Kuva julkaistu Säynätsalon Sanomissa 22.9.2005. Juttu on kokonaisuudessaan alla.
Säykin koulujuhlassa 2005 vielä torjuttiin tappiomielialaa
21.9.2005 vietti Säynätsalon koulu 90-vuotisjuhlaansa, nykyisin yhä Koulunrantana tunnetussa saaren pohjoisessa niemessä. Oppilaat, opettajat ja saarelaiset juhlivat tyylikkäästi, mutta juhlan ilmapiirissä oli myös epävarmuutta koulun tulevaisuudesta.
Esille oli jo noussut niemen kaavoittaminen asuntotonteiksi. Saarella oli kuitenkin virinnyt kansalaistoimintaa koulun toiminnan jatkamiseksi perinteisellä paikalla. Vaihtoehtona oli sijainti jossain muualla, kuitenkin edelleen pääsaarella, ehkä edelleen 6-luokkaisena. Mutta sittemmin toteutettu koulu-päiväkoti -ratkaisu oli jo seuraavalla viikolla tulossa Säynätsalon aluelautakunnan käsittelyyn.
Koulukeskustelusta oli muodostunut säynätsalolaisten vaikutusmahdollisuuksien todennustilanne. Kaupunkia juhlassa edustivat sivistystoimenjohtaja Laila Kontkanen ja opetustoimenjohtaja Markku Suortamo. Tervehdyksessään Kontkanen sanoi uskovansa, että kun silloin tulossa olleita päätöksiä ”arvioidaan 90 vuoden kuluttua, lausuma ei olisi kielteinen”. ”Nykyhetkestä on löydettävä pitkospuut tulevaisuuteen”, hän kuvaili.
Oheinen kuva on Säykki-lehden etusivusta seuraavana torstaina, 22.9.2005. Lehti oli tuolloin pääasiassa mustavalkoinen. Numerossa luvattiin, että koulujuhlasta julkaistaisiin värikuvakooste ”seuraavassa nelivärinumerossa”. Niin ei kuitenkaan jostain syystä tehty.
Teksti jatkuu kuvan jälkeen.
Säynätsalon koululla oli 90-vuotisjuhlaan mennessä ollut vain neljä päätoimista johtajaa. Erkki Lehtiö oli hallinnut koulua, ensin Parviaisten ja sitten kunnan palveluksessa vuoteen 1955. Häntä seurasivat Antti Koskimäki (oik), Lea Oksanen ja Timo Taimiaho.
”Tämä on juhliva koulu”, sanoi taustoituksena rehtori Timo Taimiaho ihasteluun juhlan sujuvuudesta. Se tarkoitti, että koulussa osattiin juhlien tuotanto ja osallistuminen. Opettajat junailivat ja kukin tiesi paikkansa. Hetkeäkään ei yleisölle noussut kysymys, että mitäs nyt. Perinne juhlien taitajana oli pitkä ja se oli pystytty säilyttämään.
Lea Oksanen (Salmi) muisteli, että hänen tullessaan taloon Erkki Lehtiö oli todennut koulun olevan vähän syrjässä, mutta luvannut linja-autojen pian alkavan ajaa koulun kautta. ”Tähän meni kuitenkin aikaa. Liikenne alkoi oltuani jo muutaman kuukauden eläkkeellä”, Oksanen kertoi.
”Vaikka ennuste huono, ei pidä viedä toivoa”
Säykki-lehden päätoimittajan asemassa juhlassa puhunut Juhani Niinistö totesi, että aikanaan päätökset tehtiin saarella, olivat päättäjät sitten Parviaisia, tehtaan myöhempää johtoa tai Säynätsalon kunnan edustajia. ”Eikä kenenkään etu ollut tehdä saaren edun vastaisia päätöksiä”.
Niinistö kertasi perustelut koulun säilyttämiseksi silloisella paikallaan. Hän sanoi kuitenkin epäilevänsä koulun niemen säilymistä koulukäytössä ja kaikkien yhteisenä alueena, mutta puolti yrittämistä. ”Vaikka ennuste on huono, potilaalta ei pidä ottaa pois toivoa”.
Säynätsalon koulun vanhojen oppisisältöjen Niinistö sanoi voivan herättää ihmetystä ihan oikeutetusti. Hän totesi ajatuksen ja vakaumuksen vapauden olleen vielä pitkään 1950-luvulle rajallinen Säynätsalon koulussa. Säykki-lehdessä oli juuri haastateltu 50-luvun koululaista, joka kertoi oivaltaneensa, että ”uskonnossa oli silloin kannattanut menestyä. Hyvä uskontonumero vaikutti kaikkeen muuhun. ”Opetustoimi heijastaa aikaansa ja nykyiset arviot entisestä eivät vie tehdyltä työltä sen arvoa”.
Kommentti Säykki-lehdessä 22.9.2005
Säykki-lehdessä kerrottiin myös, että sivistystoimenjohtaja Kontkanen oli juhlassa kertonut silmäilleensä Jyväskylän kansakoulun historiaa, ennen saarelle tuloaan. ”Olisipa joku siellä virastossa antanut hänelle luettavaksi Kaarina Koskimäen kokoaman kirjan Säynätsalon koulun vaiheista”, todettiin lehdessä.
”Jaaha, mitenkähän tähän mahtuisi”, luki kuvatekstissä. Erkki Ikonen oli aloittanut jo vuonna 1953 palaneella vanhalla koululla. Lehden kuvateksti totesi sijoittautumisen pulpettiin sujuneen aika hyvin ja arveltiin kokemuksen ujuttautumisista Fouga Magisterin ja Migin ohjaamoihin olleen apuna, entiselle sotilaslentäjälle. Koulujuhlaa edeltävänä vuonna Ikonen oli päättänyt nelivuotiskauden Jyväskylä kaupunginhallituksen puheenjohtajana.
2005 ei lehteen kirjattu, millaisella sävelmällä laulua esitettiin. Tätä kirjoitettaesa ei ole tiedossa, onko esitys tallennettu jonnekin verkkoon äänitteenä.
LeaOksasen valokuvakansiosta
Nämä kuvat opettaja Lea Oksasen kuvakansiosta julkaistiin Säykki-lehdessä 22.9.2005
Säynätsalon 1940-luvun suuren rakennusvaiheen aikana nousi pääsaaren itärannalle toimihenkilöiden asuinalue. Sinne valmistui 28 taloa, jotka perustuivat arkkitehti Karl-Gustaf Stigzeliuksen yleissuunniteluun. Talot olivat pääasiassa yhden perheen työsuhdeasuntoja. Peekorpeen yhtiö sijoitti pääasiassa työnjohtajia, mestareita ja asiantuntijoita. Peekorven talot ovat Säynätsalon talotehtaan tuotantoa.
Peekorpi ja keskustan reunaa 1940-luvun lopun tilanteessa. Säynätsalon pohjoisranta oli asuttamatta. Tie Säynätsalon koululle meni Virkalan rannan kautta. Kirkolta meni kyllä polku, joka päättyi puisiin portaisiin alas koulun mäkeä. Kerrostalo Selkälahti valmistui 1953. Kartta on julkaistu Säynätsalon Sanomissa No 29/2005, 11.8.05, sekä aiemmin Säynätsalo Seuran nettisivuilla. Kartan on piirtänyt Matti Virkajärvi.
Yhden perheen käytössä ollessaan taloissa oli yleensä keittiö ja kolme huonetta. Sijoitukset kuitenkin vaihtelivat. Uloskäynnit olivat yleensä molemmilla pitkillä sivuilla, mutta osassa päädyssä ja toisella pitkällä sivulla.
