Rautatien uskottiin saarella
tulleen  jäädäkseen

Rautatie oli  Säynätsalon unelma vuosikymmenet. ”Sitten kun on junayhteys, niin…”  Tammikuun alussa 1970 juna vihdoin ajoi kuidun varaston kulmalle.

Mutta 90-luvulla VR hinnoitteli itsensä ulos liikennöinnistä, puuteollisuuden suosiollisella avustuksella  ja ilman julkista keskustelua. 

Rautatie vaihtui  yhä suurempiin rekkoihin  Muuramen ja Keljon suunnan teillä. Nykytilannetta  ei olisi voinut kuvitellakaan sinä  kirkkaana pakkaspäivänä 8.1.70, kun  ”porkkajanajuna” (tyyppiä DM-9) oli juhlakäytössä  ja toi saarelle arvovaltaisia kutsuvieraita.

Enso-Gutzeitin  henkilöstölehden kansi  talvelta 1970 hehkutti  junan tuloa Säynätsaloon. Nykyisessä maisemassa  juna olisi Teollisuustalon päädyssä. Kuvassa vasemalla takana näkyvät Niemelän rakennukset. Niemelässä sijaitsivat mm yhtiön autotallit ja päärakennus oli asuntokäytössä.  Oikealla ihmisten takana näkyy yksi vuoren reunan asuinrakennuksista.

Silloin  vihkiäispäivänä  kyllä kummasteltiin, kuinka oli  sitä ennen yleensäkään tultu toimeen ilman rautatietä.  Aiempi Säynätsalon paikallisjohtaja ja silloin Enso-Gutzeitin puuteollisuuden johtajana toiminut  Erkki Enervi ihmetteli puheessaan, miten ”Parviaisen tehtaiden kokonainen teollisuus olisi yleensä voinut kehittyä ja toimia, ellei sitä vihdoin viimeinen olisi kytketty valtakunnan rautatieverkkoon”.  Edelleen puhuja korosti Säynätsalon liittämisen rataverkkoon mahdollistaneen ”tasapäisen kilpailuaseman alueen muitten teollisuuslaitosten kanssa”.

Vuoteen 1970  saakka tavara oli tullut ja mennyt saarille  joko autoilla (aiemmin hevosilla) tai  kesäisin vesiteitse.  60-luvulle tultaessa autoliikenteen osuus oli jo suuri. Vaneria, kuitua, sahatavaraa ja talonosia kuljetettiin  sekä yhtiön omilla että yksityisillä autoilla. Yhtiön autot olivat pääasiassa ”tumppeja”, mutta yksityisillä oli jo suurempiakin autoja, Dahlberg ja Halinen olivat tunnettuja autoyrittäjiä.

Laki  Jyväskylän-Jämsänkosken rautatiestä annettiin 13.1.61. Säynätsaloon saakka  rata saatiin valmiiksi siis yhdeksässä vuodessa. Osuuden pituus oli 14.3 km, siitä tunnelia peräti 26 prosenttia.

Sunnuntaimatkoja  DM-9 -junalla  80-luvulla

Juhlajunaa oli  tullut katsomaan ”puoli saarta”. Mutta silloin junaan 1970 nousi vain Säynätsalon päättäjiä ja tehtaan johtoa,  sekä viihtyvyydestä huolehtimaan kolme Säynätsalon Kerhon (tehtaan edustusravintola ja valikoidun joukon työpaikkaruokala ) tarjoilijaa virvokkeineen.

Mutta  myöhemmin ”porkkanarunko”  kuljetti ihan ketä tahansa  Säynätsaloon, tai täältä kaupunkiin, kesäsunnuntaisin 1980-luvulla.  Kyse oli  juna-laiva -matkoista Säynätsaloon. Idearikkaan laivuri Hannu Hildenin  ja  VR:n yhteistyönä matkustajajuna ajoi lautatarhan laiturin tuntumaan. Siellä matkustajat vaihtoivat laivasta junaan tai päinvastoin. 

Nykyistä Ison Saunan rannan laituria ei tuolloin ollut. Varsinainen laivalaituri sijaitsi vielä Laivarannantienä tunnetun kadun päässä.  Siellä laivat poikkesivat päivittäin, mutta juna-laiva -matkoilla laivat ajoivat  tehdasalueen itäreunan pitkään laituriin,  joka  oli tunnettu lautatarhan laiturina.    Junasta laivaan ei siis tarvinnut kävellä pitkää matkaa.

Lopettamishanke pysyi pitkään  poissa julkisuudesta

Radan valmistumista  oli seurattu Säynätsalo-lehdessä  tiiviisti. Liikenteen loppuminen  sensijaan ei saanut juurikaan julkisuutta  ennen viranomaisvaihetta radan lopettamisesta.  Säynätsalon Sanomissa mainittiin jonkin muun asian yhteydessä   ”junaliikenteen loppuneen”.  Kun rataa lopetettiin, VR ei ollut enää virasto, vaan valtion liikelaitos. UPM:n ja VR:n hintaneuvottelut olivat  jo 90-luvulla kai liikesalaisuuksia eikä mitään julkisuusvelvoitetta ollut. Ainakin aihe pysyi  julkisuudelta piilossa. Ratayhteyden purkaminen oli sitten jo julkisuusasiaa, mutta vain muodollisuus.

Liki tuhat säynätsalolaista  oli pakkassäässä kerääntynyt 8.1.70 puolen päivän jälkeen todistamaan  junan saapumista. Kuva on otettu  junan ikkunasta. Juhlajuna viipyi  kuidun varaston kulmalla nelisen tuntia ja palasi Jyväskylään viiden maissa.

Juhlajuna lähdössä saarelta  8.1.70. Junanlähettäjän roolissa saaren kunnallispolitiikassa tunnettu Kauko Lehtonen.  Kuva on julkaistu Säykki-lehdessä.

Ensimmäinen tavarajuna  Säynätsalosta lähti sitten seuraavan viikon alussa 12.1.70. Kuvassa vasemmalla rautatieläisiä kaupungista, oikealla  Säynätsalon varastonhoitajat, Esko Auvinen vanerilta ja Teuvo Lehtinen kuidulta. Molemmat olivat saaren vaikuttajia, Esko mukana kunnallispolitiikassa ja Mieskuoro Päijänteen edustusbasso.  Teuvo oli vanhan Säynätsalo-lehden keskeinen avustaja valokuvaajana ja toimittajana, ja 90-luvun alussa perusti nykyisen Säynätsalon Sanomat -lehden.

