Opetusala on ihmissuhdetyötä – ”Kertaakaan ei luovutettu yrittämästä viimeiseen saakka. Kyynisyys ei vallannut.”

Keijo ja Riitta Merosen 34 vuoden työurat Lehtisaaren koululla kuuluvat talon pisimpiin. Kun Meroset jäivät eläkkeelle keväällä 2005, he kertoivat Säynätsalon Sanomien Juhani Niinistölle työnsä periaatteista ja muistelivat saapumistaan saarille. Myös Säynätsalon viimeisen koulutoumenjohtajan taitavasti neuvottelemat Jyväskylään sopeutumisen puitteet nousivat keskustelussa esille. Tässä julkaistu teksti on aikanaan muokattu jutusta 7.4.2005.

Lehti kuvasi Merosten läksisäistilaisuutta hieman ylätyylisesti ”kouluyhteisön menestyksen juhlaksi ja säynätsalolaisen onnistumisen juhlaksi”. Aiheeseen liittyen numeron 14/2005 pääkirjoitus käsitteli työn arvoa. Lehti totesi, ettei uran päättyminen omanarvontuntoiseen eläkkeelle lähtöön ollut mitenkään itsestäänselvyys enää edes vuoden 2005 työelämässä.

Lehden haastattelu alkoi kysymyksillä opetuksen ja oppilaiden muuttumisesta, mutta aihe tiivistyi toimittajan tarttuessa oppilaiden viihtyvyyteen. Opettaja-oppilassuhde on ihmisen vastaisen elämän kannalta ylivoimaisen tärkeä. Oliko jäänyt mieleen tilannetta, joka on tuntunut epätoivoiselta?

Keijo Meronen huomautti, että 34 vuoteen mahtui monenlaisia tilanteita ja monenlaisia oppilaita, mutta myös monenlaisia vanhempia. Oli sellaisia tapauksia, joissa vaikeudet jatkuivat senkin jälkeen, kun oppialas on siirtynyt yläasteelle, eikä lopullista ratkaisua ole syntynyt. ”Mutta kertaakaan ei ole luovutettu yrittämästä viimeiseen saakka.”

Ihmissuhteita laidasta laitaan. Jotkut niistä ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. ”Vaikka ihmisen muisti on armahtavainen, niin kyllä sellaisia ”huipputapauksiakin” on ollut, Keijo totesi, hieman sarkastisesti.

Opettajan työ on ihmissuhdetyötä: Voimakkaat vastoinkäymiset ovat kuin kiviä repussa, ja niitä kantaa pitkän matkaa mukanaan. Se on raskasta, mutta toisaalta kertoo siitä, että ihmisillä on herkkyyttä kokea toinen ihminen ja pyrkiä ratkaisemaan ongelmat.

”Ihan viime aikoihin saakka olemme kokeneet, että kyynisyys ei ole vallannut, vaan herkkyys on säilynyt. Siitä voi olla iloinen ja tyytyväinen.”

Riitta totesi, että kyllä lasten kanssa yleensä asiat selviävät, mutta saattavat jäädä hiertämään vanhempien kanssa. ”Jos opettajille ja vanhemmille tulee ristiriita, se on selvitettävä mahdollisimman pian, jotta lapsi ei kärsi siinä välikappaleena”.

Säynätsalosta Jyväskyläksi

Säynätsalon kunnanisät pitivät kouluista ja lapsista hyvää huolta, ja samalla opettajista. Kuntaliitoksen tapahtuessa 1993 Keijo Meronen oli jo koulunjohtaja: Enää ei sitten menty perjantaina koulutoimenjohtajan huoneeseen vapaamuotoiseen tapaamiseen. ”Kun liityttiin Jyväskylään, pelko oli suuri, mutta sitten aiheeton. Säynätsalolla oli aluksi sopimukset, jotka kunnan viimeinen koulutoimenjohtaja oli taitavasti neuvotellut. Niitä joku yritti testata, mutta sopimukset pitivät.”

Saarella on aina opettajia..