Taloissa ei ollut aluksi vesijohtoja, viemärit kyllä. Yhtiön vesiauto toi arkisin vettä saaveihin portinpielissä. Lisää sai hakea sähkökäyttöisestä kaivosta, sittemmin Kaivotieksi nimetyn tien päästä. Talojen varustetaso ja asumismukavuus olivat heikompia kuin ylemmäksi rinteeseen rakennetuissa ns kiinalaistaloissa. Ne olivat pääasiassa ylempien toimihenkilöiden koteja. Korttelien keskiosissa oli talousrakennuksia, joissa oli varastoja ja ulkohuoneita, joitakin autotallejakin.
Peekorpea ei ollut tontitettu. Korttelit oli kuitenkin aidattu. Sekä talot että maapohja olivat yhtiön omaisuutta. Kun Enso-Gutzeit muutti työsuhdeasunto- ja kiinteistöpolitiikkaansa 70-luvun alussa, Peekorven taloja alettiin myydä niiden asukkaille. Tässä vaiheessa monet vaihtoivat taloa, osa pysyi entisissään ja monet myös poistuivat jo eläkkeelle.
Kaikkiin Peekorven taloihin ei ollut tehty kellareita, ja sauna oli aluksi vain nykyisessä Parviaisentie 25:ssä (Puustelli).
Alueen pohjoisreunalla oli yhtiön tarjoama yhteiskellari, jota pitivät kylmänä sahanpurujen seassa jäät. Osittain siirtolapuutarhakäytössä olleen rakentamattoman rantanummen toisella puolella, sijaitsi yhtiön ns Pikku-Sauna, josta peekorpelaiset saattoivat varata vuoroja. Isolle Saunalle ei siten tarvinnut mennä.
Läpikulkuliikennettä ei ollut. Nykyinen rengaskatu, Parviaisentie, avattiin vasta 90-luvulla. Kaupunkiin tai Lehtisaareen sekä Muuratsaloon vievät bussit lähtivät 50-luvulta Kunnantalon edestä.
Säynätsalon Työväenyhdistyksen talolle Juurikkaan kuitenkin mentiin Peekorven kautta ja Juurikan eri tilaisuuksissa kävi joskus satojakin ihmisiä. Puista siltaa pitkin saattoi mennä jalan ja pyörällä. Laivarannasta oli kesäisin yhteys iltaisin Jyväskylään ja aamuisin Lahden suuntaan.
Teillä ei ollut nimiä, vaan jokaisella talolla nimi ja sen lisäksi yhtiön rakennushallinnon järjestysnumero. Teitten ja katujen nimet tulivat Säynätsaloon vasta 70-luvun lopulta.
Kauppias Leo Ilanne aloitti silloisen Säästölän valmistuttua vuonna 1956. Kaupan nimi oli aluksi Il-Ty, nimistä Ilanne ja Tynkkynen, kauppias Ilanteen sisar.
Leo Ilanne osasi kaupanteon ja alkoi heti vetää asiakkaita etenkin tien toisella puolen monialaista kauppakokonaisuutta hallinneelta Säynätsalon Osuuskaupalta. Ilanne oli parhaimmillaan lihatiskin takana, ainakin asiakkaan näkökulmasta.
Aiemmin saaren ehdoton lihakauppa oli ollut Itikka ja sen pitkäaikainen lihamestari Paavo Nikander. Itikka sijaitsi nykyistä Kassataloa vastapäätä, mutta oli Ilanteen tullessa jo lopettamassa. Itikalla oli vielä 50-luvun alussa ollut hanke rakentaa oma kiinteistö lähelle Kunnantaloa, mutta siitä oli luovuttu.
Kilpailu saaren asiakkaista oli kovaa. Pienellä alueella Säynätsalon pääsaaren keskustassa toimi 60-luvulla kuusi ruokakauppaa. Elintarvikkeita möivat Ilanne Säästölässä, Arikkojen Ruoka-Aitta Pellonpäässä (nykyisen Kassatalon paikalla) ja niiden välissä omassa talossaan Perälä. Kunnantaloa vastapäätä piti usean osaston myymälää E-puolen Mäki-Matti. Säynätsalon Osuuskauppa (SOK) möi keskustan lisäksi myös Selkälahden sivuliikkeessä, joka oli perustettu Arava-taloon 1953. Osuuskauppa sulautui Keskimaahan 60-luvun puolivälissä.
Tässä kilpailutilanteessa Ilanne pärjäsi henkilökohtaisella palvelulla ja tuotteiden laadulla.
Perhekuvassa liikkeen avaamisen aikoihin Leo ja Aili Ilanne sekä lapset Ritva (takana), Risto ja Riitta.
Leo Ilanteen jälkeen kauppaa jatkoi hänen poikansa Risto vuonna 1974. Riston kanssa liikettä hoitanut Lea Ilanne muisteli vuoden 2005 haastattelussa lämmöllä asiakaskuntaansa. Välit olivat luottamukselliset. Tätä täsmentää Lean määritelmä liikkeen roolista myös ”pankin sivukonttorina”.
”Liikkeen loppuessa sain lähes kaikki velat takaisin. Saamatta. jäi vain vuosien takaisia velkoja, joita ei varmaan ollut aikomustakaan maksaa”, kertoi Lea.
Haastattelussa 2005 Säyki-lehti kysyi Lea Ilanteelta asiakaskunnan yhteiskunnallisesta jakautumisesta, kun poliittisessa Säynätsalossa oltiin ja kaupan valintaan vaikutti myös asiakkaan poliittinen asenne. Lea Ilanne sanoi joidenkin E-liikkeen vannoutuneiden kannattajien kyllä ehkä vähän vältelleen Ilanteelle menoa. ”Erään lakon aikana tuli paljon heitäkin”. Lea Ilanne muisti asiakkaan, joka oli sanonut, ettei täällä voi käydä, kun ”täällä käy niin paljon lääkäreitä ostamassa”.
Lea Ilanne kertoi, että hänellä ja Ristolla olisi ollut pitkälle koulutettuina vähittäiskaupan ammattilaisina tilausta siirtyä muualle K-ryhmän piirissä, mutta Risto halusi huolehtia vanhemmistaan. ”Ja niin pysyimme Säynätsalossa”.
Risto Ilanteen kuoltua vuosituhannen vaihteessa perhe ei enää voinut jatkaa kaupanpitoa ja saari menetti K-kauppansa. Lea Ilanne torjui 2005 käsityksen, että Kesko olisi aktiivisesti ollut vetäytymässä saarelta. ”Jos kauppahuoneisto olisi ollut Keskon omaisuutta, toki sinne olisi jatkaja tullut, mutta liiketila oli Kapiteelin, ja vuokralla siis”
Ilanteen liiketila Säästölässä kasvoi vaiheittain ja siirtyi kohti pankin puoleista päätyä. Aluksi kauppa oli sijainnut suunnilleen keskellä. Loppueessaan kauppa oli viimeksi pizzeriana toimineessa tilassa. Valmistuessaan talo oli Jyväskylän Säästöpankin vuokrakiinteistö. Pankin konttori sijaitsi lounaispäädyn avarassa tilassa.
Palvelevaa lihatiskiä ei liene Säynätsalossa nähty sitten Ilanteen lopettamisen. Nykyisin lähin taitaa olla Muuramen K-Supermarket.
Ilmoitus Säynätsalo-lehdessä ajalta ennen sitä rahanuudistusta, jossa pennit palasivat. Yli tuhannen markan pihatuoli olisi siten ”uusina markkinoina” ollut 11.90 mk.