Enson ja VR:n vaikuttajia odottamassa Säynätsaloon lähtöä  Jyväskylän asemalla. Oikealta metsäneuvos  Mikko Kolehmainen, VR:n  pääjohtaja Esko Rekola, Säynätsalon paikallisjohtaja  Pentti Saarro, Enson puuteollisuuden johtaja Erkki Enervi (aiempi paikallisjohtaja täällä saarella),   Rautatieläisten liiton puheenjohtaja Onni Koski ja Veturimiesliiton puheenjohtaja Pekka Oivio.

Säynätsalon tehtailla oli  oma veturi, joka hoiti järjestelytehtäviä  Säynätsalon ratapihalla ja tehtaan pistoraiteilla. Kuvassa oikealla  veturimies  Ahti Sirppiniemi.  Toisen henkilön nimi ei ole selvillä.

Säynätsalossa  toimi  toistakymmentä  vuotta  itsenäisen kunnan lopettamisen (1992) jälkeen Jyväskylän hallintoon kuulunut kaupunginosalautakunta, aluksi  aluevaltuusto.   Lautakunnan kautta kanavoitui saarelaisten ääni kaupungin suuntaan  ihan perillemenevästi.  Lautakunnalla  oli myös valmisteleva virkamies, saarten aluesihteeri, kunnantalolla. Lautakunta myös pystyi velvoittamaan kaupungin virkamiehiä Säynätsaloon kuultaviksi ja ottamaan vastaan säynätsalolaisten palautteita.   Toisin kuin kunnalliset  lautakunnat yleensä, kokoukset olivat julkisia. Kaupunki lopetti aluelautakunnan toiminnan 2006.

Kaupunginosalautakunnan puheenjohtaja Pentti Tossavainen  ja aluesihteeri Raija Tolvanen kokouksessa 2005.  Tolvanen oli saarilla kaupungin keskeinen virkamiesedustaja seitsemän vuotta.  Hän  ideoi mm käsitteen ”saaristokaupunginosa”, josta tuli alueen määrite  Jyväskylässä.  ”Perus-säykkiläisiä”  kuvaus vähän huvitti, kun eihän täällä ollut ajateltu erityisesti saaristossa oltavan, muuten vain omissa oloissa. Tolvanen ei ollut säykkitaustainen ja osasi siten nähdä myös kaupungin edun, tasapuolisesti ja  virkamiehen otteella.

Edunvalvonnan ohella  lautakunta jakoi  rahaa.  Nykyhetkessä nähtynä varmaan tarpeeseen olisi  vaikkapa 3500e Paratiisisaarille  tai 5500e Säykki-lehdelle.  Lautakunta avusti myös kaupungin laitoksia. Lehtisaaren koulu  sai 2005 toukokuussa 4000e.

Säynätsalolaiset toimijat hoitivat suhde- ja edunvalvontatoimintaa kaupungin suuntaan myös yhdessä. Heinäkuun lopulla 2005 lounastivat Juurikan työväentalolla (SDP)  Säynätsalo-Seuran puheenjohtaja Mauri Toikkanen (vasemmalla) ja häntä vastapäätä  aluelautakunnan  ja samalla Säynätsalon Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Pentti Tossavainen, ja seuraavina kaupunginjohtaja Markku Andersson sekä Juurikkaan Työväenyhdistyksen vuokralaiseksi 70-luvulla sijoittuneen Jyväskylän Veneseuran kommodori Risto Pynnönen vaimoineen.  Kuvassa jäivät katveeseen STY:n johtokunnan jäsenet Orvo Mäkelä ja Ahti Ruoppila. Lounaalla  vauhditettiin mm sittemmin toteutunutta Juurikan tien päällystämistä.  Vielä 2000-luvun alussa autot töyssähtivät soratieelle Juurikkaan kääntyessään.  Säynätsalon Työväenyhdistys luopui Juurikkasaaren omistuksesta vasta 2021.

Sivuston juttuluetteloon.

Laivalinja  Säykistä  Lahteen
oli hukkua markkinavoimiin

Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka.  Sitten  edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.

Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne  selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja.  ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.

Pitkän reitin  todellisesta  kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista  reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon  paikallisristeilyliikenne on ollut  tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin  tullut jos  jonkinlaista  yrittäjää.  Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.

Vuodesta 1856  ajetun  Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon)  linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse.  Satamaan on toivotettu tervetulleeksi  kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita.   Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.

Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä  niin paljon, että Äijälänsalmi  on jo kohta pullonkaula.  Säynätsalon korkeudelle saakka  pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne  jää  linjaliikenteen kautta  lähes tavoittamattomiin.

Hildenin varustamon reittilaiva Lahteen saapumassa Säynätsalon  satamaan 2014. 

Yli kymmenen tuntia kestävä  Lahden ja Jyväskylän yhteys  on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka  haluavat mennä kokemaan vaikkapa  suurten selkien  kiireettömyyttä.  Voihan laivalla  tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.

Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä

Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä  täällä Säynätsalossa  tehtiin selvä  ero  paikallisliikenteen  ja  ”kaukoliikenteen” välillä.  50-luvun alussa  lopettanut  Kaima ajoi  Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta,  ja poikkesi   Niemelässä  ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä.  Saaren itärannalle  rakennettiin jo varhain  ”Iso laivasilta”  Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.

S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla.  1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963.  Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola. 

Laivalinja  Säykistä  Lahteen
oli hukkua markkinavoimiin

Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka.  Sitten  edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.

Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne  selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja.  ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.

Pitkän reitin  todellisesta  kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista  reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon  paikallisristeilyliikenne on ollut  tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin  tullut jos  jonkinlaista  yrittäjää.  Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.

Vuodesta 1856  ajetun  Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon)  linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse.  Satamaan on toivotettu tervetulleeksi  kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita.   Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.

Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä  niin paljon, että Äijälänsalmi  on jo kohta pullonkaula.  Säynätsalon korkeudelle saakka  pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne  jää  linjaliikenteen kautta  lähes tavoittamattomiin.

Hildenin varustamon reittilaiva Lahteen saapumassa Säynätsalon  satamaan 2014. 

Yli kymmenen tuntia kestävä  Lahden ja Jyväskylän yhteys  on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka  haluavat mennä kokemaan vaikkapa  suurten selkien  kiireettömyyttä.  Voihan laivalla  tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.

Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä

Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä  täällä Säynätsalossa  tehtiin selvä  ero  paikallisliikenteen  ja  ”kaukoliikenteen” välillä.  50-luvun alussa  lopettanut  Kaima ajoi  Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta,  ja poikkesi   Niemelässä  ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä.  Saaren itärannalle  rakennettiin jo varhain  ”Iso laivasilta”  Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.

