Säynätsaloon saapumisista on monta  tarinaa. Tehtaalle  työnjohtajaksi tulossa ollut Jukka Auvinen (1901-1981) ei sentään uinut yli Kinkosalmen, mutta ylitti jo hauraat kevätjäät  Rannantorpasta  Koulunrantaan 9.5.1927.   

Auvisten perheestä  riitti sitten  vaikuttavuutta  saarilla  yli sukupolvirajojen.  Tämä juttu on julkaistu Säynätsalon Sanomissa  2.2.2006.   Juttu tehtiin joulun alla 2005  Esko Auvisen  Lehtisaaren kodissa, jonne  saapui myös Ulla-Maija Auvinen.  

Jukan asetuttua  saarelle  1927  muu perhe  saapui Joh Parviainen laivalla  Niemelän laituriin. Auviset muuttivat Pihlavasta, Porin tuntumasta.  Tulijat olivat Rauha  Auvinen (1900-1978)  ja pojat  Esko (s 1924) ja Timo (s 1927). Säynätsalossa  syntyi 1933  Ulla-Maija 1933.

Auvisen perhe ehti vaikuttaa  saarilla monella  tavalla.  Jukka Auvinen ja  Esko Auvinen olivat vuorollaan pitkään kunnanvaltuustossa. Ulla-Maija Auvinen  mm kirkkovaltuuston puheenjohtajana Säynätsalon seurakunnassa.  Jutuntekoaikaan 2006 oli Säynätsalon aluelautakunnassa Marketta Auvinen, Eskon pojan Jukka-Pekka Auvisen vaimo.

Esko kuvasi haastettelutilanteessa valtuustovuosiaan ehkä vähän kyynisesti.  Porvariryhmän valta  perustui seen vaankieliasemaan tilanteissa, joissa  vasemmisto ei ollut yksimielinen.  ”Meillä oli mahdollisuus kannattaa joko kommunistien tai demarien esityksiä”.  Säynätsalon valtuustossa oli yleensä  kolme porvaria, suurten vasemmistoryhmien välissä.

Esko Auvisen jo lapsuudesta saakka tuntenut Teuvo Lehtinen  kuvasi 2006 Eskoa  ”johtajatyypiksi”.  ”Meillä oli lapsena Kipinä-niminen salaseura. Esko oli seuran itseoikeutettu johtaja.

Esko tai Ulla-Maija  eivät haastattelutilanteessa  innostuneet antamaan voimakkaita lausuntoja saaren ilmapiiristä tai ryhmien suhteista.  Ehkä jo suvun kirjakauppatoimintannan ja asiakassuhteiden kautta  Auvisilla  oli laajempi käytännön kontaktipinta ihmisiin  tehtaan aidan ulkopuolellakin. Kaikilla muilla tehtaan ”herroilla”  tätä ei välttämättä ollut.

”Kotona  ei tuputettu politiikkaa ja korostettiin avointa suhtautumista kaikkiin”, sanoi Ulla-Maija. ”Kävin kyllä Salorinteellä tanssimassa  vaikeuksitta”, kertoi Ulla-Maija.  Hän oli myös nuorisolautakunnassa. ”Kyllä siellä toimeen tultiin. Riento tietenkin sai aina osansa, mutta muillekin riitti”.  ( Lisäys 2017: Taustaksi todettava, että Salorinteeltä kyllä myös pyydettiin porvaripuolen nuoria, etenkin miehiä, kohteliaasti poistumaankin, jos olivat sinne tansseihin menneet.)

Auvisen kirjakauppa

Auvisilla oli pitkään  kulttuurirooli kirjasto- ja kirjanmyyntialalla Säynätsalossa.  Jukka Auvinen hoiti alkuvuosina  saarella  kunnan kirjastoa, joka silloin sijaitsi Seurantalolla (nykyisen terveyskeskusrakennuksen paikalla).  Vuonna  1936  Auviset perustivat Kirjakaupan, aluksi Pellonpäähän (nykyisen osuuspankkitalon paikalla).  Vuonna  1951 kirjakauppa muutti Kunnantalolle ja sitten vuosikymmenen puolivälissä vastavalmistuneeseen Säästölään  ja lopulta Osuuskaupan taloon.

Myyjänä kirjakaupassa ollut Ulla-Maija  Auvinen kertoo, että  kirjojen myynti perustui valtaosin ns kotikirjastojen luomiseen, kauppaan kuului kirjahylly ja sen täydentäminen keskeisillä teoksilla  varojen mukaan.   Kirjoja  myytiin usein osamaksulla.  Paikkakunnalla kävi myös kiertäviä kirjakauppiaita, mutta laskutus hoitui kuitenkin Auvisten kautta.  Kannattavuus alkoi heiketä, kun muutkin kaupat alkoivat myydä paperia.  Auviset möivät  sitten kirjakauppansa Säynätsalon Osuuskaupalle.

Libristiksi pätevöitynyt Ulla-Maija  teki kuitenkin elääntyönsä  säynätsalolaisten verottajana, Muuramen verotoimistossa. Rekrytointi oli tapahtunut kunnansihteeri Reino Malisen välityksellä.  Ura  alkoi  1960 ja eläkkeelle  Ulla-Maija jäi Jyväskylän verotoimistosta 1996.

Marraskuisin Ulla-Maija  Auvinen ilmestyi pitämään veronäyttelyä Kunnantalolla.  Verotus vaati tuolloin paljon käsityötä, verokirjat tehtiin käsin. Kun maatalousyrittäjät saivat kirjanpitovelvollisuuden, verotoimistoon tuli  kenkälaatikollisia  kuitteja.

Eskon Enso-uran pisin vaihe oli työ  vanerin varastonhoitajana. Kun Eero Levä siirtyi kotimaan myyntipäälliköksi 1949, Eskosta tuli varastonhoitaja.  Varasto sijaitsi silloin ns sorvipään ja rannan välissä. Proomut ajettiin ”räystään alle” ja vaneri laskettiin proomuihin Vesijärvelle laivausta varten.  Rautatien valmistuttua  1973  varasto siirtyi tehtaan toiselle puolelle.   Esko vaihtoi 1970-luvun lopulla  tuotantosuunnittelijaksi.

Amerikan tuntijat

”Vuonna 1983  tuli insinööri  Pasanen kysymään, kumpi tulee ensin täyteen, 60-vuotta vai 40 vuotta yhtiössä”, kertoo Esko  ”Eläkettäkö tässä meinataan”, oli Esko kysynyt ja saanut myönteisen vastauksen. ”Helpottavaa oli samalla kuulla, että yhtiö oli myymässä asuntojaan ja perhe  saattoi jäädä Virkalaan”,  Esko Auvisen perheen talona tunnettiin ehkä pisimpään Nisselä, kirkonmäen alla.  Siinä Auviset asuivat parikymmentä vuotta  50-luvun puolivälistä, sittemmin myös Kuitulassa.

Jukka Auvinen oli rakentanut  omakotitalon Lehtisaareen 1951. Nykyisin talon omistaa  Erkki Ikonen.