Säynätsalo oli Jyväskylää pommittaneiden punatähtikoneiden reitillä
Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939 Säynätsalo oli mahdollinen kohde. Tänne ei kuitenkaan pommeja pudotettu, tai ilmeisesti edes konekiväärillä ammuttu, saarten teollisuus ehkä haluttiin ehjänä haltuun. Säynätsalo oli kuitenkin Jyväskylää pommittamaan menneiden koneiden reitillä, mennen ja tullen. Joskus sieltä palaavat koneet myös tekivät kierroksia saarten yllä.
Joillekin Suomen teollisuuslaitoksille oli 1930-luvulla hankittu omaa ilmatorjuntaa, paikallisen tehtaan varoin, Säynätsaloon ei. Lähimmät tykit olivat Jyväskylän aseman ja keskustan suojana.
Säynätsalon kirkon tornissa oli ilmavalvontapiste, jota hoitivat Säynätsalon lotat. Havaintopaikka oli ihan ylhäällä, tornin piikkiosan alla.
Säynätsalon ilmavalvontalottia ryhmäkuvassa sodan ensi viikkoina. Ihan juhlava kahvipöytä on katettu Tiilelään, Lossitien varteen. Kuva on opettaja Toini Gröndahlin kokoelmista. Hän on toinen oikealta, seuraavana vasemmalle tummassa puvussa lastentarhaopettaja Vappu Väntti. Kolmantena oikealta eturivissä Toini Levä, neljäs on ilmeisesti Muuratsalossa postinkantajana toiminut, mutta nimi puuttuu. Viidentenä eturivissä hymyilee Lyyli Laavisto, hänestä edelleen opettaja Aini Kivistö ja lastentarhaopettaja Ester Larkama. Kolme seuraavaa tummapukuista olivat Toini Gröndahlin tunnistuksen mukaan Maija Suonio, rouva Lavi ja sairaanhoitaja Selma Vastanen. Toisella rivillä oikealta toisena on Hellin Merilainen (os Määttänen), Marjukka Perälän antaman tiedon mukaan.
Vuorossa oli kerrallaan kaksi lottaa, toinen tähysti ja toinen soitti tarvittaessa kirkon kellolla yleisen hälytyksen. Ilmahavainnot soitettiin puhelimella tehtaalle ja sieltä edelleen Jyväskylän ilmatorjuntaan.
Eero Levä muisteli, että esimerkiksi 31.12.1939 kaupunkia pommittamassa ollut kuuden koneen lentue palasi Kinkomaan yli ja lensi sitten viistosti Kaakkosaaren suuntaan.
Levä kertoi, että ilmahälytyksen tullessa siirryttiin saarella mm sahan mäellä olleeseen kaivantoon. Mäki oli siis tehtaan alueella. Levä kertoi, kuinka Erkki Niinistö oli vihaisena ampunut kiväärillä ohittavien koneiden perään
Eero Levä oli ollut YH:n (yleiset harjoitukset 1939) aikana Taipaleenjoen tykistössä, mutta hänet oli siirretty sitten teollisuuden palvelukseen Säynätsaloon. Levä toimi vanerin varaston hoitajana. ”Ei ollut itse asiassa kovin helppoa olla saarella. Sai kyllä kuulla kunniansa siitä, että kun siellä ”akkojen joukossa” tehtaalla oli.”, Levä kertoi 2005.
Ilmavalvontaan osallistunut opettaja Toini Gröndahl kertoi Säykki-lehdessä tammikuussa 2006 ilmavalvonnasta. ”Mieleen ei palaudu, miten kelloja soitettiin, mutta se oli ilmeisesti lyhyttä sarjaa yhdellä kellolla”, Toini muisteli.
Toini Gröndahl oli saapunut opettajaksi Säynätsaloon syksyllä 1939, ja oli siis tuolloin aivan tuore saarelainen. Hänen työparinaan ilmavalvonnassa oli usein opettaja Aini Kivistö. Toini kertoi yleensä olleensa itse pääasiassa ylhäällä tähystystasolla Ainin ollessa varalla kelloja varten.
Vuonna 2005 Säykki-lehti kävi katsomasssa tornia. Mahdollisista muutoksista sen jälkeen ei ole tietoa. Mutta 2005 tornin kellonsoittotasolle saakka mentiin tavanomaisia portaita, tornin vasenta puolta. Kellotasolta ylöspäin veivät ensin puuportaat ja sitten olivat jo vuorossa kahdet tikkaat, ensin seuraavalle välitasolle ja sitten lopulta kohtisuoraan kattoluukulle.
Valvontatason luukuun liittyy ”läheltä piti” -tilanne, josta Toini Gröndahl kertoi.
”Aini oli mennyt alas kellotasolle ja jättänyt luukun auki. Erehdyksessä astuin tyhjään luukkuun ja putosin, mutta sain reunoista kiinni ja pääsin takaisin. – Suoraa putousta seuraavaan tasoon olisi ollut metrikaupalla. Aini huusi puhelimeen, että opettaja Gröndahl putosi ja tehtaan päässä oltiin jo huolissaan, mutta pian tilanne selvisi”
Säynätsalon tuotteet Jäämeren kautta maailmalle
Koska Neuvostoliiton kanssa tuolloin samanmielinen Saksa hallitsi Itämerta, Säynätsalon vaneri vietiin Petsamoon lastattavaksi. Liinahamarin satamasta oli tullut. Suomen keskeinen vientiväylä. Rautatie ulottui Rovaniemelle, minkä jälkeen tavaraa kuljettivat kuorma-autot. Alkumatka Säynätsalosta Jyväskylään tehtiin silloiseen tapaan hevos- tai autovoimin.
Talvisodassa sotatoimissa menehtyneiden saarelaisten nimet on kirjattu muistotauluun, aiemman Paloaseman, nykyisen Vanerilan, seinään.
Ilmavalvojat tähystivät avoimessa tilassa piikin alla. Kuvassa kirkonmäki on vielä alkuperäisessä muodossaan, massiiviset portinpylväät sekä kirkon että hautausmaan edessä. Samantyyppiset, mutta pienemmät portaat, ovat ilmeisesti yhä nähtävillä kirkonmäen itäpuolella. Niiden piti viedä portaille laivarannan suuntaan, mutta portaita ei koskaan rakennettu. Kuva: Aune Siven, 1940.
”Siellä olimme hoidettavien lähellä. Henkilökunnalla oli aikaa, ja söimmekin vanhusten kanssa”
Näin muisteli Säynätsalon Sanomissa syksyllä 2005 saarten vanhainkodin pitkäaikainen johtaja Sanni Kangas (1935-2019) vuosiaan Walter Parviaisen vanhainkodin alkuperäisessä rakennuksessa. Sama hoitokulttuuri siirtyi sitten uudelle puolelle 1962, ja alkoi muuttua vasta kuntaliitoksen jälkeen. Sittemmin Hannalaksi nimetty laitos siirtyi Kinkomaalle 2005.
Säynätsalon Sanomissa 2005 julkaistu kuvakooste 60-luvun asukkaista Walter Parviaisen vanhainkodilla. Kuvat olivat nähtävillä, kun vanhainkoti täytti 70 vuonna 1997. Kuvat Hannalan arkistosta. Kuvatekstieissä todettiin myös, että kuvassa on sekä Säynätsalon rakentajia että Helylän jälkeen Säynätsalon omakseen ottaneita. (Helylä oli Parviaisen Tehtaat Oy:n laitos Sortavalan lähellä)
Sanni ja Lauri Kangas saapuivat Säynätsaloon 15. joulukuuta 1958. Sanni Kankaan palvelus Säynätsalossa kesti neljäkymmentä vuotta ja päättyi maaliskuun viimeisenä 1998. Vuotta aiemmin Sanni oli valittu Säynätsalon ensimmäiseksi Hannaksi.