S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla.  1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963.  Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola. 

50-luvun alusta lähtien  liikenne oli pääasiassa  matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun juna Helsingistä oli saapunut.  Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta  Säykissä poikettiin klo 10.25  ja Lahden suunasta noin klo 19.30.

Kun  laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla  nousseet  Sillankorvan rivitalot  ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille,  tultiin etenkin iltaisin  ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin.   Rannassa  toimi  50-luvulla myös  kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.

Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen  laivat kulkivat  yöllä, Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin  illalla, kun juna  Helsingistä oli saapunut  Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää.   Matka  Jyväskylästä etelään  alkoi usein iltapäivällä.  Tuolloin laivat saapuivat  Vesijärven satamaan aamulla siten, että  Helsinkiin menijät saattoivat  lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä.

Matkan kesto riippui  siitä, kuinka paljon poikettiin  usein  pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista.

Monta varustamoa on
ehtinyt  ajaa  Lahden linjaa

Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille  oli liian raju tulorakenteen muutos.  Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten  laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven  yksityisenä yrityksenä.  Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä.  Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen.  Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa  joutumasta romutettaviksi.  Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi.  Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.

Suomen omistajaksi 70-luvun lopulla  tullut laivuri Hannu Hilden osti Saksasta rannikkoliikennelaivan  Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar.  Tuolloin laivavuorot palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.

Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen  Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa.   Mutta vuodesta 2016  matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.

Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin.   Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.

Lahti-Heinola  -reitti on jatkunut entiseen tapaan.  Se on ollut  yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.

Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin  laiva on käynyt Äänekoskella saakka.

2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta.  Reittiä on ajettu heinäkuisin.

Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa   varustamon sivuilta.

S/S Suomi Säynätsalon  vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla.  Kuvaa myytiin saarella postikorttina.

Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä

Säykki-lehti nosti Ison Laivasillan tilan esille 2005

Laivarannasta visioitiin suuria meriyhteyttäkin ounasteltaessa vielä 90-luvun alkuvuosina

Uskomaton kantosiipialus oli osalle saarelaisista ”pinta-Iivana”

Laivalinja  Säykistä  Lahteen
oli hukkua markkinavoimiin

Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka.  Sitten  edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.

Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne  selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja.  ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.

Pitkän reitin  todellisesta  kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista  reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon  paikallisristeilyliikenne on ollut  tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin  tullut jos  jonkinlaista  yrittäjää.  Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.

Vuodesta 1856  ajetun  Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon)  linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse.  Satamaan on toivotettu tervetulleeksi  kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita.   Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.

Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä  niin paljon, että Äijälänsalmi  on jo kohta pullonkaula.  Säynätsalon korkeudelle saakka  pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne  jää  linjaliikenteen kautta  lähes tavoittamattomiin.

Hildenin varustamon reittilaiva Lahteen saapumassa Säynätsalon  satamaan 2014. 

Yli kymmenen tuntia kestävä  Lahden ja Jyväskylän yhteys  on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka  haluavat mennä kokemaan vaikkapa  suurten selkien  kiireettömyyttä.  Voihan laivalla  tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.

Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä

Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä  täällä Säynätsalossa  tehtiin selvä  ero  paikallisliikenteen  ja  ”kaukoliikenteen” välillä.  50-luvun alussa  lopettanut  Kaima ajoi  Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta,  ja poikkesi   Niemelässä  ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä.  Saaren itärannalle  rakennettiin jo varhain  ”Iso laivasilta”  Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.

S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla.  1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963.  Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola. 

Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen  laivat kulkivat  yöllä: Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin  illalla, kun juna  Helsingistä oli saapunut  Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää.  Matka  Jyväskylästä etelään  alkoi usein iltapäivällä.  Tuolloin laivat saapuivat  Vesijärven satamaan aamulla siten, että  Helsinkiin menijät saattoivat  lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä, Vesijärven iltalähtöjen laivat poikkesivat saarella aamupäivällä.

50-luvun alusta lähtien  liikenne oli pääasiassa  matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun aamun juna Helsingistä oli saapunut.  Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta  Säykissä poikettiin klo 10.25  ja Lahden suunasta noin klo 19.30.

Matkan kesto riippui  siitä, kuinka paljon ajettiin usein  pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista. Parina kesänä 1980-luvun lopulla Hildenin varustamo vielä kokeili  reittiä Kellosalmen kautta, Virmailan saaren Kuhmoisten puolelta.

Kun Säynätsalon laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla  nousseet  Sillankorvan rivitalot  ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille,  tultiin etenkin iltaisin  ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin.   Rannassa  toimi  50-luvulla myös  kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.

Monta varustamoa on
ehtinyt  ajaa  Lahden linjaa

Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille  oli liian raju tulorakenteen muutos.  Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten  laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven  yksityisenä yrityksenä.  Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä.  Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen.  Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa  joutumasta romutettaviksi.  Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi.  Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.

Laivuri Hannu Hilden tuli Suomen omistajaksi 1970-luvun lopulla. Hän osti Saksasta rannikkoliikennelaivan  Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar.  Tuolloin laivavuorot Lahden linjalla palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.

Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen  Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa.   Mutta vuodesta 2016  matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.

Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin.   Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.

Lahti-Heinola  -reitti on jatkunut entiseen tapaan.  Se on ollut  yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.

Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin  laiva on käynyt Äänekoskella saakka.

2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta.  Reittiä on ajettu heinäkuisin.

Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa   varustamon sivuilta.

S/S Suomi Säynätsalon  vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla.  Kuvaa myytiin saarella postikorttina.

Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä

Säykki-lehti nosti Ison Laivasillan tilan esille 2005

Laivarannasta visioitiin suuria meriyhteyttäkin ounasteltaessa vielä 90-luvun alkuvuosina

Uskomaton kantosiipialus oli osalle saarelaisista ”pinta-Iivana”

50-luvun alusta lähtien  liikenne oli pääasiassa  matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun juna Helsingistä oli saapunut.  Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta  Säykissä poikettiin klo 10.25  ja Lahden suunasta noin klo 19.30.

Kun  laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla  nousseet  Sillankorvan rivitalot  ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille,  tultiin etenkin iltaisin  ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin.   Rannassa  toimi  50-luvulla myös  kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.

Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen  laivat kulkivat  yöllä, Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin  illalla, kun juna  Helsingistä oli saapunut  Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää.   Matka  Jyväskylästä etelään  alkoi usein iltapäivällä.  Tuolloin laivat saapuivat  Vesijärven satamaan aamulla siten, että  Helsinkiin menijät saattoivat  lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä.