Eskon veli  Timo Auvinen  oli työnjohtajana  tehtaalla, mutta muutti perheineen Yhdysvaltoihin 1960-luvun alussa.  Myös  kolme  Eskon lapsista  asettui sittemmin  Yhdysvaltoihin  ja eläkepäivien alettua  pitkät  oleskelut Chicossa, Kaliforniassa, tulivat Eskon ja vaimonsa Liisan vuosiohjelmaan.

Amerikka oli tullut tutuksi myös kielteisine puolineen.  Esko kertoi kerran joutuneensa  sairaalaan siellä. Yö olisi maksanut kymmenen tuhatta dollaria, mutta onneksi Eskolla oli vakuutus eikä sitten lopulta yöksi tarvinnut jäädä.

Vahva  basso

Esko Auvinen oli  yksi  säynätsalolaisen  mieskuorolaulun tukipylväistä. ”Asevelikuorossa  olin toinen tenori, mutta Päijänteessä sitten toinen basso”, Esko muisteli. Hän oli mukana  mieskuorossa, kunnes Amerikan oleskelut tekivät osallistumisesta vaikean.  Esko muistetaan yhtenä kuoron solisteista, vaikkapa laulusta  ”Pappani maja oli matala ja pieni”.  Myös Kantaattikuoroon Esko osallistui  vuosikymmenet.

Kun saarelle oli  saapunut uusi kirkonmies, jolle seurakunnan musiikkiperinne oli tuntematon, Esko antoi laulunäytteen Kantaatista  Pikku-Matin edessä.  Muuta  ei tarvittu. Ja niin oli turvattu Kantaatin esitys  sinäkin tasavuosijuhlan vuonna. Taisi olla  1987.

Lehdessä julkaistiin jutun yhteydessä tietoja  Eskon ja Liisan lapsista.   Esa 1947,  Tuula  1949, Jukka-Pekka 1950, Jorma 1951,  Olli-Matti 1955,  Sirpa 1964.  Timon ja Kertun lapset  Juha 1953 ja Matti 1958.

Urho Kekkonen Rahusten  tuotannon  myyntitukena  Tampereen messuilla.  Pikkukuvassa  mailatehdas  Muuramen teollisuusalueella.

Kinko-Puu ja  sen Toronto Special -jääkiekkomailat  ovat  huikea  kertomus Säynätsalon teollisuushistorian siltä puolelta, joka  väisti Muurameen, kun elintilaa Enso-Gutzeitin katveessa ei ollut.   Juttu kuvineen on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 9.2.2006

Säynätsalon Enso-Gutzeitin  työnjohtaja  Einari  Rahunen  ideoi laminaattimailan, joka oli tehty sadasta eri osasta  ja  tukeutui puun oman rakenteen hyväksikäyttöön.  Parhaimmillaan mailoja valmistui tuhat päivässä, aluksi verstaalla  Kinkomaalla  ja sitten tehtaalla  Muuramen teollisuusalueella.

Einari  Rahunen piti työnsä Ensolla  ja vetovastuu tehtaasta oli  Raimo Rahusella (s.1934), mutta myös veljensä Seppo (s.1937) oli aktiivisesti yrityksessä ja markkinoinnissa.  Kehitystyössä  oli myös keskeinen työnjohtajaksi palkattu Kauko Sihvonen.  Hän ideoi suurjaksokuumentimen, jolla tuotettiin 50 mailaa muutamassa minuutissa.

Aloittaessaan 1955  Kinko-Puu  teki ovia ja ikkunoita.  Mailatuotanto  alkoi  Kinkomaalla pienessä verstaassa  1957.  Varsinainen tuotantolaitos  valmistui Muurameen.  Kinko-Puu oli Muuramen teollisuusalueen ensimmäinen yritys.  Raaka-aine  oli kolminkertaista vaneriviilua. Se ostettiin pääasiassa Schaumanilta  Jyväskylästä, mutta myös jonkin verran  Ensolta.

Miksi Muurameen, kun idea ja toteuttajat olivat  Säynätsalosta?

Syy oli yksinkertaisesti se, että Enso omisti  saarella kaiken maan, eikä ollut halukas myymään tai vuokraamaan.  Säynätsalon kunnalla  ei ollut tuolloin edes  teollistamispoliittista  ohjelmaa. Eihän Enson ohella muuta teollisuutta  tarvittu, ajateltiin.  Rahusten ensimmäinen verstas oli muuramenpuoleista Kinkomaata, suunnilleen betonitehdasta vastapäätä.

Mailan kehittäjä  Einari  Rahunen Kinkomaan verstaalla.

Tästä  alkoi.  Rahusten verstas valmistui Kinkomaan puolelle tiilitehdasta vastapäätä vuonna  1955. Säynätsalosta ei saatu tonttia. Enso siellä omisti kaiken.

Raimo Rahunen kertoi (2006), että Kinko-Puun vienti maailmalle  oli  kaudella  1965-1966 lähes yhtä paljon kuin Suomen koko silloinen huonekaluvienti.

Mailojen kotimainen tuotemerkki oli  Toronto Special. Nimen oli keskinyt tamperelainen urheiluvälinekauppias K. Hjort.

”Suomen  mailateollisuudesta tuli niin  kanadalaista, että markkinoille  tullut  kilpailija nimesi oman tuotteensa sitten Montrealiksi”,  Rahunen totesi.

Kinko-Puuhun liittyy huikea kansainvälistymishanke, joka lopulta vaikutti yrityksen kaatumiseen.  Rahuset ymmärsivät, että  tuotantoa tulisi aloittaa myös  lähellä suurimpia markkinoita.  Kanadan Quebecistä  St Jeromen kaupungista tarjoutui mahdollisuus vuosikymmenten taitteessa  (1970).  Kanadan julkista rahoitustukea  oli  saatavilla  reilusti.

Kinko-Puu kuitenkin ajatui konkurssiin.  Yksi syy oli  suomalaisen päärahoittajapankin paniikinomainen kielteisyys  tuotantoon ulkomailla.  Asenteessa  ei ajateltu taloudellisuutta, vaan pankki oli  ikään kuin isänmaan  asialla.  Suurempienkin yritysten lähtemistä Suomesta  esteltiin.  Elettiin sentään aikaa, jolloin yksityishenkilöidenkin piti  tehdä ”valuutta-anomus” vähänkin suurempiin hankintoihin.  Pankki teki hätäjarrutuksen ja  alkoi huolehtia  saatavistaan.  Kausimyynnistä  riippuvaisen Kinko-Puun maksuvalmius heikkeni dramaattisesti. Pankin vaihto ei enää auttanut.  Yhtiömuodoltaan Rahusten yritys oli  kommandiittiyhtiö.

Vain muutama vuosi myöhemmin mahtava  Enso oli jo mukana Kitimatin tuotantolaitoshankkeessa  Kanadassa.  Pienelle yksityiselle  yritykselle  meno ulkomaille ei kuitenkaan ollut mahdollista vain muutamaa vuotta aiemmin.

Loppuvaihetta  synkensi Einari Rahusen kuolema  1971, ennen konkurssia.  Einari oli mennyt Kinkomaan vanhalle  verstaalle  ja saanut  sydänkohtauksen. Hänet  löydettiin sieltä  menehtyneenä.

Raimo Rahunen oli konkurssin jälkeen tovin maila-alalla, mutta siirtyi  sitten muille  sektoreille myyntimieheksi.