Wivi Lönnin suunnittelema Walter Parviaisen vanhainkoti ennen uudisrakennuksen sijoittumista rannan ja talon väliin. Kuva: Juhani Niinistö, 1957.
Asukkaat saivat ahkeruusrahaa
50- ja 60-luvuilla vanhainkodin asukkaat olivat usein erittäin hyväkuntoisia, nykyisin laitoksissa asuviin verrattuna. Vanhainkodille tultiin yleensä tehtaan asunnoista. Niistä oli jouduttu pois työsuhteen päättyessä. Ja olihan Walter Parviaisen vanhainkoti rakennettukin juuri tehtaan työntekijöiden vanhuutta ajatellen. Nykyisen mittapuun mukaan tällaiset vanhukset asuisivat kodeissaan.
Monet vanhainkodin asukkaat pistäytyivät päivittäin kävellen keskustassa. Osa puuhasteli talon kasvimaalla ja jotkut kutoivat mattoja. Sanni kertoi, kuinka Maria Kontinen ja Vasili Trofimoff kävivät säännöllisesti kalassa. Sisälmyksen rannassa oli kaksi soutuvenettä asukkaiden käytössä. Vanhuksille maksettiin ahkeruusrahaa talon töihin osallistumisesta. Martta Rajala mm kattoi pöydät.
Loppuun saakka (1962) vanhalla puolella jatkui osittainen omavaraistalous. Tosin esimerkiksi perunat tilattiin viljelijöiltä. Aiemmin oli ollut kanala, ja vielä 50-luvun lopulla pidettiin sikoja. ”Kun sika sitten teurastettiin, oli johtokunnalle tarjottava tappaiskeittoa”, Sanni kertoi.
Sanni Kangas on kirjannut saarten vanhustenhoidon vaiheita. Tässä Sanni ja Lauri katsovat yhtä Sannin selvityksistä haastattelutilanteessa 2005. Kuva: Juhani Niinistö. Julkaistu Säynätsalon Sanomissa samassa yhteydessä.
Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, riitaisuutta ei todellisuudessakaan juuri ollut. ”Varmaan yksi syy oli se, että useimmilla oli yhden hengen huone. Joitakin kahden hengen huoneita kyllä oli pariskuntia varten. Yhdessäoloa varten riitti seurustelunurkkauksia.
Asukkaiden välillä leiskahti kypsän iän rakkauttakin aika ajoin. Saarilla riitti puheenaihetta, kun eräs saarelainen ehti kahdestikin avioon vanhainkodilla asuessaan. Ensimmäisen Hannala-liiton päätyttyä puolison kuolemaan oli kertonut keskustassa iloisesti, olevansa taas leski.
Ei päässyt palamaan, vaikka paloturvallisuus huono
Erässä 50-luvun tarkastusasiakirjassa näkyy huomautus siitä, että paloturvallisuus ei ollut aivan kohdallaan. Talonmiehenä toiminut Lauri Kangas totesi, että kuitenkaan ”ei oikein osattu pelätä”. Kerran Lauri oli valvonut yön, kun ajattelematon henkilö oli laittanut kuumat uunin tuhkat komeroon.
Sanni mainitsi myös jokaisen asukkaan huoneeseen kuuluneet keittolevyt. ”Ihme, ettei syttynyt tulipaloja”. Jokainen asukas sai kerran kuukaudessa kahvipaketin talolta.
Vesi tuli alhaalta Sisälmyksestä, ja kun viemäri meni sinne myös, vesi ei ollut juomakelpoista. ”Toista putkea ylös, ja toista alas”, Lauri kuvasi. Juomaveden toi yhtiön vesiauto, joka jakoi juomavettä lähes jokaiseen kiinteistöön pääsaarella 60-luvulle saakka.
Mukavuudet olivat vähissä. Yleisellä osastolla oli yksi WC, ja sinne tuli kylmä vesi. Alakerrassa oli sauna.
Vaikka vanhainkoti oli kunnan hallinnassa, yhteys tehtaaseen oli avoin. Lauri Kangas kertoi, että tehtaalta sai apua vielä aika pitkään. ”Vaikkapa viilakopissa saatoin käydä, jos jotain tarvitsin.” Tilanne oli kuitenkin jo vuoden 2005 näkökulmastakin muuttunut kauan sitten.
Pieni kunta kustansi ajan parhaita syöpähoitoja
Talon matala eteläosa oli Säynätsalon sairaala, myöhemmin kunnalliskodin sairasosasto. ”Aika huonolla mallilla kyllä sairaanhoito oli. Juuri ketään ei lähetetty esimerkiksi Keskussairaalaan tutkimuksiin. Keuhkotaudin saaneet toimitettiin Kinkomaan parantolaan.”
1950-luvulla kunnanlääkäri Arvo Vehviläinen kävi kiertämässä, usein myöhään illalla. ”Kun olin ensimmäistä päivää työssä, Vehviläinen soitti klo 21 ja ilmoitti tulevansa kierrolle. Sairasosaston kansliassa hän kirjoitti reseptejä ja tahtoi nukahtaa siihen, sikaareineen.” Vehviläisen voimallisen sikarintuoksun muistavat kaikki sen ajan säynätsalolaiset.
Syöpäpotilaiden hoito oli poikkeus. Kunnan hoitolinjaus tarjosi heille ajankohdan parasta – ja syöpäepäillyt potilaat toimitettiin 50- ja 60-luvuilla luvulla usein Helsinkiin, Kirurgiseen sairaalaan. ”Olin heitä viemässä,” kertoi Sanni. Diagnoosin jälkeen palattiin kuitenkin Säynätsaloon, jos hoitomahdollisuuksia ei enää ollut.
”Heräsin usein keskellä yötä antamaan morfiinia. Vaikka oma lääkinnällinen koulutukseni oli vähäinen, minulla oli lupa tähän, koska yövalvojina oli sairaala-apulaisia.” Sairaanhoitohenkilöstön vahvuus oli kaksi apuhoitajaa sekä yksi sairaanhoitaja.
Vainajia varten oli ns ruumisaitta piharakennuksessa. Talonimies vei sinne vainajat, yleensä jonkun vanhuksen avustamana.
Uusi talo valmistui alkutalveksi 1962. ”Olin esittänyt uuteenkin taloon yhden hengen huoneet, mutta päätökseksi tulivat kahden hengen huoneet. – Onhan sitten seuraa toisistaan, sanoi joku päättäjä.
”Monille asukkaille muutto oli vastenmielinen ja annoimme hyväkuntoisten jäädä vanhalle puolelle toistaiseksi. Kunnon heikennyttyä he siirtyivät sitten uuteen taloon.”
Aktiivinen johtokunta
Johtokunta valvoi taloa kunnan puolesta. Siinä vaikutti pitkään mm Toivo Laakso. Hän kävi usein myös syömässä talolla ”valvoakseen, millaista ruokaa vanhuksille tarjottiin”. Jotkut asukkaat kuitenkin ihmettelivät, miksi Topi kävi niin usein syömässä.
Frans Louhi sosiaalilautakunnan puheenjohtajana oli myös keskeinen henkilö. Kaitarannan Väinö käytti pitkiä puheenvuoroja kokouksissa ja oli tarkka taloudenpidosta. Lautakunta otti asukkaat taloon, tosin asukkaita tuli myös suoraan kunnanlääkärin määräyksestä.
Kerran vuodessa pidettiin inventaario. ”Jos kauha oli mennyt vuoden aikana rikki, siitä piti olla molemmat osat tallella”.
Poliittisuus vaikutti myös vanhainkodilla
Henkilökunnan valinta oli säynätsalolaiseen tapaan varsin poliittista. ”Jos tänä vuonna otit sosialidemokraatin talousapulaiseksi, ensi vuonna oli otettava kansandemokraatti. Tämä saarten puoluepoliittisuus silloin tuntui aluksi ihmeelliseltä.”