Säynätsalo on pieni alue ja opettajat tunnetaan. ”Täällä on opettajana ympärivuorokautisesti, jos asuu saarella.” Keijo Meronen sanoi kuitenkin, että jos oma elämä on normaalia, eli sellaista, joka ei anna aihetta suuriin tunteenpurkauksiin, ei täällä ole vaikea asua.

Riitta kertoi, että hänellä oli viimeisenä vuonna jo 6-7 sellaista oppilasta, hoiden vanhempia hän oli opettanut. ”Meidät täällä tuntevat kaikkia”, me emme tunne ihan kaikkia, tai emme muista. Joskus on sanottava, että kerro nyt, kuka olet”.

Entiset jaot olivat hävinneet

Siitä ajasta oltiin tultu kauas. Jako oli hävinnyt ja ”Säynätsalo kehittynyt valtavasti”.

Meroset tulivat Säynätsaloon, joka oli yhteiskunnallisesti jakautunut. Keijo kertoi 2005 sen näkyneen heti ensimmäisellä tunnilla. ”Kun kysyin, millaisia urheiluseuroja täällä on, mainittiin Riento, johon kuuluivat lähes kaikki, ja sitten Saarenpojat, johon kuului kaksi niistä neljästäkymmenestä.

Ja näin heistä tuli opettajia Lehtisaareen…

Merosten päätymiseen – tai pääsemiseen – Lehtisaaren kouluun kerrottiin Säynätsalon Sanomien 2005 jutussa kaunis tarina, jossa kaikki meni sattumalta nappiin. Ja keskeisessä roolissa ehkä se, että hakemuksia selanneet Moijaset ryhtyivät tehtävään parvekkeellaan kauniin kesäiltana.

Keijo Meronen ja Riitta Kauppi olivat vuonna 1968 vastavalmistuneita kansakoulunopettajia. Hakemukseensa Jyväskylän alueen kansakoulun tarkastajan toimistoon Meronen kirjasi toiveen päästä lähelle morsiantaan. Opettajista oli kuitenkin tuolloin ylitarjontaa ja rouva tarkastajan toimistossa oli viitannut pinoon pöydällään ja hymähtänyt, että hyvä kun jotain saatte.

Säynätsalossa opettaja Kyösti Moijanen, roolissaan kansakoululautakunnan sihteerinä, etsi kahta opettajaa. Kun sitten eräänä kesäisenä lauantai-iltana parvekkeellaan Kyösti ja Sinikka olivat kahlanneet hakemuksia, kohdalle olivat osuneet Keijo ja Riitta. Tarinan mukaan Moijaset olivat kuutamossa muistelleet nuoruuttaan ja suosittivat Merosta ja Kauppia. Vuonna 2005 Riitta luonnehti kertomusta ainakin ”hyväksi jutuksi”, mutta ”joka tapauksessa päästiin Säynätsaloon”, hän sanoi.

Riitta oli valittu oikeastaan Säynätsaloon, opettaja Toini Gröndahlin seuraajaksi (saarella 1940-1970), mutta kun Lehtisaareen tilapäisesti siirretty opettaja Marita Rinne halusi palata Säynätsalon kouluun, molemmat Meroset päätyivät heti Lehtisaareen.

Merosten tullessa Lehtisaareen, koulun alueella toimi itse asiassa kolme koulua. Kuusiluokkaista kansakoulua johti Annikki Tuominen, kansalaiskoulua Kyösti Moijanen ja kokeilukeskikoulua Kirsti Mikkola.

”Meidät otettiin hyvin vastaan. Annikki Tuominen tuli polvihousuissaan tapaamaan uusia opettajia ja toi kedon kukkia”.

Saapuminen Säynätsaloon palauttaa Merosille ilmeiesti vain kauniita muistoja. ”Oltiin hirvittävän onnellisia ja siitäkin, että saatiin asunto kauniilta paikalta, opettajien silloin uudesta asuntolasta”, Riitti tiivisti.

Omakotitaloon Niemelän alueelle Meroset muuttivat 1985.

Koulun henkilökunnan lauluesitys Merosten läksisäisjuhlassa maaliskuussa 2005.