Vuoden 2006  haastattelussa  Raimo kertoi  yhteyden  Säynätsaloon tuolloin olleen edelleen tiivis.  Anoppi asui  lapsuudenkodin, Rahulan, naapurissa.  Lapsuuden ja nuoruuden ilmapiirin Raimo muisti  2006 huolettomana ja kannustavana.

Raimo  Rahunen  työn touhussa  Kinko-Puun alkuvuosina.

Yhtiön poliisi selvitti luotettavuuden, kun työläistaustainen haikaili sotilasuralle 60-luvun Säynätsalossa.

”Ei me  tänne  kapiaisia haluta, mutta  saat asua, kun olet täältä kotoisin”

Näin  sanottiin  saarella, kun sotilasurallaan laivueen komentajaksi Tikkakoskella  edennyt  silloinen majuri  Erkki Ikonen palasi asumaan  Säynätsaloon.  Lausunto annettiin ravintola Pikku-Matissa  1983.

Säynätsalon Sanomat  jututti  Ikosta  lehteen 1.12.2005.  Haastattelija  kirjasi  saaneensa vaikutelman, että  Ikonen oli kommentista Pikku-Matissa rivien välistä vähän ylpeäkin.

Vuoden 2004 loppuun Ikonen oli ollut Jyväskylän kaupunginhallituksen puheenjohtaja.  Tämä  lehtijuttu keskittyi Ikosen sotilasuraan ja  Säykki-taustaan. Säynätsalon Sanomissa julkaistiin myöhemmin  myös laaja haastattelu Ikosen koelentäjäurasta  ilmailuteollisuuden palveluksessa.

Mig-osaston sotilaslentäjät lentoryhmityksessään, keskellä majuri Erkki Ikonen. Kuva: Ilmavoimat.

Yhtiön poliisi  selvitti luotettavuuden

Kun Säynätsalosta aikanaan noustiin  työläistaustalta  upseerin uralle,  kuvioon  usein liittyi  tehdasyhtiön  poliisi Svante  Seistamo.   Hänen puoleensa   valitsevat tahot kääntyivät  taustaselvittelyissä.  Seistamon  rooli  ei ollut saarilla  mikään erityinen salaisuus.  Aikalaisten kertoman mukaan  Seistamo  usein myös  kertoi asianomaisen lähipiirille  antaneensa myönteisen lausunnon.

Kuten Säykkilehdessäkin on joskus kerrottu, Erkki Ikonen oli selaillut Helsingin Sanomia  Kunnantalon lukunurkkauksessa joulukuussa  1963  ja huomasi ilmoituksen varusmiespalveluksesta  ilmavoimissa.

1965 Ikonen oli kesävänskänä. Kadettikoulu seurasi 1965-1968. Sotilasuraan mahtui sen jälkeen työtä lennonopettajana Kauhavalla ja eri tehtävissä Tikkakoskella ja lopulta Tiedustelulaivueen komentajana.

Erkki Ikosen ura  ilmavoimissa  sijoittui kauteen, jolloin Suomessa  lennettiin Migeillä. Ikonen totesi, että Migien osto oli poliittinen päätös, jolla  kuitenkin 1963  ilmavoimien suorituskyky hyppäsi huimasti eteenpäin.   Mutta toisaalta tänään (2005)  yhdellä Hornetin tutkalla  voi valvoa suurempaa  ilmatilaa  kuin kaikille Migeillä ja  Drakeneilla yhteensä.  Mig21BIS eli ”bisset” poistuivat 1998. Mig 21F -koneet jo 1986.

Migit suomalaistettiin

Ikonen korostaa Migeihin Suomessa tehtyjä muutoksia. Tiedustelulentolaivueen Migien  kuvauskalusto oli englantilaista. Valmet oli ottanut  Migeistä pois ”neljä kilometriä piuhaa” ja laittanut ”kuusi kilometriä” tilalle, jotta niillä pystyttiin kuvaamaan.

Suomessa kehitettiin Migeille  oma taktisen käytön malli, mm kaikki nousiprofiilit tehtiin uusiksi.

Migien huoltoideologia poikkesi länsikoneista. Migit tarvitsivat enemmän huoltoa. Niillä pystyttiin lentämään paljon vähemmän kuin Horneteilla nykyisin (2005).

Tositilanteessa  Hiittisiin 1968

Ikosen sotilaslentäjäuran alkuvuosiin liittyy myös kokemus syksyltä 1968.  Matkalla Niinisaloon maa-ammuntoihin Foudalla  Ikonen määrättiin ottamaan suunta  Hangon alueelle. Neuvostoliittolainen sota-alus oli tullut aluevesille.  Kyseessä oli Kosyginin ja Kekkosen tapaaminen Hiittisissä. Siitä tieto ei ollut välittynyt.  Rakettien laukaisuun valmistautunut Ikonen sai palaamiskäskyn ennen alueelle ehtimistään.

Ilmavoimien uransa päätteeksi  Ikonen  toimi  Migein varustetun Tiedustelulaivueen komentajana. ”Lennettiin tuhatta ja sataa  matalalla, tutkien katveessa. Tiedusteluhan tapahtui ”vihollisen alueella”.  Erikoistuimme paikallistamaan hyökkäyspanssarivaunuja. Kartan mukaan lennettiin eli välineinä silmä, kartta, kello ja kompassi.

Ilmavoimien jälkeen Ikonen siirtyi Valmetille koelentäjäksi. Kaksi edeltäjää oli tullut  alas koelennettävien Redigon prototyyppien kanssa.  Koneen syöksykierreominaisuuksissa oli puutteita  ja  tuulitunnelikokeita ei ollut ehditty tehdä. ”Minäkin jouduin pari kertaa pitkään syöksykierteeseen, mutta aloitin onneksi tarpeeksi korkealta”, kommentoi Ikonen.

Koelentäjän ura vei myös ulkomaille.  Valmetin myyntihankkeiden myötä. Ikonen lensi 24 eri valtion  yli 300 pilotin kanssa,  Ecuadorista  Filippiineille.

Monivivahteinen  Säykki-historia

Erkki syntyi Sortavalasta alkaneen  evakkomatkan aikana Pohjanmaalla. Ikosten ensimmäinen asunto  Säynätsalossa  oli  vanhassa  Ammattikoulussa, sitten perhe asui  Lehtisaaren parakkialueella, mutta pääsi aika pian Hiekkalaan, nykyiselle  Sorvaajantielle.  Aluksi Ikosilla oli  huone ja keittiö, mutta myöhemmin myös huone yläkerrasta.

”Isän sähköasentajapäivystyksen ansiosta meillä oli puhelin.  Se oli harvinaista  sen ajan Säynätsalon työläisperheissä”, huomauttaa  Erkki.   (Yhtiö hallinnoi puhelinliikennettä saarilla ja  keskus oli konttorilla syksyyn 1958 saakka).

Erkki Ikonen kävi  Norssia.  Yksi luokka tuplaantui, kun muut  asiat kiinnostivat. ”80 prosenttia ilmavoimien lentäjistä on kerrannut  yhden luokan  takavuosina”,  huomauttaa  Erkki.  Osoittaakohan tämä sitä, että koululaitoksemme ei ennen vanhaan arvostanut  samoja asioita kuin ilmavoimat rekrytoijana?

.