Matkan kesto riippui  siitä, kuinka paljon poikettiin  usein  pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista

Monta varustamoa on
ehtinyt  ajaa  Lahden linjaa

Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille  oli liian raju tulorakenteen muutos.  Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten  laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven  yksityisenä yrityksenä.  Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä.  Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen.  Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa  joutumasta romutettaviksi.  Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi.  Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.

Suomen omistajaksi 70-luvun lopulla  tullut laivuri Hannu Hilden osti Saksasta rannikkoliikennelaivan  Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar.  Tuolloin laivavuorot palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.

Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen  Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa.   Mutta vuodesta 2016  matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.

Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin.   Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.

Lahti-Heinola  -reitti on jatkunut entiseen tapaan.  Se on ollut  yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.

Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin  laiva on käynyt Äänekoskella saakka.

2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta.  Reittiä on ajettu heinäkuisin.

Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa   varustamon sivuilta.

S/S Suomi Säynätsalon  vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla.  Kuvaa myytiin saarella postikorttina.

Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä

Säykki-lehti nosti Ison Laivasillan tilan esille 2005

Laivarannasta visioitiin suuria meriyhteyttäkin ounasteltaessa vielä 90-luvun alkuvuosina

Uskomaton kantosiipialus oli osalle saarelaisista ”pinta-Iivana”

Säynätsalon Hanna  tai Waltteri  on   Säynätsalon paikallislehden  kustantajan  Erkki  Keiskosken  90-luvun puolivälissä  ideoima  tunnustus  tavalla tai toisella  Säynätsalossa  vaikuttaneille  paikallisille.   Aiemmin oli valittu  vuoden  säynätsalolaisia, mutta  perinne oli katkennut.

Nimet tulevat  Säynätsalon teollisuuden perustajasuvun kahdesta viimeisestä edustajasta saarilla, Walter Parviaisesta  ja hänen sisarestaan Hanna Parviaisesta, joka  luopui tehdasyhtiöstä 1936.

Alkuvuosien  Waltterit ja Hannat olivat  Säynätsalon kunnan aikana  julkisessa palvelussa kunnostautuneita.  Palopäällikkö Mauri Toikkanen oli ensimmäinen vuonna 1996, sitten kunnalliskodin (sittemmin Hannalan) johtaja Sanni Kangas 1997,  pitkäaikainen kunnansihteeri Kauno Lehtomäki 1998, kunnan- ja sittemmin terveyskeskuslääkäri Anneli Pihlaja 1999  ja  Säynätsalon postitoimistosta tunnettu Anja  Vehkala.

”Valintatapa  vaihdellut  kuin  euroviisuissa”

Tunnustuksen saajien valintakäytännöt  ovat vaihdelleet. Hannasta ja Waltterista  on mm pyydetty  lukijain esityksiä, joiden perusteella sitten järjestettiin  postiäänestys.  Jossain vaiheessa  oli myös  mukana  Säynätsalon  Sanomien  tilaajista  koottu  lukijaneuvosto.  Viime vuosina  valinta on tehty lehden ja kustannusyhtiön  hallinnossa.

Vuonna 2005  oli  käytössä kaksivaiheinen  valinta. Yleisöäänestyslipuke julkaistiin lehdessä 4.5. Äänestää saattoi kuitenkin myös jo tekstiviestillä.  Seuraavassa  vaiheessa kesäkuussa  oli mukana kolme ehdokasta.     Vuoden 2005 valinnaksi nousi lopulta  kuntourheilua, etenkin lenkkeilyä, saarilla  edistänyt Raimo Nieminen.

Mainoksen kuvassa  (yllä)  vuoden 2004  tunnustuksen saanut  Säynätsalon viimeinen kirkkoherra  Risto Krogerus  ja  kustantaja  Keiskoski.  Itsenäinen evl-seurakunta loppui yli kymmenen vuotta kunnan jälkeen, vuoden 2005 alussa.

Mediayritysten  ”vuoden henkilöt”  ovat tietenkin  samalla  asiakaskunnalle  tai toiminta-alueen yhteisölle  suunnattua  suhdetoimintaa.  Uranuurtaja Suomessa  oli  ehkä  Uuden Suomen  juhannustyttökilpailu. Nykyisin laajimmin tunnettu kai on Hufvudstadsbladetin Lucia-äänestys, mukana myös Yle ja Folkhälsan.

Säynätsalon oloissa  äänestyksiin  perustuneet  vaalijärjestelmät  saivat kuitenkin aikaan myös  junttausta  ja heijastivat  joskus  saaren perinteisiä  jakoja.

Hanna tai Waltteri  saivat aluksi  lahjana  paikallista  taidetta, mutta  nyttemmin  Markku Purhosen vaneriteoksen ”Skuuppi”.

Muurame oli vielä aika äskettäin ”köyhempi veli”

Tie Muurameen oli alunperin Aune Salaman, säynätsalolaisen SDP-kansanedustajan aloite 60- ja 70-lukujen taitteesta. Hanke  ei tuolloin kuitenkaan toteutunut. Tie valmistui 80-luvulla ja toi Muuramen lähelle Säynätsaloa. ”Itsenäisen Säynätsalon kunnan aikana yhteistyö oli tiivistä. Säynätsalo tosin oli  silloisessa tilanteessa usein antavana osapuolena”, kertoo Säykki-lehden 13.10.05 kuvassa  Kauno Lehtomäki, pitkään kahden kunnan suhdetta  Säynätsalon kunnansihteerinä seurannut. 

Säynätsalon  suhde  Muurameen  oli   pitkään kaukana  nykyisestä.  Vielä  70-luvulla Muurame  ei ollut nykymielikuvan mukainen ”hyvinvoiva, keskiluokkainen Kauniainen”,  vaan sinnittelevä  maalaiskunta. Sen talouspäällikkö  pyysi  joskus  vippiäkin Säynätsalosta,  kunnan tiukan kassavirran  takia.

60-luvulla  alkoi  Säynätsalon ja Muuramen yhteistyö koulutoimessa  ja  70-luvulla  terveyskeskuspalveluissa.   Säynätsalossa  sijainnut  kunnallinen kokeilukeskikoulu oli kuntien yhteinen ja  loppui peruskoulun tullessa.  Terveyspalveluissa  Muurame, Säynätsalo ja Korpilahti muodostivat  kuntainliiton.  Siinä  Säynätsalo joutui osittain maksumieheksi.