”Hankintatarjoukset pyydettiin kaikilta liikkeiltä, mutta kyllä valinnaksi siten kuitenkn yleensä tuli OTK, eli Mäki-Matti. Hyvin vähän ostettiin SOK:lta”.
Säynätsalolainen yhteiskunnallinen keskustelu kuului myös vanhainkotiin. Sanni mainitsi sairaspuolella pitkään asuneen Leo Heikkisen kovana keskustelijana, samoin Sulo Mäkisen.
Tarmokkaina kunnallisina luottamushenkilöinä vanhainkodin asioita hoitaneille oma muutto vanhankodille saattoi olla tiukka paikka. Eräs sellainen menehtyi sydänkohtaukseen juuri ennen muuttoa.
Sanni Kangas puutarhatöissä kesällä 1959. Takana näkyvä talo on kunnan Terveystalo. Se paloi 80-luvulla. Kuva: Juhani Niinistö.
Asukkaat ovat pääosin edustaneet työväestöä, kuten saarten väki muutoinkin. Monet konttorilla palvelleet myös muuttivat pois saarilta eläkevuosien alkaessa. Mutta poikkeuksiakin oli:
Vanhan puolen asuntolaan tuli 70-luvulla pitkäaikainen johtajien sihteeri, Olga Nordberg, omakotitalostaan Olympiakylästä. ”Hänen ystävänsä Afrikasta lähettivät voimakasta kahvia ja hän kutsui usein kahville, mutta ei juuri keskustellut muiden asukkaiden kanssa.”
1980-luvulla Hannalassa oli potilaana saaren voimahahmoihin pitkään kuulunut vientipäällikkö Olavi Salonen. ”Hän palasi menneisiin vuosiinsa, ja tilasi usein hotellihuonetta Lontoosta”.
Toimittajan huomioita 2005 ja 2019
Jutunteko Sanni ja Lauri Kankaan seurassa oli vähän kuin pitkään saarilla palvelleiden opettajien kanssa tekemäni haastattelut. Sukupolvet ovat tässäkin seuranneet toisiaan. Kun kouluissa opittiin elämää varten, Sanni ja Lauri Kankaan talossa ehkä arvioitiin, mitä elämä opetti.
Kuvissa elää yhteisö, joka on kaukana nykypäivän laitosympäristöistä. Saatuani kuvat nähtäväksi hieraisin silmiäni, että tuossahan on se-ja-se. Minulla nämä kuvat ja ihmiset olivat tuttuja siksi, että jo nuorena MS-tautiin sairastunut äitini vietti viimeiset kymmenen vuottaan (k 1964) sairasosastolla ja alle kouluikäisenä pyörin alueella päivästä toiseen.
Sairaanhoidollisesti ja yleisen hygienian kannalta talo oli jo 1950-luvulla ajastaan jäljessä. Mutta ilmapiirissä ja yhteisöllisyydessä oli laatua, jonka jo vuonna 2005 varmaankin saattoi yhdistää vain sellaisiin yksityispuolen vanhainkoteihin, joissa asukkaat itse maksoivat hoitonsa.
Nimitys ”Hannala” on peräisin 80-luvulta. Asukkaiden äänestyksen perusteella valittu nimi on oikeastaan historiallinen erehdys. Hanna Parviainen rakennutti saarille kirkon ja paljon muuta, mutta vanhainkodin sai aikaan Walterin leski Charlotte, miehensä muistoksi.
60-luvun alussa satuin itse olemaan paikalla, kun Charlotte tuli vierailulle vuosikymmenien jälkeen. Mustiin pukeutunut vanha nainen jakoi pussista makeisia. Sanni kertoi myöhemmin niiden olleen vihreitä kuulia.
Rautatie oli Säynätsalon unelma vuosikymmenet. ”Sitten kun on junayhteys, niin…” Tammikuun alussa 1970 juna vihdoin ajoi kuidun varaston kulmalle.
Mutta 90-luvulla VR hinnoitteli itsensä ulos liikennöinnistä, puuteollisuuden suosiollisella avustuksella ja ilman julkista keskustelua.
Rautatie vaihtui yhä suurempiin rekkoihin Muuramen ja Keljon suunnan teillä. Nykytilannetta ei olisi voinut kuvitellakaan sinä kirkkaana pakkaspäivänä 8.1.70, kun ”porkkajanajuna” (tyyppiä DM-9) oli juhlakäytössä ja toi saarelle arvovaltaisia kutsuvieraita.
Enso-Gutzeitin henkilöstölehden kansi talvelta 1970 hehkutti junan tuloa Säynätsaloon. Nykyisessä maisemassa juna olisi Teollisuustalon päädyssä. Kuvassa vasemalla takana näkyvät Niemelän rakennukset. Niemelässä sijaitsivat mm yhtiön autotallit ja päärakennus oli asuntokäytössä. Oikealla ihmisten takana näkyy yksi vuoren reunan asuinrakennuksista.
Silloin vihkiäispäivänä kyllä kummasteltiin, kuinka oli sitä ennen yleensäkään tultu toimeen ilman rautatietä. Aiempi Säynätsalon paikallisjohtaja ja silloin Enso-Gutzeitin puuteollisuuden johtajana toiminut Erkki Enervi ihmetteli puheessaan, miten ”Parviaisen tehtaiden kokonainen teollisuus olisi yleensä voinut kehittyä ja toimia, ellei sitä vihdoin viimeinen olisi kytketty valtakunnan rautatieverkkoon”. Edelleen puhuja korosti Säynätsalon liittämisen rataverkkoon mahdollistaneen ”tasapäisen kilpailuaseman alueen muitten teollisuuslaitosten kanssa”.
Vuoteen 1970 saakka tavara oli tullut ja mennyt saarille joko autoilla (aiemmin hevosilla) tai kesäisin vesiteitse. 60-luvulle tultaessa autoliikenteen osuus oli jo suuri. Vaneria, kuitua, sahatavaraa ja talonosia kuljetettiin sekä yhtiön omilla että yksityisillä autoilla. Yhtiön autot olivat pääasiassa ”tumppeja”, mutta yksityisillä oli jo suurempiakin autoja, Dahlberg ja Halinen olivat tunnettuja autoyrittäjiä.
Laki Jyväskylän-Jämsänkosken rautatiestä annettiin 13.1.61. Säynätsaloon saakka rata saatiin valmiiksi siis yhdeksässä vuodessa. Osuuden pituus oli 14.3 km, siitä tunnelia peräti 26 prosenttia.
Sunnuntaimatkoja DM-9 -junalla 80-luvulla
Juhlajunaa oli tullut katsomaan ”puoli saarta”. Mutta silloin junaan 1970 nousi vain Säynätsalon päättäjiä ja tehtaan johtoa, sekä viihtyvyydestä huolehtimaan kolme Säynätsalon Kerhon (tehtaan edustusravintola ja valikoidun joukon työpaikkaruokala ) tarjoilijaa virvokkeineen.
Mutta myöhemmin ”porkkanarunko” kuljetti ihan ketä tahansa Säynätsaloon, tai täältä kaupunkiin, kesäsunnuntaisin 1980-luvulla. Kyse oli juna-laiva -matkoista Säynätsaloon. Idearikkaan laivuri Hannu Hildenin ja VR:n yhteistyönä matkustajajuna ajoi lautatarhan laiturin tuntumaan. Siellä matkustajat vaihtoivat laivasta junaan tai päinvastoin.