Isä-Antin 50-vuotispäivänä 1957 otetussa kuvassa vasemmalta Unto, Erkki, äiti Aune Ikonen, Niilo  ja isä. Antti oli sähkömies tehtaalla, äiti muistetaan mm kunnalliskodin sairaala-apulaisena, jolla kävi potilaiden luona  vapaa-ajallaankin.

 Auvisen talossa ”eliittirannalla”

Erkki Ikosen  talon Teeritiellä  Lehtisaaressa rakennutti aikanaan Jukka  Auvinen,  mm kirjakauppiaana saarilla tunnettu tehtaan mestari.  Se  osa  Lehtisaarta  oli  50- ja 60-luvuilla  ”eliittirantaa”.  Auvisen naapurina oli  opettajapariskunta  Lehtiöt  ja  tien päässä  Säynätsalon Osuuskaupan  johtaja  Lavi.

Erkki Ikonen kodissaan 2005. Lentokoneen potkuri  perinteisine suomalaisine ilmavoimien tunnuksineen on lahja Valmetilta.  Seinän kuva Mannerheimista on peruja talon aiemmalta omistajalta, Jukka Auviselta.

Politiikkaan eliitin ulkopuolelta

Sotilas- ja koelentäjäuran jälkeen  Ikosesta  tuli vähän yllättäen keskeinen tekijä kaupungin politiikassa.

Syksyn 1996 kunnallisvaaleissa Ikonen oli ehdokkaana  ja meni läpi.  Ehdokkaaksi kokoomuksen listoille oli pyytänyt  säynätsalolainen vaikuttaja.  Ikonen  tuli  eliitin ulkopuolelta, mutta oli jo ensimmäisellä kaudella  teknisen lautakunnan puheenjohtaja. Kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi hän nousi kesäkuussa  1999.

Politiikasta Ikoselle näytti  syksyn 2005 haastattelussa  jääneen myös pettymystä. ”Suurin pettymys koko politiikan kentässä oli, että rehellinen innostunut työnteko puuttuu. Kaikessa katsotaan omaa  etua.  ”Itse en saanut Teeritietä korjattua, mutta saarille tuli paljon”, hän sanoi.

Erkki Ikonen majurina Hawk-harjoitushävittäjän edustalla. Kuvassa vasemmalta ilmavoimien komentaja, kenraalimajuri Heikki Nikunen, puolustusvoimien komentaja, amiraali Jan Klenberg. ja majuri Ikonen.  Kuva: Ilmavoimat.

Vuoden 2005 henkilökuvan julkaisemisen jälkeen Ikonen on tullut saarilla tunnetuksi Säynätsalo-Seuran toisena puheenjohtajana.  Perustaja-puheenjohtaja on Mauri Toikkanen . Ikosen jälkeen puheenjohtajina ovat olleet Ilkka Pernu  ja nykyisin (2023-) Jouni Takkinen. 

Takaisin sivuston saynatsalo.net juttuhakemistoon. ”Pitkän linjan Säynätsalo” käsittää Juhani Niinistön juttuja, joista pääosa on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 2005 ja 2021-2023, joitakin sillä välilläkin.

Opettaja  Marita  Mäkelä (sittemmin Rinne)  aloitti  syksyllä  1957.  ”Aini Kivistö oli ensimmäinen ystäväni saarella. Hän vei mukaan Saaren Naislaulajiinkin”.

Alkujaan helsinkiläinen Marita oli ollut  Pohjanmaan maaseudulla opettajana. Siellä hän oli asunut vaatimattomasti ja siihen nähden Ainilta siirtynyt kaksio vaikutti hienolta. Koululla ei kuitenkaan ollut ihan aluksi asuntoa tarjolla, ja uusi opettaja sijoitettiin omakotitaloon Muuratsalossa.   ”Muuten kiva, mutta siellä oli torakoita”, kertoi Marita 2005.

Vuodeksi 1968-1969 Marita Rinne muutti Antti Koskimäen koulusta  Annikki Tuomisen kouluun Lehtisaareen.  Ilmapiiri oli  erilainen: Kun Säynätsalossa  oli opetettu perinteistä kohteliaisuutta, mm avaamaan ovia opettajalle, Lehtisaaressa  ei.  ”Se oli kai ajan henkeä ja olihan Lehtisaaren koulu työväenhenkinen Säynätsaloon verrattuna”. Marita Rinne epäröi asian muotoilua, mutta noinhan tilanne  oli.

Vielä juttu Ainista.  Kun oppilas  joutui nurkkaan, hän joutui mummon luo. Ainilla  oli nurkassa mummon kuva. ”Siellä piti sitten miettiä, mitä oli tehnyt”.  ”Ei sellaista enää, ” sanoi Marita Rinne  2005.

Julkaistu osana koostetta  Säynätsalon koulusta 15.9.2005.

Säynätsalon opettajayhdistyksen kokouksesta 1963, mukana ovat myös jo vuosia eläkkeellä olleet Lehtiöt. Takarivissä vasemmalta Anja Ruohtula, Marita Rinne, Kaarina Koskimäki, Eila Minkkinen, Voitto Mäkelä, Sinikka Moijanen, Kyösti Moijanen, Kaarlo Kaltiala, Heikki Salama, kirkkoherra Teo Nuottamo, sekä Antti Koskimäki. Alarivissä Aini Kivistö, Olga Lehtiö, Erkki Lehtiö, Toini Gröndahl, Annikki Tuominen, Aune Salama  ja Astrid Vuori.  Kuvasta puuttuu kuusi opettajaa, ainakin Muuratsalon koulu kokonaan.

Säynätsalon ay-toiminnan värikästä historiaa silmäilevät Pentti Salminen ja Tauno Häkkinen.  ”Kauan sitten ay-liike sai aikaan postin jakelun alkamisen saarella. Enen 70-luvun eheytystä myös sisäinen kilpailu oli joskus kovaa.”

Syksyllä 2005  Säykki-lehti haastatteli säynätsalolaisen ay-liikkeen  pitkäaikaisia  johtohahmoja, puheenjohtaja Pentti Salmista ja sihteeri Tauno Häkkistä.

Säynätsalossa oli Lutakon ja Säynätsalon yhdistämisen peruina  2005 kaksi puutyöläisten ammattiosastoa. Schaumanin mukana saarelle tullut Jyväskylän puutyöläisten ammattiosasto (35) ja perinteinen Säynätsalon osasto (31).

Luottamusmiehet nämä kaksi osastoa valitsivat yhteistuumin. Mutta tehtailla oli edelleen siis periaatteessa kaksi osastoa.  Lehden kysyessä miksi vastaus tuntui olevan se, että Säynätsalon osastossa (31) ”politikointi on jäänyt aikaa sitten taka-alalle”, kun taas 35:ssä tilanne on ainakin säykkiläisten silmin toinen.

”Vielä 60-luvulla  täällä  oli  vastaavanlaista kun Lutakossa.  Eheytymisen jälleen politiikka hukkui pois”, sanoi Häkkinen.  (Eheytyminen viittaa ay-liikkeen poliittiseen eheytymiseen vuoteen 1974 mennessä).   ”Nykyään (2005) etenkään nuoret eivät  halua ottaa kantaa  puoluepolitiikkaan”, hän sanoo. Järjestäytymisaste on kuitenkin 100.