Vuodesta  1972  kuntaliitokseen saakka  kunnansihteerinä  Säynätsalossa ollut Kauno Lehtomäki totesi  (Säykki-lehti 13.10.05), että kuntainliitto rakensi  yhteistyön puitteissa Muurameen ”suunnilleen kaiken”, kun taas  Säynätsalossa  rakennukset olivat  terveysyhteistyön alkaessa  jo  valmiina.   Muuramen vuodeosastolla Säynätsalolla oli kolme paikkaa.   Hanke  saada  Säynätsaloon varsinainen vuodeosasto ei koskaan toteutunut. – Meillähän oli kyllä kunnalliskodin  vuodeosasto, mutta ei se tietenkään samaa  tasoa ollut, sanoi  Lehtomäki.

Muurame  oli   80-luvulle  saakka  kaukana.   Maantieyhteys kulki Keljon kautta. Yksi peruste  suoralle  yhdystielle  oli koululaisten kuljetus. Muuramelaisia kävi Säynätsalossa yläasteella.  Kun tie vihdoin valmistui, koululaisten kulku  loppui

Säynätsalosta Muurameen mentiin  aikanaan kesällä  veneellä  ja talvella  jäätä myöten. Jonkinlainen kinttupolku meni myös  jostain nykyisen tien paikkeilta  Säynätsaloon kuuluneeseen Rauanlahteen  ja  sieltä edelleen  Muuramen puolelle.

Muurame oli siis nykyiseen verrattuna kaukana Säynätsalosta. Linja-autoyhteyttäkään ei ollut,  muutamaa  tehtaan vuoroihin sopeutettua  työläisvuoroa lukuunottamatta.

Kuitenkin säynätsalolaisille  Muurame oli  pitkään  sotien jälkeisinä vuosikymmeninä hallinnollinen asiointipaikka, jonne oli osittain pakollista mennä.  Siellä olivat mm  Säynätsalon  alueen  verotoimisto ja  poliisin keskuspaikka.   Tosin saarella  asui paikallispoliisi, jolla oli myös  palvelupiste täällä.  Verovirkailija Muuramesta  tuli kyllä  aika ajoin Säynätsaloon pitämään kunnantalolla  paikallisvastaanottoa  ja  mm veronäyttelyä.  Korpilahden nimismiespiirin nimismies oli myös Muuramessa.  Ja  Muurameen mentiin myös  käräjille.

Lakisääteisten kulttuuritehtävien  hoitamisessa  Säynätsalo ja Muurame myös löysivät  toisensa.   Kunnilla oli yhteinen kulttuurisihteeri.   Muurame  ja Säynätsalo olivat  yhteiskunnalliselta väriltään hyvin  erilaisia. Tämä heijastui myös kulttuuritoiminnan tarpeissa. – Yhteistyö varmaan lisäsi kulttuurisihteerin työn mielekkyyttä, huomautti Lehtonen.

Säynätsalon kunta  oli  yhteistyön edelläkävijä monessa  asiassa  70-luvulla. Säynätsalo pyrki  yhteistyöhön Jyväskylän kuuntaan mm vedenpuhdistuksessa.  Muurame  rakensi oman pienen puhdistamon.

Juttu julkaistu Säykki-lehdessä 13.10.05. 

Mastot viestittivät tekniikan ja teollisuuden  voimaa

Säynätsalon  ilmettä hallitsi  1950-luvun alusta  vuoteen 1966  mittasuhteiltaan valtava kaapelinosturi.  Sen tornit eivät olleet aivan  tehtaan piipun korkuisia, mutta niiden vaaleasävyisenä hohtanut  teräs näkyi kauas.  Suuressa kallistuskulmassa liikkunut itäpään masto oli Säynätsalon silhuetti Päijänteelle. Kinkomaan kautta autolla saapuville kaapelinosturin mastot näkyivät  saaren keskusvuoren takaa. Kaapelinosturi  viestitti olemuksellaan  saaren teknologista edistyksellisyyttä ja teollista  voimaa.  Itäinen masto  liikkui  poikittaissuunnassa, läntinen  oli  kiinteä, vanerin ja Louhusalmen välimaastossa. Tarpeettomaksi käynyt laitos räjäytettiin 1966.

Itäpään –  eli siis  Päijänteen puoleinen –  masto oli ikään kuin painovoimaa  uhmaten –  kaltevassa  kulmassa  massiivisilla kiskoillaan.   Sitä siirsivät  sähkömoottorit lautatarhalta Louhusalmelle ulottuneella niemellä.  Läntinen masto oli korkeudeltaan 60 metriä ja itäinen 45 metriä.  Läntinen oli kolmisenkymmentä metriä tehtaan piippua matalampi, mutta teräsrakenteisena hallitsi maisemaa.

Itäisen ja läntisen maston  välillä oli  kaapelirata. Sen liikkuvasta vaunusta tulivat  alas  nosturiketjut ja -koukut.   Sekä  itäpään liikkuvaa mastoa  että  kaapeliradan vaunua  ohjattiin  kiinteän maston  ylätasanteen tilasta.

Kiinteän länsipään tornin korkeus oli 60 metriä ja itäpään liikkuvan tornin 45 metriä. Tornien välillä oli 450 metrin kannatinvaijerit.

Itäpään maston  kiskoja  varten oli  pengerretty   niemi   lautatarha-alueelta  Louhusalmelle.   Näin  nosturin  toiminta-alueena  oli  tehdas-alueen  koko  ”järvipuoli”.  Ollessaan  kiskojensa  eteläisimmässä  päässä  itäpään masto  oli  kallellaan  veden yllä..  Sen  – ja  200 tonnin betonipainon – alle  saattoi  mennä  veneellä. Mastoa liikuttivat sähkömoottorit.

Tukkinippuja nostettaessa  ylhäällä  kaapelien varassa liikkuva kolmen tonnin painoinen  nosturivaunu   ohjattiin  sopivaan paikkaan, sekä  itäistä mastoa  että nosturivaunua siirtämällä.  Kun nippu oli saatu  ylös vedestä, itämastoa  ja  nosturivaunua  siirrettiin  taas  sellaiseen kohtaan, mihin tukkinippu  voitiin laskea. Läntisen maston huipulla sijaitsi ohjaushuone, jonne nosturin käyttäjä nousi tikkaita pitkin. Hissiä ei ollut.

Nosturi oli hankittu 50-luvun alussa   lauttoina tulleiden tukkien nostamiseksi maalle  varastoon.  Kuitenkin kävi ilmi, että pitkään vedessä olleet tukit alkoivat maalla  halkeilla.  Suuren  investoinnin käyttö  jäi kuitenkin  muutamaan vuoteen.