Nykyistä Ison Saunan rannan laituria ei tuolloin ollut. Varsinainen laivalaituri sijaitsi vielä Laivarannantienä tunnetun kadun päässä. Siellä laivat poikkesivat päivittäin, mutta juna-laiva -matkoilla laivat ajoivat tehdasalueen itäreunan pitkään laituriin, joka oli tunnettu lautatarhan laiturina. Junasta laivaan ei siis tarvinnut kävellä pitkää matkaa.
Lopettamishanke pysyi pitkään poissa julkisuudesta
Radan valmistumista oli seurattu Säynätsalo-lehdessä tiiviisti. Liikenteen loppuminen sensijaan ei saanut juurikaan julkisuutta ennen viranomaisvaihetta radan lopettamisesta. Säynätsalon Sanomissa mainittiin jonkin muun asian yhteydessä ”junaliikenteen loppuneen”. Kun rataa lopetettiin, VR ei ollut enää virasto, vaan valtion liikelaitos. UPM:n ja VR:n hintaneuvottelut olivat jo 90-luvulla kai liikesalaisuuksia eikä mitään julkisuusvelvoitetta ollut. Ainakin aihe pysyi julkisuudelta piilossa. Ratayhteyden purkaminen oli sitten jo julkisuusasiaa, mutta vain muodollisuus.
Liki tuhat säynätsalolaista oli pakkassäässä kerääntynyt 8.1.70 puolen päivän jälkeen todistamaan junan saapumista. Kuva on otettu junan ikkunasta. Juhlajuna viipyi kuidun varaston kulmalla nelisen tuntia ja palasi Jyväskylään viiden maissa.
Juhlajuna lähdössä saarelta 8.1.70. Junanlähettäjän roolissa saaren kunnallispolitiikassa tunnettu Kauko Lehtonen. Kuva on julkaistu Säykki-lehdessä.
Ensimmäinen tavarajuna Säynätsalosta lähti sitten seuraavan viikon alussa 12.1.70. Kuvassa vasemmalla rautatieläisiä kaupungista, oikealla Säynätsalon varastonhoitajat, Esko Auvinen vanerilta ja Teuvo Lehtinen kuidulta. Molemmat olivat saaren vaikuttajia, Esko mukana kunnallispolitiikassa ja Mieskuoro Päijänteen edustusbasso. Teuvo oli vanhan Säynätsalo-lehden keskeinen avustaja valokuvaajana ja toimittajana, ja 90-luvun alussa perusti nykyisen Säynätsalon Sanomat -lehden.
Enson ja VR:n vaikuttajia odottamassa Säynätsaloon lähtöä Jyväskylän asemalla. Oikealta metsäneuvos Mikko Kolehmainen, VR:n pääjohtaja Esko Rekola, Säynätsalon paikallisjohtaja Pentti Saarro, Enson puuteollisuuden johtaja Erkki Enervi (aiempi paikallisjohtaja täällä saarella), Rautatieläisten liiton puheenjohtaja Onni Koski ja Veturimiesliiton puheenjohtaja Pekka Oivio.
Säynätsalon tehtailla oli oma veturi, joka hoiti järjestelytehtäviä Säynätsalon ratapihalla ja tehtaan pistoraiteilla. Kuvassa oikealla veturimies Ahti Sirppiniemi. Toisen henkilön nimi ei ole selvillä.
Säynätsalossa toimi toistakymmentä vuotta itsenäisen kunnan lopettamisen (1992) jälkeen Jyväskylän hallintoon kuulunut kaupunginosalautakunta, aluksi aluevaltuusto. Lautakunnan kautta kanavoitui saarelaisten ääni kaupungin suuntaan ihan perillemenevästi. Lautakunnalla oli myös valmisteleva virkamies, saarten aluesihteeri, kunnantalolla. Lautakunta myös pystyi velvoittamaan kaupungin virkamiehiä Säynätsaloon kuultaviksi ja ottamaan vastaan säynätsalolaisten palautteita. Toisin kuin kunnalliset lautakunnat yleensä, kokoukset olivat julkisia. Kaupunki lopetti aluelautakunnan toiminnan 2006.
Kaupunginosalautakunnan puheenjohtaja Pentti Tossavainen ja aluesihteeri Raija Tolvanen kokouksessa 2005. Tolvanen oli saarilla kaupungin keskeinen virkamiesedustaja seitsemän vuotta. Hän ideoi mm käsitteen ”saaristokaupunginosa”, josta tuli alueen määrite Jyväskylässä. ”Perus-säykkiläisiä” kuvaus vähän huvitti, kun eihän täällä ollut ajateltu erityisesti saaristossa oltavan, muuten vain omissa oloissa. Tolvanen ei ollut säykkitaustainen ja osasi siten nähdä myös kaupungin edun, tasapuolisesti ja virkamiehen otteella.
Edunvalvonnan ohella lautakunta jakoi rahaa. Nykyhetkessä nähtynä varmaan tarpeeseen olisi vaikkapa 3500e Paratiisisaarille tai 5500e Säykki-lehdelle. Lautakunta avusti myös kaupungin laitoksia. Lehtisaaren koulu sai 2005 toukokuussa 4000e.
Säynätsalolaiset toimijat hoitivat suhde- ja edunvalvontatoimintaa kaupungin suuntaan myös yhdessä. Heinäkuun lopulla 2005 lounastivat Juurikan työväentalolla (SDP) Säynätsalo-Seuran puheenjohtaja Mauri Toikkanen (vasemmalla) ja häntä vastapäätä aluelautakunnan ja samalla Säynätsalon Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Pentti Tossavainen, ja seuraavina kaupunginjohtaja Markku Andersson sekä Juurikkaan Työväenyhdistyksen vuokralaiseksi 70-luvulla sijoittuneen Jyväskylän Veneseuran kommodori Risto Pynnönen vaimoineen. Kuvassa jäivät katveeseen STY:n johtokunnan jäsenet Orvo Mäkelä ja Ahti Ruoppila. Lounaalla vauhditettiin mm sittemmin toteutunutta Juurikan tien päällystämistä. Vielä 2000-luvun alussa autot töyssähtivät soratieelle Juurikkaan kääntyessään. Säynätsalon Työväenyhdistys luopui Juurikkasaaren omistuksesta vasta 2021.
Laivalinja Säykistä Lahteen oli hukkua markkinavoimiin
Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka. Sitten edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.
Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja. ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.
Pitkän reitin todellisesta kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon paikallisristeilyliikenne on ollut tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin tullut jos jonkinlaista yrittäjää. Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.
Vuodesta 1856 ajetun Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon) linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse. Satamaan on toivotettu tervetulleeksi kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita. Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.
Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä niin paljon, että Äijälänsalmi on jo kohta pullonkaula. Säynätsalon korkeudelle saakka pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne jää linjaliikenteen kautta lähes tavoittamattomiin.
Yli kymmenen tuntia kestävä Lahden ja Jyväskylän yhteys on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka haluavat mennä kokemaan vaikkapa suurten selkien kiireettömyyttä. Voihan laivalla tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.
Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä
Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä täällä Säynätsalossa tehtiin selvä ero paikallisliikenteen ja ”kaukoliikenteen” välillä. 50-luvun alussa lopettanut Kaima ajoi Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta, ja poikkesi Niemelässä ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä. Saaren itärannalle rakennettiin jo varhain ”Iso laivasilta” Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.
S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla. 1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963. Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola.
Laivalinja Säykistä Lahteen oli hukkua markkinavoimiin
Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka. Sitten edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.
Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja. ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.
Pitkän reitin todellisesta kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon paikallisristeilyliikenne on ollut tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin tullut jos jonkinlaista yrittäjää. Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.
Vuodesta 1856 ajetun Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon) linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse. Satamaan on toivotettu tervetulleeksi kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita. Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.
Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä niin paljon, että Äijälänsalmi on jo kohta pullonkaula. Säynätsalon korkeudelle saakka pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne jää linjaliikenteen kautta lähes tavoittamattomiin.
Yli kymmenen tuntia kestävä Lahden ja Jyväskylän yhteys on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka haluavat mennä kokemaan vaikkapa suurten selkien kiireettömyyttä. Voihan laivalla tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.
Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä
Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä täällä Säynätsalossa tehtiin selvä ero paikallisliikenteen ja ”kaukoliikenteen” välillä. 50-luvun alussa lopettanut Kaima ajoi Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta, ja poikkesi Niemelässä ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä. Saaren itärannalle rakennettiin jo varhain ”Iso laivasilta” Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.
S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla. 1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963. Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola.
50-luvun alusta lähtien liikenne oli pääasiassa matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun juna Helsingistä oli saapunut. Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta Säykissä poikettiin klo 10.25 ja Lahden suunasta noin klo 19.30.
Kun laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla nousseet Sillankorvan rivitalot ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille, tultiin etenkin iltaisin ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin. Rannassa toimi 50-luvulla myös kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.
Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen laivat kulkivat yöllä, Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin illalla, kun juna Helsingistä oli saapunut Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää. Matka Jyväskylästä etelään alkoi usein iltapäivällä. Tuolloin laivat saapuivat Vesijärven satamaan aamulla siten, että Helsinkiin menijät saattoivat lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä.
Matkan kesto riippui siitä, kuinka paljon poikettiin usein pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista.
Monta varustamoa on ehtinyt ajaa Lahden linjaa
Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille oli liian raju tulorakenteen muutos. Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven yksityisenä yrityksenä. Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä. Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen. Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa joutumasta romutettaviksi. Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi. Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.
Suomen omistajaksi 70-luvun lopulla tullut laivuri Hannu Hilden osti Saksasta rannikkoliikennelaivan Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar. Tuolloin laivavuorot palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.
Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa. Mutta vuodesta 2016 matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.
Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin. Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.
Lahti-Heinola -reitti on jatkunut entiseen tapaan. Se on ollut yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.
Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin laiva on käynyt Äänekoskella saakka.
2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta. Reittiä on ajettu heinäkuisin.
Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa varustamon sivuilta.
S/S Suomi Säynätsalon vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla. Kuvaa myytiin saarella postikorttina.
Laivalinja Säykistä Lahteen oli hukkua markkinavoimiin
Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka. Sitten edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.
Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja. ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.
Pitkän reitin todellisesta kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon paikallisristeilyliikenne on ollut tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin tullut jos jonkinlaista yrittäjää. Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.
Vuodesta 1856 ajetun Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon) linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse. Satamaan on toivotettu tervetulleeksi kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita. Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.
Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä niin paljon, että Äijälänsalmi on jo kohta pullonkaula. Säynätsalon korkeudelle saakka pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne jää linjaliikenteen kautta lähes tavoittamattomiin.
Yli kymmenen tuntia kestävä Lahden ja Jyväskylän yhteys on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka haluavat mennä kokemaan vaikkapa suurten selkien kiireettömyyttä. Voihan laivalla tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.
Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä
Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä täällä Säynätsalossa tehtiin selvä ero paikallisliikenteen ja ”kaukoliikenteen” välillä. 50-luvun alussa lopettanut Kaima ajoi Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta, ja poikkesi Niemelässä ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä. Saaren itärannalle rakennettiin jo varhain ”Iso laivasilta” Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.
S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla. 1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963. Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola.
Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen laivat kulkivat yöllä: Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin illalla, kun juna Helsingistä oli saapunut Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää. Matka Jyväskylästä etelään alkoi usein iltapäivällä. Tuolloin laivat saapuivat Vesijärven satamaan aamulla siten, että Helsinkiin menijät saattoivat lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä, Vesijärven iltalähtöjen laivat poikkesivat saarella aamupäivällä.
50-luvun alusta lähtien liikenne oli pääasiassa matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun aamun juna Helsingistä oli saapunut. Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta Säykissä poikettiin klo 10.25 ja Lahden suunasta noin klo 19.30.
Matkan kesto riippui siitä, kuinka paljon ajettiin usein pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista. Parina kesänä 1980-luvun lopulla Hildenin varustamo vielä kokeili reittiä Kellosalmen kautta, Virmailan saaren Kuhmoisten puolelta.
Kun Säynätsalon laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla nousseet Sillankorvan rivitalot ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille, tultiin etenkin iltaisin ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin. Rannassa toimi 50-luvulla myös kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.
Monta varustamoa on ehtinyt ajaa Lahden linjaa
Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille oli liian raju tulorakenteen muutos. Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven yksityisenä yrityksenä. Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä. Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen. Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa joutumasta romutettaviksi. Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi. Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.
Laivuri Hannu Hilden tuli Suomen omistajaksi 1970-luvun lopulla. Hän osti Saksasta rannikkoliikennelaivan Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar. Tuolloin laivavuorot Lahden linjalla palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.
Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa. Mutta vuodesta 2016 matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.
Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin. Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.
Lahti-Heinola -reitti on jatkunut entiseen tapaan. Se on ollut yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.
Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin laiva on käynyt Äänekoskella saakka.
2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta. Reittiä on ajettu heinäkuisin.
Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa varustamon sivuilta.
S/S Suomi Säynätsalon vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla. Kuvaa myytiin saarella postikorttina.
Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä
50-luvun alusta lähtien liikenne oli pääasiassa matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun juna Helsingistä oli saapunut. Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta Säykissä poikettiin klo 10.25 ja Lahden suunasta noin klo 19.30.
Kun laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla nousseet Sillankorvan rivitalot ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille, tultiin etenkin iltaisin ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin. Rannassa toimi 50-luvulla myös kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.
Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen laivat kulkivat yöllä, Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin illalla, kun juna Helsingistä oli saapunut Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää. Matka Jyväskylästä etelään alkoi usein iltapäivällä. Tuolloin laivat saapuivat Vesijärven satamaan aamulla siten, että Helsinkiin menijät saattoivat lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä.
Matkan kesto riippui siitä, kuinka paljon poikettiin usein pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista
Monta varustamoa on ehtinyt ajaa Lahden linjaa
Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille oli liian raju tulorakenteen muutos. Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven yksityisenä yrityksenä. Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä. Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen. Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa joutumasta romutettaviksi. Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi. Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.
Suomen omistajaksi 70-luvun lopulla tullut laivuri Hannu Hilden osti Saksasta rannikkoliikennelaivan Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar. Tuolloin laivavuorot palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.
Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa. Mutta vuodesta 2016 matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.
Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin. Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.
Lahti-Heinola -reitti on jatkunut entiseen tapaan. Se on ollut yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.
Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin laiva on käynyt Äänekoskella saakka.
2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta. Reittiä on ajettu heinäkuisin.
Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa varustamon sivuilta.
S/S Suomi Säynätsalon vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla. Kuvaa myytiin saarella postikorttina.
Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä
Säynätsalon Hanna tai Waltteri on Säynätsalon paikallislehden kustantajan Erkki Keiskosken 90-luvun puolivälissä ideoima tunnustus tavalla tai toisella Säynätsalossa vaikuttaneille paikallisille. Aiemmin oli valittu vuoden säynätsalolaisia, mutta perinne oli katkennut.
Nimet tulevat Säynätsalon teollisuuden perustajasuvun kahdesta viimeisestä edustajasta saarilla, Walter Parviaisesta ja hänen sisarestaan Hanna Parviaisesta, joka luopui tehdasyhtiöstä 1936.
