aravalla oli myös  hyvä pyykkitupa, suurine koneineen. – Ei tarvinnut enää mennä Isolle Saunalle pyykin kanssa.

Oinaan matkat

Huuskosilla oli  suurehko  hytillinen moottorivene.   – Vesikukka  tuosta  Seppälästä  oli jostain saanut  merikelpoisen  veneen  suunnitelmat.  Niitä  sitten vähän  muunneltiin – ja  molemmille perheille valmistuivat  lähes  samannäköiset  veneet 50-luvun lopulla.   Veneet  erotti ainakin siitä, että Huuskosten aluksessa  olivat Oinaan sarvet.  – Leo oli horoskoopissa  Oinas,  Salme taustoittaa.

Leo Huuskonen ja Oinas Juurikkasaaren sillan katveen venevalkamalla.

Leo Huuskonen  kuului  saaren  urheilukalastajiin.  Syystä tai toisesta parhaat kalavedet olivat yleensä kaukana Vanhan selän  tuntumassa.  –  Sinne  jo menomatka kesti  pari tuntia.

Kaikilla urheilukalastajilla ei ollut omaa pitkän matkan venettä ja apajille mentiin usein hinauksessa. Tässä Huuskoset Jormakan veneen kyydissä.

Kallioinen niemi ns Pikku-Saunan rannassa  oli retkikohde saarella. Marjan, Erkin ja Kaijan  takana häämöttää Laivasilta.

Huuskola alkuperäisessä asussa

Huuskola  on  säilynyt  ulkoilmeltään  lähes  alkuperäisessä  asussa, ikkunat  on  uusittu.  Moniin P-korven  taloihin on tehty  esimerkiksi  suuria  kuisteja  tai laajempiakin  lisukkeita   eikä  kaikkia  taloja  enää  alkuperäisiksi  tunnista.   Salme kertoo, että  äskettäin  tehdyssä ”Huuskolan”  kattoremontissakin  hänen  lapsensa  valitsivat  tiilikaton Museoviraston  ohjeiden mukaan.

70-luvun  alussa  yhtiö möi  P-korven  talot  asukkaille.  Tuolloin myös  paljon  vaihdettiin  taloja.  Ei ostettu omaa vaan  toinen  lähistöltä.   Yhtiön  omistuksen  aikana  tyhjinä  olleisiin  korttelin  päätyihin  voitiin  rakentaa.

Juttu on ilmestynyt alun perin 11.8.2015 Säykki-lehdessä.   Nettiversiota varten  kävin  Huuskolassa 2.6.2015.  

Olimme viimeksi  keskustelleet pitempään  vuonna  2005 – ja silloin   Salme  kertoi, kuinka  hyvin  taloon  asennettu  alkuperäinen kamina  toimi.  – Nyt kamina  on joutunut käyttökieltoon,  ”nuohoojan toimesta”,  Salme  kertoi.

– Niin. Aika kulkee nopeasti,  sanoi Salme,  mutta lisäsi  perään valoisasti  ”täällä yhä  olevansa”.

Salme Huuskonen kuoli alkuvuodesta 2018.

Salme Huuskonen  ja  Huuskolan  alkuperäinen  Enson  nimi- ja numerolevyke.  Saarella  ei ollut ennen 70-lukua  katuja, vaan postiosoitteina olivat talojen nimet.

Kuvat   Salme  Huuskosen  kansioista.

”Saaren Laulajat”  kävi  vappuna  1945  laulutervehdyksellä  Johtajan huvilalla.  Arvatenkin  tri Brommels  perheineen on kuvan ulkopuolella  kuuntelemassa.   Talvi oli ollut  raskaan henkisen muutoksen aikaa  etenkin  entisille  suojeluskuntalaisille ja  lotille, joita tuossa kuorossa oli paljon mukana.

Saaren Laulajat Huvilalla vappuna 1945. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

Mitä  lie  laulajien  mielessä  pyörinyt.  Ehkä  suurten linjojen asemesta   juuri  tuolloin tulossa  ollut  tarjoilu.  Joskus  vappuaamun tervehdyskäynnit  venyivät  pitemmiksikin ja  aikalaiskuvauksen mukaan  ”tie tahtoi nousta pystyyn”  paluumatkalla.

Kuvan ”Saaren Laulajat”  jäi lyhytaikaiseksi  ja  sen  tilalle  syntyivät  Mieskuoro  Päijänne  ja  Saaren Naislaulajat.  Etenkin Päijänteellä  oli  sosiaalista tilausta myös  illanistujais- eli  ”sitsi” -tyylisesti  ja  sellaiseen  sekakuoro huonosti  istui.   Näissä  kuoroissa lauloi  pääasiassa  konttorin  väkeä, saarten  opettajia  ja  työnjohtajia.  Sekakuoro  perustettiin  ad  hoc  80-luvulle  saakka  mm  esittämään   Ilmari  Hannikaisen  Säynätsalo-teoksia.

Tässä mainittu  Huvila  siirtyi  yksityisomistukseen  tehdasyhtiöltä   90-luvulla.   Se sijaitsee  saarilta  pois mentäessä   pengersillalta  katsoen  oikealla.