Pitkään vähillä töillä ollut kaapelinosturi sai mediajulkisuutta elokuussa 1962, kun kantosiipialus Tehi  oli jäänyt vian takia Kuhmoisten korkeudelle ja hinattiin  sieltä Säynätsaloon.  27 metriä pitkä alus nousi kevyesti  ilmaan kaapelinostorilla ja potkurin akselin todettiin murtuneen. Korjattavaksi laiva hinattiin Jyväskylään.

Kaapelinosturin purkaminen olisi tullut tavattoman kalliiksi.  Niinpä ratkaisuksi tuli se, että puolustusvoimat tuli  räjäyttämään laitoksen.

Operaatio käynnistyi  23.11.1966 klo 18.47 tehtaan  höyrypillin  vihellyksellä.  Se oli merkki  räjäyttäjille ja samalla  yhtiön kuorma-autoille.

Seurasi koko saarelle  kuulunut  valtava  pamaus, kun 11 kiloa hexatonia räjäytti 200 tonnin betonisen vastapainon irti.

Itäpää nousi ensin pystyyn ja kaatui sitten lännen suuntaan.  Yhtiön kolme kuorma-autoa alkoivat samalla vetää länsimastoon kiinnitettyjä köysiä, jotta masto kaatuisi länteen päin – eikä teollisuusrakennusten päälle

Ja hetkeä myöhemmin  Säynätsalon  silhuetti  oli  romuna  maassa. 200 tonnin  vastapaino putosi Päijänteeseen, ja  tietenkin on siellä  vieläkin. Matalan veden aikana se saattaa näkyäkin.

Kaapelinosturia alempana tehdasalueen ilmatilaa hallitsi hakekuljetin, jonka kymmenet vaunut kulkivat  sahalta vanerin kautta kuitutehtaalle, kippasivat automaattisesti lastinsa ja palasivat sahalle.  Hake toimi kuitulevytehtaalla raaka-aineena.  

(Täydennetty versio  Säykki-lehden jutusta 13.10.2005)

Kaapelinosturin tornit tehdaslueen kuvassa 1960-luvun alussa. Itäpään torni liikkui kiskoilla pitkälle oikealla näkyvään niemeen. Varsinainen nosturilaite liikkui mastojen välisisessä kaapelissa. Sen alkuperäinen tehtävä oli nostaa tukkinippuja sahan ja vanerin altaasta, mutta nosturilla tehtiin paljon muutakin hyödyllistä, mm konevian saanut kantosiipialus Tehi nostettiin vedestä ilmaan ja sitten itätornia liikuttamalla rannalla odottaneiden korjaajien katsottavaksi. Kuva: Kaarlo Kaltialan arkisto.

Eero  ja Martti Levä (isä ja poika) edustivat  vuoden 2005  Säykki-lehden haastattelussa pitkää asiantuntemusta  sekä  Säynätsalosta että myös vanerin valmistuksesta  Eero Levä tuli saarelle 20-luvulla ja muutti täältä poikansa läheisyyteen Lahteen 90-luvun puolivälissä.  Martti Levä  teki työuransa vaneriteollisuuden palveluksessa.

15.12.2005  julkaistu juttu oli poimintoja  pitkästä vapaasta keskustelusta Eeron Lahden-asunnolla.  Levä muisteli mm Parviaisten  henkilöstöpolitiikkaa, joka kohdistui  30-luvun alun vaikeina  vuosina  rankasti myös toimihenkilöihin. Palasimme myös  Walter  Parviaisen kuolemaan  ja  asekätkentään kirkolla.

Eero  Levä  Lahden kodissaan  kesällä  2005.  Kirjakaapin päällä Mieskuoro Päijänteen viiri.  Tässä jutussa ei puututtu  musiikkiin. Levä lauloi saaren kuoroissa, kirkon vihkiäisjuhlan kantaatti-kuorosta lähtien  80-luvulle saakka.

Pitkään palvelleita pihalle.  Irtisanominen  poisti  samalla  saarelta

Kun talous heikkeni 30-luvun taitteessa, Parviaisella  ei epäilty tehdä koviakaan päätöksiä. Senaikaista sosiaaliturvaa vasten etenkin  toimihenkilöiden kohtelu vaikuttaa ihan nykypäivän meiningiltä.

Seurantalolla  järjestettiin  tiedotustilaisuus  tehtaan  väelle.  Isännöitsijä Grönholm kysyi  työläisiltä, pannaanko 10 prosenttia pihalle  vai lasketaanko palkkoja  10 prosenttia.  Kalle  Heinonen  loi kokouksen kannan  esittämällä, että puututaan palkkoihin.  Tämä ei lopulta riittänyt, vaan sitten oli lähetettävä ulkopaikkakuntalaiset pois – täällä käytiin paljon työssä mm järven takaa ja  Muuramesta.  Seuraavaksi lähetettiin äidit kotiin ja  lopulta tehdas meni nelipäiväiseen viikkoon.

Edessä  oli vielä ns suuri puhdistus, jossa  Parviaista pitkään palvelleita  toimihenkiöitä pantiin pihalle   eli käytännössä  lähetettiin  saarelta.  Poistua  sai mm pääkassa  Streng, hänen tilalleen kassaksi nostettiin nuori konttoristi  Vastanen. Poislähtijöitä olivat myös pääkirjanpitäjä, ostopäällikkö ja monet muut.  Silloin nuorempana työnjohtajana toiminut Levä sai palkanalanneuksen  1400:sta 800:een  markkaan.

Asekätkentä  kirkossa

Jatkosodan loppuvaiheen  asekätkennässä  piilotettiin varusteita  vastarintaa varten  mahdollisen miehityksen varalta.  Kätkentä saattoi kuitenkin jo sinällään hillitä niin venäläisiä kuin paikallisiakin  Suomessa,  eihän sen laajuudesta ollut  varmuutta.   Eero Levä  kertoi  vuoden 2005  haastattelussa  poliisien saapumisesta ja  muutamien  säynätsalolaisten pidätyksistä.

Eero Levä oli tuolloin  seurakunnan taloudenhoitaja. (Tehtävä kuului vuosikymmenet  aina jollekin tehtaan  toimihenkilölle).

”Nuori poliisi tuli tehtaalle. Sanoin, että on hoidettava muutama  kuormakirja, mutta poliisi jäi odottamaan. Mentiin poliisiasemalle. Sinne oli tuotu jo opettaja  Lehtiö  ja suojeluskunnan paikallispäällikön Olavi  Salosen ollessa  vielä  sotareissulla  varapäällikkö Hugo Järvinen..”