Työpaikathan eivät  nykyisin koskaan ole mitenkään varmoja ja työttömyyskassaan liittyminen hoituu ay-jäsenyydellä.   Eikö täällä sitten ole ”Loimaan kassa-ilmiötä” kysyi lehti. ”No, jos yksi”, sanoi Häkkinen.

”Kun epävarmuutta aikanaan oli, tultiin meiltä kysymään toimihenkilöpuoleltakin, että miten turva oikein on..”

Suurimmillaan järjestäytynyttä työväkeä  oli runsaat 1200, tänään (2005) vähän yli 400.

”Kunhan hoidatte  kuntaliitoksen niin tehdas pysyy”

Nämä kaksi  ay-veteraania  seurasivat läheltä myös prosessia, jossa  puunjalostusteollisuus säilyi Säynätsalossa ja kunta liittyi  Jyväskylään. Schaumanin tehtaille  oli  Lutakon jälkeen ehdolla  eri paikkoja, mm Keljonlahti.  Säynätsalo oli mahdollinen, jos kuntaliitos  toteutuu. Ay-puoli sai varhain tiedokseen sen, että tehtaat säilyvät ”kunhan hoidatte  sen kuntaliitoksen”.

Tekninen muutos  nosti tehokkuutta

Puhumme tehtaan teknisestä muutoksesta.  Kirsti  Salminen huikkaa keittiöstä, että kuivauskoneella  oli  seitsemän naista, nyt (2005) menee kahdella.  Ennen olivat myös viilujen paikkauspöydät, joissa lyötiin reikiä ja paikkoja. ”Nyt yksi automaattikone paikkaa kaikki viilut”.

Häkkinen kertoo jutun ylimestari Erkki Laavistosta.  Silloin jo useita vuosia  eläkkeellä ollut Laavisto oli tullut vanerille  ja katseli  ympärilleen  ”Poika, missä naiset”, oli Laavisto kysynyt Häkkiseltä ja kääntynyt ympäri  poistuakseen. ”Pilalle  on mennyt”, oli Laaviston vaikutelma.

Säynätsalo (virallisesti Jyväskylän tehdas) oli 2005 tuotannollisesti Suomen  kolmanneksi suurin vaneritehdas. Suurempia ovat Pellos ja Suolahti.  ”Muistan kun juotiin kakkukahvit tehtaan tuotannon yltäessä neljäänkymmeneen tuhanteen kuutioon vuodessa”, sanoo Häkkinen. ”Nyt ylittyy sata tuhatta kuutiota”.

”Varokaa mustaa miestä”

Ammattiyhdistyksillä on ollut monenlaista  vastapuolta konttorilla ja tehtaalla.  Jututustilanteessa sattui mieleen  vanerin taukohuoneen seinällä  aikanaan näkemäni taulu  ”Varokaa mustaa miestä”.  Viittaus oli  sen aikaiseen vanerin teknilliseen johtajaan, välit olivat kireät.

Huomautan kuitenkin, että kyllähän aikanaan vaikkapa  Emil  Kirves asemoitui aika tasavertaiseksi insinöörien kanssa, eikö?  ”Pääluottamusmiehen olikin pakko pärjätä herrojen kanssa”, sanoo Häkkinen.  ”Mutta Taukojärven (paikallisjohtaja Enson loppupuolella) aika oli sitten vedenjakaja, silloin yhteydenpitomme muuttui”, jatkaa  Häkkinen, ”vaikka sekin aika oli lakkoherkkää”.

”Taukojärvi soitti kuudelta ja kysyi, olivatko talotehtaalla  työt  käynnissä”,  Häkkinen oli vastannut tulleensa  juuri matkalta, mutta lupasi ottaa  selvää. ”Ja eihän siellä ketään ollut. Talotehdas oli erittäin herkkä…jouduttiin pitämään remmiä tiukalla, ja sieltä poistuttiin usein.  Nähtiin siitä vanerin ikkunasta, että talotehtaalta marssitaan taas ulos..”.

Lyhennelmä  Säynätsalon Sanomissa  17.11.2005 otsikolla ”Edunvalvonta saa mukaansa”  julkaistusta.

Säynätsalon koulun johtajaopettajana toiminut Antti Koskimäki  ja vaimonsa, opettaja Kaarina  Koskimäki olivat Säykki-lehden haastattelussa syksyn 2005 numerossa 34.  Säynätsalo kuului peruskoulun kokeilukuntiin ja ”herroja kävi koko ajan”.  Koskimäet vahvistavat Säynätsalon kunnan toivoneen lapsille parasta, mutta kunnan työnantajalinjaukset joskus yllättivät. Koskimäet myös  kommentoivat tuolloin Juurikassa esitettyä Ulla Jylhän kirjoittamaa näytelmää opettajapariskunta Erkki ja Olga Lehtiöstä ja heidän ajastaan: ”Kyllä myös Salaman opettajapariskunnasta, Heikki ja  Aune,  olisi  riittänyt puhuttavaa ihan kuin Lehtiöistäkin,  mutta saarten poliittisessa  ilmapiirissä Lehtiöitä sopi jälkikäteen arvostella.”

Opettajat riitauttivat ruokamaksun

”Täällä oli opettajilla sikäli hyvä, että kunnan johto halusi lapsille parasta”, totesi Kaarina Koskimäki Säynätsalon Sanomissa 15.9.2005 julkaistussa  hänen ja Antti Koskimäen haastattelussa.

Luottamusmieselin oli koulun johtokunta. Koko kunnan kouluja hoiti sitten koululautakunta. Koskimäet eivät  muistaneet  erityisempiä vaikeuksia johtokuntien kanssa. – Erkki Lehtiöllä kyllä oli, lisäsi Kaarina.

Kunnan isät  halusivat lapsille parasta, mutta työnantajapolitiikka opettajien suuntaan yllätti Koskimäet. – Opettajien piti maksaa ruokailusta. Kun koko maassa  yleensä katsottiin, että opettajat ovat työssä  ruokalaissa, vaikka syövätkin ja heille kuuluu ateria korvauksetta. Mutta täällä ei

”Muistatko mitä Janssonin Bertta  sanoi, että jos  opettajat  saa  ilmaiseksi, niin sitten mennään me kaikki,” totesi Kaarina.  ”Me teimme sitten niin, että  Antti jäi ruokailemaan ja minä menin asunnon puolelle…  Toinihan (Gröndahl) ei syönyt koskaan.”

”En muista, millaisten valitusten kautta se meni, mutta lopulta todettiin, että  kunta oli  väärässä-  Mutta ei me mitään rahaa  takaisin saatu..”

Säynätsalo kokeilukenttänä

Koskimäen  johtaja-aikana  kansakoulusta siirryttiin peruskouluun. ”Koko se peruskoulun alku  oli näin jälkeenpäin ajatellen huvittavaa aikaa”, totesi Kaarina.  ”Jatkuasti kävi erilaista herraa. Täällä oli ns kokeilukeskikoulu. Vastaavia oli vain Hankasalmella ja Kaarinassa.”

