Tilikonttori maksoi palkat käteisellä

Kuukauden  odotettuja  tapahtumia   Säynätsalossa  60-luvun  lopulle  saakka  oli   tyylikkäiden   naisten  saapuminen  Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten  osastoille   siistien  vaneristen laukkujen  kanssa.   Niissä  olivat  palkat, eli ”tilit”, tunti- ja urakkapalkkaisille.   

Saaren  ”rahahuollon”  keskus  oli  konttorin  matalassa  siivessä  sijainnut maisemakonttori,  aiemmin  ”tilikonttori”, myöhemmin palkkaosasto.

Siellä  vanerin sorvipään  palkkoja  hoiti vuodesta 1951  lähtien yli kolme vuosikymmentä  Aino Lähteelä.   Yhtiön palvelukseen hän oli tullut  silloisen tapaan jo hyvin nuorena  1942  ja  oli siirtynyt  konttorille  tuntikirjurin tehtävästä. Tämä haastattelu julkaistiin Säynätsalon Sanomissa 2013.

Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten  palkkaosaston  konttoristeja  60-luvulla. Vasemmalta   Aino Lähteelä, Terttu Wallden (myöh Sihvo),  Aino Laine,  Rakel Natri, Lahja Inkalahti (puhelimessa)   ja  Ester Inkalahti (myöh Töhönen). Kuvassa ovat pöydillä jo paperitulosteita antaneet laskukoneet.

Konttorille edettiin siis  usein tehtaan kautta,  kuten Ainokin.   Toki yhtiö palkkasi  asiantuntijoita   konttorille  suoraan ulkopuolelta,  mutta  monet konttoristit  olivat  säynätsalolaisista  työntekijäsuvuista.    Aino  Lähteelän  isä   Aleksanteri  oli tehnyt  elämäntyönsä korjauspajalla, äiti Eeva oli kotona. – Kaijalanmäellä  asuttiin  (mäki  nykyisen pienteollisuustalon ja Lehtisaareen menevän tien välissä). Perheessä oli kahdeksan  lasta, ja heistä monet  päätyivät  Parviaiselle  hekin.   Sijoituttuaan konttoriin, Aino pääsi  asumaan Notkoselkään,  rivitaloon, jossa oli paljon konttorilaisia.

Kerholle sai mennä lounaalle  sunnuntaisinkin

Konttorilla  oli  oma  yhteisöllisyytensä  ja työkulttuurinsa. Päivät   alkoivat  klo 8.30.  Nykypäivään verrattuna  erikoista  on  se, että  ruokatunti  kesti  puolitoista tuntia. –  Sinä aikana ehti käydä  kotona  syömässä, jos  halusi.  Aluksi  minäkin kävelin  Notkoselkään lounaalle, mutta myöhemmin  pyysin  päästä  alakerran  Kerholle  syömään  ja  Olavi Salonen hyväksyi, Aino  kertoo.  ”Ja siellä Kerholla  sai sitten käydä  syömässä  sunnuntaisinkin, vaikka konttori oli  muutoin  kiinni”.  (Kerho oli yhtiön edustusravintola ja konttoristien sekä johdon lounasravintola. Se sijaitsi konttorirakennuksen alakerrassa.)

”Mutta emme meerityisemmin ”herroja” olleet, kerran oltiin lakossakin.”   Aino Lähteelän kertomukset loivateloon entistäkonttoria. Työ ja sen tekijät olivat arkea silloin, mutta vuosikymmenten jälkeen heidätvoi muistaa persoonallisuuksina aikaa sitten kadonneessa konttorikulttuurissa. 

Konttorin ja  tehtaan työyhteisöero näkyi mm siinä, että  tehdasosastoilla työskenteleviin tuntikirjureihin oli etäisyyttä.  He eivät kuuluneet  esimerkiksi konttorin joulujuhliin. – ”No eivät”, toteaa  Aino.

”Mutta emme  me konttoristit  mitenkään herroja olleet”, Aino taustoittaa. ”Oltiin kerran lakossakin,  tosin  eivät kaikki,”  hän  lisää.   ”Mutta  kukaan ei voinut  kuvitellakaan, että  työt  joskus  loppuisivat”,  vertaa  Aino  nykypäivään.

Vuoden tapauksia olivat tilinpäätösjuhlat. ”Niitä ei pidetty Kerholla, vaan  yleensä  Jyväskylän  ravintoloissa.   Yhtiön  auto  vei  Jyväshoviin,  Ukko-Metsoon  tai Maakuntaan.”

Rahat  pussissa  käteen

Palkanmaksu oli  asiakasläheistä  palvelua  ennen  ”palkka-pankkiin” -aikaa. Kunkin  osaston  palkat laskenut   konttoristi  antoi henkilökohtaisesti  työntekijälle tilipussin käteen.    

– Ja siis jokaineko kuittasi sitten palkkansa, sanon.  ”Ei,  kaikkihan tunnettiin, ei me mitään kuittauksia pyydetty,” korjaa  Aino.  

Tilikonttorilla käsiteltiin suuria  summia, mutta  turvallisuudesta ei kannettu huolta.  – ”Päällikkö, aluksi  Eero Rautavuoma, sitten Kalevi Vesterinen,   haki yhtiön autolla  rahat Jyväskylästä;  Suomen Pankin  aluekeskuksesta”, kertoo Aino.  ”Siinä ne olivat  pöydällä  huoneen keskellä ja lajiteltiin  pusseihin. Ei kukaan ajatellut, että rahaa häviäisi.” 

Tilikonttori  hoiti  palkat kaikille  muille  paitsi  konttorilaisille.  ”Meille  maksoi  kassa,  pitkään Wilma  Westerlund  ja  sitten  Martta  Heinonen”.    

Suuri muutos  oli  Enson laskentatoimen keskittyminen Imatralle. Sähköistä  siirtomahdollisuutta sinne ei vielä ollut, mutta sen virkaa  hoiti  joku saaren taksimiehistä. 

”Käsitelty  palkka-aineisto vietiin  paperina Imatralle  ja  autoilija –  yleensä kai Wilkmanin Manu –  jäi  sinne  yön yli  odottamaan ja  palasi valmiiden listojen kanssa.”

Aino Lähteelän  työura  päättyi  niihin aikoihin, kun  tietokoneet   tulivat palkkahallintoon. – Oli lähtiessäni jo yksi käytössä, hän kertoo.

Rinnetien (nykyinen Hilmerinkuja) kodistaan  Aino  lähti sitten katsomaan  konttorin paloa   90-luvun alussa.   ”Sanoin  entisille työtovereille, että siellä se  teidän työpaikkanne  nyt sitten palaa.”

JN

Aino  Lähteelä  kuuluu vielä  ikäpolveen, joka sai  40 vuoden palveluksesta  Parviaisen Tehtailla  kultakellon. –  Sittemmin kai  antoivat tinalautasia, hän kertoo.