Eero Levää  harmitti puhe  aseiden kätkemisestä kirkkoon.  ”Siellä  oli  viestintävälineitä, ei muuta,” huomautti Levä.   ”Eikä mitään ollut muurattu seiniin, vaan  kalusto oli katon ja sisäkaton välissä  orsilla ja  sahajauhojen seassa.”

Levää harmitti tapa, jolla varusteiden kätkemisestä on viime vuosikymmeninä saarella  puhuttu.  ”Hankkeessa  ilmiantajana oli ollut sen kuorma-auton kuljettaja,  jolla varusteet oli tuotu kirkolle.  Hän ei ollut  säynätsalolainen.”

Walter Parviaisen  kuolinpäivä

Kunnantalon takana kuusikon keskellä  on muistomerkki paikalla, johon tehtaan omistaja Walter Parviainen  menehtyi

”Se oli elokuun viimeinen sunnuntai  1925.  Asuin poliisiaseman talossa (sijaitsi noin Saarenhaka-talon ja Perälän välissä).  Yksi laivamies  tuli juosten Marjalan suunnasta (lastentarha, kunnantalon parkkipaikan kohdalla)   ja  kertoi Parviaisen kaatuneen metsään.  Hän oli menossa hakemaan  osuuskaupan talossa  asunutta  sairaanhoitajaa”

Parvainen oli sitten kannettu  Marjalaan.

Eero Levä, 98, ja  Martti Levä, 70,  Lahdessa  kesällä  2005.

Opettaja  Lyyli Koskinen  kommentoi  uraansa  kasvattajana  ja mm harrastustaan kuorojen johtajana  Säykki-lehden haastattelussa  15.12.2005.   Oheisena julkaistavassa jutussa mainittiin mm lukuisia entisiä oppilaita  ja Muuratsalon opettajia, mm sotavankeudessa ollut Antero Ikonen, hänen äitinsä   ja koulun vahtimestaripariskunta Janssonit. Haastattelu liittyi Muuratsalon koulun tasavuosijuhliin. joista tehtiin muitakin juttuja.   

(2005)

Menen tapaamaan Lyyli Koskista marraskuisena  iltana. Kristinsenin ja Piin ohi.  Lyylin punatiilinen talo löytyy Muuratsalon ”kulttuuririnteen” yläpäästä, Tiaista vastapäätä.

Jälleen kerran totean, että tämän  toimittajahomman puitteissa pääsee tapamaan säynätsalolaisia, joita on ilo nähdä, mutta joita en siviiliroolissa kehtaisi häiritä.

Keskustelumme venyy neljään tuntiin, ihmisistä, Muuratsalosta ja vähän asian vierestäkin.

Suurten ikäluokkien maailmassa  Muuratsalon koulu oli ”Koskisen ja Ikosen koulu”. Antero Ikonen tuli Lyylin työpariksi  1950.

Antero Ikosen tausta oli sotavankeus. Hän oli vapaaehtoisesti mennyt  seminaarista  rintamalle ja joutunut vangiksi. Ikonen itse puhui vähän vankeudestaan. Siitä kerrottiin  aikanaan lähinnä taustoituksena, joka sanottiin  hiljaa.

”Kauheinta oli punatauti”, kertoi Lyyli. Päästyään Suomeen rauhan tultua  Antero oli painanut  50 kg.

Ikonen oli poikamies ja eli äitinsä kanssa. ”Oili -raukka… Jos kävi nuoria neitejä, seuraavana päivänä tiesin, että käsketään kylään  ja saan kuulla, kuinka kamalia olivat,..”  asemoi Lyyli Koskinen sanojaan.

Kaikki  sen aikanaan tiesivät, mutta  ei tietenkään lehdessä lukenut: Ikosen voimakastahtoinen  äiti tahtoi sotkeutua koulun asioihin. ”Mutta mä olin yhtä tiukka”, sanoo Lyyli.

Pitkään Muuratsalon koululla  vaikutti vahtimestaripariskunta Jansson.  He  olivat  kovia ”salorinteeläisiä”. (Nimi viittaa Muuratsalossa sijainneeseen SKDL:n työväentaloon). Jansson toimi usein näyttävästi lipunkantajana vappumarsseilla. ”Ja Bertta  Jansson puhui  paljon, ja lujaa”.

”Kyllähän ne yrittivät käännyttää, en välittänyt… jokainen saa ajatella niin kuin haluaa”.

Lyyli Koskinen haluaa  korostaa  ylittäneensä  Muuratsalon aatteelliset aidat  ”Kaikista parhaita  ystäviä olivat Lukkariset.. ..Käydään kylässä  toisissamme”.

Pekka (synt 1944)  oli pienenä  poikana  mennyt  Pynnösen Pentin mukana marssille  mukaan, ja palasi punaisen paperilipun kanssa.  ”Siinä luki Vaasan höyrymyllyn näkkileipää…”

Lyyli korostaa myös  sitä, että hänelle puhuttiin:  ”Tämä oli sellainen paikka, että minulle kerrottiin…Sain luottamuksen..”

Oppilaista nousevat esiin eteläpäästä vaikeiden yhteyksien takaa  tulleet.  ”Revot asuivat Muuramen puolella, 12 lasta ja kaikki ollut mulla  koulussa.. Ossi viimeisenä.  Otin yhteyttä Repoon, että ”eiköhän panna  oppikouluun”.

”Eräs  toinen eteläpääläinen pelkäsi pimeätä.  Järjestin niin, että hän lähti koulusta ajoissa, ja isompien  seurassa”.

Säynätsalon Waltteri (2005) Raimo Nieminen on tietenkin myös ollut  Lyylin koulussa. ”Hiljainen poika oli”.

Kuoroja yli rajojen

Lyyli  Koskinen teki pitkän uran kuoronjohtajana saarilla.  Saaren  Naislaulajat  oli sotien jälkeen perustettu laatukuoro.  Erkki  Niinistön luovuttua  johtajuudesta 1954, kuoroa johti muutaman vuoden Tellervo Perälampi  kaupungista, mutta  sitten johtajaksi kutsuttiin Lyyli Koskinen.

”Ensimmäisessä  harjoituksessani  Seurantalolla  istui takapenkissä  rouvia, jotka eivät  olleet kuorolaisia. Kyllä tuo tuntuu osaavan, oli arvio, ja rouvat  lähtivät”.

Tehdas  tuki kuoroa.  Kuoronjohtaja  Perälammen nouti Jyväskylästä aina yhtiön musta  auto, ja vei takaisin.