”Meillä oli paljon kokouksia.. Kun se oli kolmivuotinen kokeilu, joka siis lähti siitä, että mennään yläasteelle kuudennelta, niinkuin nyt. Ajatus oli, että viides ja kuudes vastaisivat vähän oppikoulun ensimmäistä  ja toista. Meillä oli käytössä mm se kuuluisa  Kallion laskuoppi, siis oppikoulun kirja.  Ja kun kaikkia oppikoulun kirjoja  ei saatu siihen hätään, käytettiin monisteita, mm biologiassa oli moniste, mutta  monisteet olivat silloin paljon heikompia kuin nyt.. ”Meillä jopa kerättääiin kasveja ja viidennellä, ja kuudennella oli matematiikassa  oppikoulun asioita.

Kysyin (toimittaja) , eikö  tuo aika ollut aika raskasta? Kun viides ja kuudes kuitenkin olivat heitä, jotka eivät olleet ”päässeet” oppikouluun.  ”Oli. Nimenomaan. Oli siis enemmän heikosti menestyneitä”

Pisteyttäminen oppikouluun oli ikävä tehtävä

Kaikki, jotka kynnelle  kykenivät, menivät neljänneltä oppikouluun Jyväskylään, ja loput Korpilahdelle.. Viidenneltä oli uusi yritys.

Antti muistaa, kuinka  40 oppilaan luokasta  saattoi 15 häipyä. Menestyneempien varjoon jääneet pääsivät sitten  toisaalta  esiin.

Eräs  insinööri oli ollut  vihainen, kun ei pokansa ei ollut päässyt Antin luokalta oppikouluun.

”Voitto (Mäkelä) otti sitten viidennen. Sanottiin, että kyllä heti kun Mäkelä tuli, nousi meidän pojalla numerot..”

Pisteiden antaminen oppikoulun pääsykokeita varten oli kova paikka, sanoo Kaarina. ”Siinä helposti piti kauhean tarkkaan miettiä. Keskiarvosta ne tulivat, mutta  opettajalla  oli mahdollisuus  antaa  harkinnanvaraisia pari lisää.  Pisteet eivät olleet oikeudenmukaisia siten, että pienen luokan ykkösenä sai vähemmän kuin suuren.”

Säykki suuri  urheilukoulu

Antti Koskimäen aikana  Säynätsalon koulu nousi  urheilun menestyjäksi.  Koulu voitti  koko Suomen jalkapallotekniikkakilpailun.  Järjestäjänä oli  Viikkosanomat -lehti. ”Siihen kuului pompottelua jalalla ja päällä, ja paljon muuta”, kertoo Antti.  ”Meillä oli paljon näitä Suomen mestareita. Vaikkapa Viikin pekka  ja Kuparin Kale…”

Viikkosanomat (Sanoma Oy) kustansi palkinnot  ja mm matkat  Helsinkiin. ”Oltiin Pekan kanssa hyvässä hotellissa ja mm Åke  Lindmanin tapasimme.  Koulu ehti saada palkinnoksi  58 jalkapalloa”

”Sain aikaan sen, että pidettiin kuntien välisiä kilpailuja, sanoo Antti.  ”Mutta sitten jossain vaiheessa ne  loppuivat, kun säykkiläiset olivat niin ylivoimaisia.

Saarten välisiä

Lehtisaaren Heikki  Salama  piti urheilussa saarensa puolta. Tämä tapahtui aika konkreettisesti, luovalla otteella  ajanotossa ja mittauksissa.

”Kun hypättiin pituutta, Heikki oli siellä  toisessa päässä  ja joku muu lankulla.. Heikillä oli kädessä sitä mittanauhaa, varastossa, lehtisaarelaisia  varten. – Juoksussa  Heikki sai monta kertaa paremman  ajan kolmanneksi tulleelle kuin voittajalle.”

Saarten välinen kilpailuhenki oli oppilaiden piirissä  kova.  ”Muistan kun hiihdettiin Säynätsalossa, tuossa koulun mäessä lehtisaarelaiset kuusivat kuorossa ”Kaaju, kaaju”, kun säynätsalolaiset tulivat mäkeä alas  ”Se oli kovaa  kilpailua”, totesi Antti.

Miksi  Salamat  unohdettu?

Huomautan toimittajana, että  verrattuna  siihen julkisuuteen, jossa  Lehtiöt edelleen (2005) paistattelevat saarella,  Salamat  olivat häipyneet  kaapin päältä. ”Se on totta”, sanoo Kaarina. ”Mutta tässä äskettäin, kun Kaltialan Kalle poikkesi tässä, sanoi, että kyllähän heistäkin puhuttiin”

”Kyllä olisi juttua Salamoistakin”, sanoo Antti.

”Mutta työväenliike on täällä voimakas .. ja Aune oli sitten kansanedustajana”, toteaa  Kaarina.

Eli siinä se syy opettajapariskunta Salamoiden jälkimaineen painottumiseen.

JN

Säynätsalolaisia  jalkapallotekniikan Suomen mestareita 50-luvun lopulla. Säynätsalon koulu menestyi erinomaisesti Viikkosanomat-lehden järjestämässä jalkapallokilpailussa. Palkintoina koulu sai mm 58 jalkapalloa. Antti Koskimäki oli vuosikymmenet säynätsalolaisen palloilun innostava  edistäjä.

Veneet ovat aina kuuluneet säynätsalolaiseen elämään. Sotien jälkeen olivat muodissa suurehkot puuveneet, joissa  saattoi yöpyäkin.  Sellaisia  edustaa  tässä jutussa tuonnempana ”Oinas”.

Mutta  kahden 50-luvun lopun nuorenmiehen rakentama  vauhtihirmu  oli jotain muuta.  Aikana  ennen tehokkaita perämoottoreita huippunopeat menijät olivat harvinaisia, ainakin Säynätsalossa.

Haastattelussa  2005  Kauko Sihvonen luonnehti  itseään ja Heikki Vannista  ”Pelle pelottomiksi”.   He rakentivat  veneen  pääasiassa  itse,   Salpalan  päädyssä  eli  rivitalon, joka edelleenkin on Parviaisentien  ja  Taaplaajantien  kulmassa.  Rakennusaineena  oli Parviaisen 6 mm:n vaneri.  Fenoliliimattu vaneri oli jo vesikelpoista. Potkurikulmaa  ja nousuja  haettiin vaihtoehtoja vertaamalla.  Veneessä  oli porraspohja.

Veneen  moottori  oli peräisin lehtisaarelaisen Eino  Karenin  Ford Customista,  110-hevosvoimainen V8.  Vene  käynnistyi sähköstartilla  kuin  auto.

Huippumenijän ääni  oli valtava  ja  veneen  lähtiessä  Ison laivasillan  tuntumasta, siihen havahtui  ainakin puoli  saarta.  Usein  sunnuntai-iltapäivisin.  – Bensiiniä meni tavattomasti,  varmaan  20 litraa tunnissa,  Kauko Sihvonen muisteli.

Alkuperäisissä  voimissaan  vene  oli  kuitenkin vain muutaman  kesän.  – ”Kaikki rahathan” vene  vei,  Kauko Sihvonen  totesi.

Veneen osti  myyntiin  kypsyneiltä  rakentajilta  Helge Vigell.  Hän vaihtoi  siihen  tavallisen nelosmoottorin.