Alkuvuosien Waltterit ja Hannat olivat Säynätsalon kunnan aikana julkisessa palvelussa kunnostautuneita. Palopäällikkö Mauri Toikkanen oli ensimmäinen vuonna 1996, sitten kunnalliskodin (sittemmin Hannalan) johtaja Sanni Kangas 1997, pitkäaikainen kunnansihteeri Kauno Lehtomäki 1998, kunnan- ja sittemmin terveyskeskuslääkäri Anneli Pihlaja 1999 ja Säynätsalon postitoimistosta tunnettu Anja Vehkala.
”Valintatapa vaihdellut kuin euroviisuissa”
Tunnustuksen saajien valintakäytännöt ovat vaihdelleet. Hannasta ja Waltterista on mm pyydetty lukijain esityksiä, joiden perusteella sitten järjestettiin postiäänestys. Jossain vaiheessa oli myös mukana Säynätsalon Sanomien tilaajista koottu lukijaneuvosto. Viime vuosina valinta on tehty lehden ja kustannusyhtiön hallinnossa.
Vuonna 2005 oli käytössä kaksivaiheinen valinta. Yleisöäänestyslipuke julkaistiin lehdessä 4.5. Äänestää saattoi kuitenkin myös jo tekstiviestillä. Seuraavassa vaiheessa kesäkuussa oli mukana kolme ehdokasta. Vuoden 2005 valinnaksi nousi lopulta kuntourheilua, etenkin lenkkeilyä, saarilla edistänyt Raimo Nieminen.
Mainoksen kuvassa (yllä) vuoden 2004 tunnustuksen saanut Säynätsalon viimeinen kirkkoherra Risto Krogerus ja kustantaja Keiskoski. Itsenäinen evl-seurakunta loppui yli kymmenen vuotta kunnan jälkeen, vuoden 2005 alussa.
Mediayritysten ”vuoden henkilöt” ovat tietenkin samalla asiakaskunnalle tai toiminta-alueen yhteisölle suunnattua suhdetoimintaa. Uranuurtaja Suomessa oli ehkä Uuden Suomen juhannustyttökilpailu. Nykyisin laajimmin tunnettu kai on Hufvudstadsbladetin Lucia-äänestys, mukana myös Yle ja Folkhälsan.
Säynätsalon oloissa äänestyksiin perustuneet vaalijärjestelmät saivat kuitenkin aikaan myös junttausta ja heijastivat joskus saaren perinteisiä jakoja.
Hanna tai Waltteri saivat aluksi lahjana paikallista taidetta, mutta nyttemmin Markku Purhosen vaneriteoksen ”Skuuppi”.
Tie Muurameen oli alunperin Aune Salaman, säynätsalolaisen SDP-kansanedustajan aloite 60- ja 70-lukujen taitteesta. Hanke ei tuolloin kuitenkaan toteutunut. Tie valmistui 80-luvulla ja toi Muuramen lähelle Säynätsaloa. ”Itsenäisen Säynätsalon kunnan aikana yhteistyö oli tiivistä. Säynätsalo tosin oli silloisessa tilanteessa usein antavana osapuolena”, kertoo Säykki-lehden 13.10.05 kuvassa Kauno Lehtomäki, pitkään kahden kunnan suhdetta Säynätsalon kunnansihteerinä seurannut.
Säynätsalon suhde Muurameen oli pitkään kaukana nykyisestä. Vielä 70-luvulla Muurame ei ollut nykymielikuvan mukainen ”hyvinvoiva, keskiluokkainen Kauniainen”, vaan sinnittelevä maalaiskunta. Sen talouspäällikkö pyysi joskus vippiäkin Säynätsalosta, kunnan tiukan kassavirran takia.
60-luvulla alkoi Säynätsalon ja Muuramen yhteistyö koulutoimessa ja 70-luvulla terveyskeskuspalveluissa. Säynätsalossa sijainnut kunnallinen kokeilukeskikoulu oli kuntien yhteinen ja loppui peruskoulun tullessa. Terveyspalveluissa Muurame, Säynätsalo ja Korpilahti muodostivat kuntainliiton. Siinä Säynätsalo joutui osittain maksumieheksi.
Vuodesta 1972 kuntaliitokseen saakka kunnansihteerinä Säynätsalossa ollut Kauno Lehtomäki totesi (Säykki-lehti 13.10.05), että kuntainliitto rakensi yhteistyön puitteissa Muurameen ”suunnilleen kaiken”, kun taas Säynätsalossa rakennukset olivat terveysyhteistyön alkaessa jo valmiina. Muuramen vuodeosastolla Säynätsalolla oli kolme paikkaa. Hanke saada Säynätsaloon varsinainen vuodeosasto ei koskaan toteutunut. – Meillähän oli kyllä kunnalliskodin vuodeosasto, mutta ei se tietenkään samaa tasoa ollut, sanoi Lehtomäki.
Muurame oli 80-luvulle saakka kaukana. Maantieyhteys kulki Keljon kautta. Yksi peruste suoralle yhdystielle oli koululaisten kuljetus. Muuramelaisia kävi Säynätsalossa yläasteella. Kun tie vihdoin valmistui, koululaisten kulku loppui
Säynätsalosta Muurameen mentiin aikanaan kesällä veneellä ja talvella jäätä myöten. Jonkinlainen kinttupolku meni myös jostain nykyisen tien paikkeilta Säynätsaloon kuuluneeseen Rauanlahteen ja sieltä edelleen Muuramen puolelle.
Muurame oli siis nykyiseen verrattuna kaukana Säynätsalosta. Linja-autoyhteyttäkään ei ollut, muutamaa tehtaan vuoroihin sopeutettua työläisvuoroa lukuunottamatta.
Kuitenkin säynätsalolaisille Muurame oli pitkään sotien jälkeisinä vuosikymmeninä hallinnollinen asiointipaikka, jonne oli osittain pakollista mennä. Siellä olivat mm Säynätsalon alueen verotoimisto ja poliisin keskuspaikka. Tosin saarella asui paikallispoliisi, jolla oli myös palvelupiste täällä. Verovirkailija Muuramesta tuli kyllä aika ajoin Säynätsaloon pitämään kunnantalolla paikallisvastaanottoa ja mm veronäyttelyä. Korpilahden nimismiespiirin nimismies oli myös Muuramessa. Ja Muurameen mentiin myös käräjille.
Lakisääteisten kulttuuritehtävien hoitamisessa Säynätsalo ja Muurame myös löysivät toisensa. Kunnilla oli yhteinen kulttuurisihteeri. Muurame ja Säynätsalo olivat yhteiskunnalliselta väriltään hyvin erilaisia. Tämä heijastui myös kulttuuritoiminnan tarpeissa. – Yhteistyö varmaan lisäsi kulttuurisihteerin työn mielekkyyttä, huomautti Lehtonen.
Säynätsalon kunta oli yhteistyön edelläkävijä monessa asiassa 70-luvulla. Säynätsalo pyrki yhteistyöhön Jyväskylän kuuntaan mm vedenpuhdistuksessa. Muurame rakensi oman pienen puhdistamon.
2005 ei lehteen kirjattu, millaisella sävelmällä laulua esitettiin. Tätä kirjoitettaesa ei ole tiedossa, onko esitys tallennettu jonnekin verkkoon äänitteenä.
Peekorpi ja keskustan reunaa 1940-luvun lopun tilanteessa. Säynätsalon pohjoisranta oli asuttamatta. Tie Säynätsalon koululle meni Virkalan rannan kautta. Kirkolta meni kyllä polku, joka päättyi puisiin portaisiin alas koulun mäkeä. Kerrostalo Selkälahti valmistui 1953. Kartta on julkaistu Säynätsalon Sanomissa No 29/2005, 11.8.05, sekä aiemmin Säynätsalo Seuran nettisivuilla. Kartan on piirtänyt Matti Virkajärvi. 