Yleensä  autoista veneisiin päätyneet  moottorit eivät enää palaa  maantielle. Toisin kuitenkin tuo  V8.  Se palasi  taas Ford Customiin.  Taisto Isakoff ja Antti Ojanen olivat ostaneet taksimies Mauno Wilkmanin  vanhan Customin, joka kuitenkin  tarvitsi  uuden  moottorin.

Kauko Sihvonen kertoi  Vigellin myyneen  veneen  myöhemmin Vaajakoskelle.   Raato  lepää  Haapalahden pohjassa.  Vielä  viitisentoista  vuotta sitten  se oli matalan veden aikaan  nähtykin.

Ruorissa Kauko Sihvonen, takana veljensä Erkki, muiden henkilöllisyys ei selvillä.

Alakuvan  ”Oinas”  valmistui  1957.  Saarilla oli  kaksi  lähes  samanlaista  perhevenettä, samojen  piirustusten mukaan  rakennettuja, toinen  Huuskosen,  toinen  Vesikukan  perheellä.  ”Äänestä kyllä  erotti, kumpi oli tulossa”,  muisteli  myöhemmin Salme  Huuskonen.

Oinas vesillelaskussa  Koulun rannassa. Säynätsalon kunnan aikana tehdas ja kunta olivat varsin vapaamielisiä venevalkama- ja talvehtimispaikka-asioissa. Kesäisin uimapaikkana  toiminut Koulun ranta otti syksyn tullen vastaan talvehtivia veneitä. Vedessä kahlaa  vesillelaskua varmistamassa  Leo Huuskonen.   Kuvan ottajaksi on merkitty Pekka  Laine.

Kuvat  ja  juttu  julkaistu  Säynätsalon Sanomissa 4.8 ja  25.8.2005

Sivuston sisällysluettelon sivulle.

Näyteikkunoita toteutettiin saarilla  aikanaan huolella  ja yksilöllisesti, etenkin joulun aikaan.

Kunnantalon itäsivun takimmaisessa   liikehuoneistossa  toimi  50-luvulla  Toivolan kukkakauppa. Suurille ikäluokille  on siitä jäänyt mieleen ainakin  ikkunan valkoinen norsu.  Joulun alla  1952 otetussa kuvassa ikkunassa on myös olkireki. Siinä istui tonttu  ja rekeä veti kippurasarvinen pässi. Norsu oli ikkunassa aina, pässi rekineen palasi jouluiksi.

Joulueläimen oli valmistanut  Eino Toivola. Hänen tyttärensä  Leila Toivola-Junttila  kertoi 2005 Einon halunneen tehdä nimenomaan pässin eikä pukkia, koska palleroinen poronjäkälä soveltui paremmin pässin turkiksi, ja lammashan on joulueläin.

Kuvan vasemmassa  alalaidassa näkyy   ikkunaa  ympärivuotisesti koristanut valkoinen norsu.  Norsu  oli hankittu aika  arkipäiväisesti  Jyväskylän Orolta.  Leila  Junttila-Toivola  kuitenkin sanoi ostaneensa  sen nimenomaan  ”kaupan onnen norsuksi”.  Norsun myöhemmistä vaiheista ei ainakaan 2005 ollut tietoja  ja  norsun arveltiin  rikkoutuneen.

Kukkakaupassa  oli   ”ilmapiiriä” ja  ”tasoa”.   Kauppa oli huolitellusti  sisustettu  ja  asiakaspalvelussa Leila Toivolalla  tilannesilmää sekä asiakkaiden ajatusmaailmaan tarpeen mukaan  virittäytyvää  keskustelutaitoa.  Kukkien hankinta Toivolalta Kunnantalolla oli enemmänkin ehkä esteettinen kokemus kuin arjen ostos.

Silloisessa  luokkajakoisessa  yhteisössä  Konttorilta kotiin  Virkalaan, Peekorpeen tai  Selkälahteen  neljän  jälkeen  taivaltavien oli  luontevaa  poiketa  kukkaostoksille.  Pihoihin käytiin ostamassa  istutettavia  etenkin  Kinkomaan Parantolan puutarhasta, joka möi sivullisillekin, mutta leikkokukat  ja hienot asetelmakorit   haettiin Kunnantalolta.   Lehtisaaren ja Muuratsalon asukkaita lähellä oli  tietenkin sitten Toivolan puutarha  Muuratsalon Haikassa.

Eino ja Hilma Toivola kuuluivat  Säynätsalon edistyksellisiin  yrittäjiin.  He olivat sitä  Salorinteen työväentalon perustajajoukkoa, joka otti myös taloudellista riskiä 1950-luvun alun suuressa rakennushankkeessa  Säynätsalossa.

Leila ja Hilma Toivola  Haikan kasvihuoneella 1950-luvun alussa. Kuva: Leila Toivola-Junttilan arkisto.

( Säykki-lehdessä 48/05 julkaistun perusteella)

Sivuston sisällysluettelon sivulle.

Kesän 1962 alussa Säynätsalon äänimaisema muuttui. Lahden ja Jyväskylän kaupunkien yhdessä Neuvostoliitosta hankkima kantosiipialus Tehi alkoi porhaltaa kovalla vauhdilla saarten ohi.   Täällä oli totuttu kyllä laivadieselien kolkkeeseen ”Uitto-yhtiön” hinaajilta, mutta ne yleensä ahkeroivat Haukanmaan puoleista reittiä.

Vaan Tehin diesel oli ääneltään toista luokkaa, ja Tehi veti laivareittiä Kaakkosaaren editse: Vähän korjasi suuntaa Muuratsalon majakan jälkeen ja porhalsi kohti Jyväskylää. Säynätsalon laiturissa se poikkesi vain harvoilla tilausmatkoilla.

Tehin tyyppinen Raketa-luokan alus. Saaren ohittavan Tehin kumea pauhu neljästi päivässä oli  monille näyttö reaalisosialismin tekniikan etevämmyydestä. Sittemmin sittemmin laivaan vaihdettiin italialainen kone.   Kuva Aleksej Jablonski, GNU-Free License

Tämä juttu oli aika lailla sattumatuote.  Olen vähän selvitellyt Säykki-lehden entisiä aikoja ja siinä mielessä menin tapaamaan pitkäaikaisen päätoimittaja Uuno Lakkisen tytärtä Leenaa. Kävin Zürichin esikaupungissa Geroldswillissä, jossa Leena ja miehensä Andy Köpfer asuvat. Mutta lehtihistorian ohella keskustelussa ilmeni, että Leena oli ollut Tehillä laivaemäntänä. – Vaan sehän on jotain, innostuin. Ja kun kuviakin löytyi, juttu oli ihan perusteltu  ja  julkaistiin  Säykki-lehdessä  toukokuussa 2017.

Leena oli laivalla kesän 1967.   Tuolloin Tehin toiminta oli jo vakiintunut. Alkuvuosien konevikoja hän ei kokenut.

Leena Lakkinen valmiina  ottamaan vastaan matkustajia. Laivaemännän kädessä oleva levy oli ilmeisesti  istumapaikka- ja matkustajaluettelo.

Kesän 1962 tilanne oli ollut ihan toista. Osalle saarelaisista Tehi toi viestin teknisesti etevästä ja ihan ylivoimaisesta Neuvostoliitosta. Laiva oli neljästi päivässä kuuluva möreä-ääninen muistutus ”reaalisosialismista” muille saarelaisille.  Ja järveltä kuulunut viesti tavoitti kaikki, sisätiloissakin, halusivat tai eivät.  Tehin meridieselit ohittivat tehtaalta tulevan teollisuuden äänitaustan koko saaren alueella.

On muistettava, että vielä 60-luvun alkupuolella oli Suomessa, ja Säynätsalossakin, ihan sopivaa suhtautua nuivasti Neuvostoliittoon. Suomettuminen, ja pelko poliittisesti epäkorrektien puheiden vaikutuksesta esimerkiksi omaan urakehitykseen, juurtui suomalaiseen yhteiskuntaan vasta myöhemmin.

Niinpä Tehi sai osalta saarelaisista lempinimen ”Pinta-Iivana”. Kun ystävyyskunta Ramnäsista tuli delegaatio, mietittiin vaihtoehtoja, miten nimi vaikuttavimmin kääntyisi ruotsiksi, käytettäväksi epävirallisessa kommunikaatiossa.   En muista, mikä oli lopputulos. Mutta ruotsalaiset vietiin kuitenkin Laivasillalle katsomaan ohittavaa ihmettä.

Tässä jutussa haastatellun Leena Lakkisen laivalla ollessa asennemaailma Säynätsalon saarillakin oli jo muuttunut. Emme tähän aihepiiriin menneet keskustelussa lainkaan.

Laivan mukana muutamaksi viikoksi tullut venäläinen kapteeni oli jo heti alkuun sanonut, ettei ”tämä kauan tällaista menoa kestä”.   Neuvostoliittolainen 1300 hevosvoiman meridiesel simahtikin sitten jo heinäkuussa. Tehi makasi Jyväskylässä useita päiviä, ja kuvio toistui kesän mittaan. Joskus jätti selällekin.  Lopulta – kai seuraavana vuonna – laivaan vaihdettiin italialainen kone.

Leena Lakkinen  Tehin kannella  Vääksyn  kanavassa kesällä 1967.  Kuvassa oikealla on noina vuosina Lahden ja Heinolän välillä ajanut  MS Tuulantei odottamassa sulkuun ajoa.

Ihan alkuvaiheessa Tehin penkit olivat myös kovin alhaalla. Istuessa näki ulos lähinnä taivasta. Sittemmin lattiaa korotettiin. Kun Leena Lakkinen palveli laivalla alkuvuosien ongelmat oli jo ohitettu. Leenan aikana konerikkoja ei enää sattunut, mutta Leena oli niistä kuullut.

Perän ulkokannella ei matkan aikana saanut olla, olihan nopeus ainakin 35 solmua.

Leena Lakkinen kertoi jo tuolloin osanneensa saksaa varsin hyvin, sveitsiläisittäinkin, ja englantiakin kyllä.   Matkustajissa oli paljon saksankielisen alueen turisteja ja   kuulutukset saksaksi saivat usein matkustajien päät kääntymään.

Säynätsalon laiturilla Tehi kävi vain tilausmatkoilla.  Näyttivimmän käynnin se teki teki tehtaan alueelle ensimmäisen kesänsä lopulla.  Tehi oli ”hyytynyt”  Kuhmoisten vesille ja saapui sieltä hinauksessa. Säykin Louhuniemeen.   Päijänteen laivaliikenteen harjoittajilla oli tiedossa, että Säykissä on järven suurin nosturi, jolla Tehi nousisi kevyesti ilmaan ja vika nähtäisiin, tarvitsematta sukeltajia.

Niin Tehi ajettiin sopivaan kohtaan satama-altaassa ja ketjut kaapelikraanaan kiinnitettiin ja Tehi nousi ensin ilmaan veden päällä, ja kaapelikraanan itäpään mastoa siirtämällä saatiin kuivalla maalla odottaneiden asiantuntijoiden katsottavaksi.  Potkuriakseli oli katkennut.  Tehi laskettiin takaisin veteen ja hinattiin Jyväskylään, Väinölän telakalla korjattavaksi.

Tehiin noustiin kuin lentokoneeseen ja muutoinkin vauhti oli melkoinen. Tehi vei alkuvaiheessa Lahteen Jyväskylästä kahdessa ja puolessa tunnissa. Silloiset bussiaikataulut ja tiet pystyivät juuri ja juuri samaan.

Vuoroja oli aluksi kaksi suuntaansa. Tehi lähti Jyväskylästä 7.30 ja uudelleen iltapäivällä. Alkuvuosina liikennöintiä jatkettiin vielä syksylläkin, yhdellä menopaluulla.   Se ei kuitenkaan osoittautunut kannattavaksi.

Kun vielä elettiin halvan öljyn aikaa Tehin matkaliput eivät maksaneet kohtuuttomia ja nopea kyyti teki laivasta kilpailukykyisen myös hyötyliikenteessä. Etenkin syksyn tuulissa matkanteko oli kuitenkin aika tärisevää.

Jyväskylässä Tehi rantautui samaan satamaan kuin höyrylaivatkin. Nykyisin silloinen satama on jäänyt rantaväylän alle. Mutta Lahdessa  Tehille rakennettiin oma laituri ja lennokkaan näköinen paviljonki, aika etäälle Vesijärven satamasta, jossa höyrylaivat yöpyivät.

Kesäkuussa 1962   Keskisuomalainen julkaisi kuvan kauteen valmistautuvista ”Suomesta” ja ”Jyväskylästä”. Otsikko kuului ”Vanhat eivät jää lepoon, vaikka Tehi tuleekin”.

Kesät 1962 ja 1963 höyrylaivaliikenne jatkuikin ihan entisellään. Joka päivä molempiin suuntiin.

Mutta  Tehin kilpailu vei asiakkaita, ja kesäkuussa 1964 ”Suomi” ja ”Jyväskylä” jäivät rantaan, ulosottomies oli ne takavarikoinut.   Velkojien suostumuksella Suomi pääsi kuitenkin heinäkuun alusta liikenteeseen, Jyväskylä jäi talven suojalaudoitukseen satamaan.  Syksyn 1964 pakkohuutokaupassa Suomen pelasti pari hyväsydämistä autokauppiasta ja laivan siirtyi uudelle yhtiölle. Laivuri Hildenille Suomi päätyi vasta 70-luvulla. Mutta Jyväskylälle kesä 1963 jäi viimeiseksi säännöllisessä matkustajaliikenteessä.

Tehi jatkoi liikennöintiä kantosiipialuksena vuoteen 1982. Sen jälkeen kantosiivet poistettiin ja laiva jatkoi liikenteessä Lahden seudulla. Sittemmin se on nimellä Suvi-Tuuli   ollut Säkylässä ja Tuusniemellä.   Päijänteellä sittemmin nähty samantyyppinen kantosiipialus on tuotu Virosta, ja on siis eri laiva.

Tässä jutussa on käyttövapaa kuva samanlaisesta Raketa-luokan kantosiipialuksesta. Tehistä olisi kyllä saatavilla mm Albin Aaltosen aikanaan ottamia ammattikuvia, mutta käyttöoikeudet ovat epävarmoja.

Tapasimme Leena ja Andy Köpferin   ravintolassa   Zürichin lentokentän lähellä huhtikuussa 2017.

Sivuston sisällysluettelon sivulle.