”Tein myös  sovituksia. Koulutustakin oli  saatavilla”. Lyyli muistaa Klemetti-opiston kursseja hyödyllisinä.

Lyyli muistelee Naislaulajien esiintymisiä ja mainitsee konsertin Lehtisaaren koululla. Liisa  Jalovaara säesti pianolla.. ”Tuonen lehto, öinen lehto.”

Kertaamme  kuorolaisten nimiä.  ”Kirsti Ikävalko, Ella  Salminen, Aini Kivistö, Marita  Rinne, Meeri Peltomäki,  Aini  Halonen…”

Lyyli mainitsee  erityisesti  Eila Laitisen.  Pienikokoinen Eila oli altto. Häntä sanottiin pikku-Eilaksi.

Kuoron jonkinlainen tunnuslaulu oli Hanna In Memoriam.  ”Säynätsalon säveltäjän”, Ilmari Hannikaisen sävellys, toiselta nimeltään Talvikuutamolla.  ”Hannikaisen hautajaisissa  Helsingissä käytiin laulamassa”,  kertoo Lyyli.

70-luvulla (johtaja Saarron aikana) tehdyllä LP-levyllä on mukana  Hanna In Memoriam-laulu  60-luvun äänityksenä.

Saaren Naislaulajat lopetti 70-luvulle  tultaessa.  ”Emme pystyneet kilpailemaan television kanssa ja harjoituksissa kävi kato.  Ben Casey  voitti.”

”Wirenin Hilkki  esitti minulle, että perustetaan  uusi kuoro.  Se syntyi sitten Työväenopiston yhteyteen.. Kuorolla oli sidettä Juurikan suuntaan, ja jatkuu nykyisin (2005)  Veteraanilaulajina.  ”Kolmiäänisesti  laulettiin”, kun minä johdin.

Myös  Salorinteen Muijia  Lyyli Koskinen johti pitkään.  ”Minä olen aina kiinnittänyt enemmän huomiota sävelmään kuin sanoihin. Muijen ohjelmisto oli aluksi  aika voimakasviesteistä, mutta muuttui  sitten myöhemmin”,  Lyyli kertoi.

Neljäntenä kuorona  Lyyli Koskinen johti tyttökuoroa. Siinä kohtaa hän mainitsee ihaillen Seija Marttisen Haikasta.  ”Hän vaihtoi ääntä noin vain, kun jostain äänestä puuttui laulaja..  Ihmeellistä”, muisteli Lyyli (2005).

Julkaistu  Säynätsalon Sanomissa  15.12.2005 (numero 47/2005).  

Säynätsalossa    sotien   jälkeen  aloittanut  Mieskuoro Päijänne kuului saaren isänmaallis-kansalliseen  juhlaperinteeseen.  

Kuoron ohjelmistoon kuului mm  ”Herää  Suomi”,  Emil  Genetzin  sävellys  vuodelta  1881,  veljensä  Arvid  Genetzin sanoin.  Tämä äänitys  on Päijänne-kuoron konsertista   Jyväskylässä  Keskusammattikoulun juhlasalissa  1961.  Kuoroa  johtaa  Erkki  Niinistö. Kuva itsenäisyyspäivän juhlasta on Seurojentalolta 40-luvun lopulta. 

Tehdasyhtiö (Enso-Gutzeit, Parviaisen tehtaat) tuki vuonna 1945 lähinnä entisten Suojeluskuntalaisten kuorona aloittanutta Päijännettä Säynätsalon ”käyntikorttina”.  Jo Parviaisten suvun omistusaikana saarelle musiikkia tehnyt prof Ilmari Hannikainen sävelti kuorolle tunnuslaulun ”Päijänteen Laulu” (s Heikki Jylhä) sekä mm tehtaan 50-vuotisjuhlaan 1947 tilatun Työn laulun (s V.A.Koskenniemi).  Hannikainen oli kuoron kunniajäsen ja käydessään saarilla yhtiön vieraana 50-luvulla viihtyi kuorolaisten parissa.  Kuoro esiintyi Helsingissä Hannikaisen 60-vuotisjuhlassa, hautajaisissa 1955 ja hautamuistomerkin paljastustilaisuudessa. 

Suurimmillaan viitisenkymmentä laulajaa käsittänyt kuoro esiintyi vielä 2000-luvulla, mm Säynätsalon asutuksen 110-vuotisjuhlassa 2007. Kuoro laulaa juhlan videossa kunnantalon portailla.

Airi Kuparin Salorinne

Muuratsalon pohjoisrannan työväentalo syntyi kansandemokraattisen liikkeen kodiksi Säynätsalossa.  Tänään (2017) siellä on hiljaista.

Syksyllä 2005  tapasin tätä juttua varten  Airi Kuparin.  Airi ja Toivo Kupari olivat  60- ja 70-lukujen Säynätsalon kansandemokraattinen voimapariskunta. Vältin 28.4.05 julkaistussa jutussa sanaa  ”power couple”, joka ei oikein sopinut paikkaan.

Salorinteen synty  liittyy  vasemmiston jakautumiseen sotien jälkeen.  Juurikka  jäi  sosialidemokraateille ja kansandemokraattien  oli etsittävä uusi  paikka.

”Ensin tehtiin pirtti, joka on vielä siellä  Salorinteen takana.  Siellä pidettiin aluksi kokoukset. Sitten valmistui lava, taisi olla  1946 tai 1947. Juurikan lavan tapainen.”

Salorinnettä rakennettiin talkoilla, päärakennuksen avajaiset olivat vihdoin  pääsisäisenä 1952 Pääty järvelle päin jäi keskeneräiseksi vuosiksi.  Alkuperäisten piirrustusten toteuttamista kannattivat mm Eino Toivola  ja  Kalle Kaski, mutta  esimerkiksi Emil Kirves  epäili taloudellisia  mahdollisuuksia. Järven puoli siistittiin sitten myöhemmin.  ”Silloinkin olin talkoissa. Kaupungista tuli muurareita”, muisteli Airi.

Salorinteen puolesta on otettu myös henkilökohtaisia riskejä: Pahimmillaan parikymmentä omakotitaloa  oli pantattuna  Salorinteen velkoihin. ”Meidänkin talomme kahdesti”, Airi  totesi.

Katselimme kuvia vappumarsseista. ”Tuossa ollaan Paloaseman luona. Siihen marssi Muuratsalosta pysähtyi hetkeksi, kun mukaan  tuli  säynätsalolaisia ja jatkettiin Kunnantalolle.  Siellä oli usein nimekkäitä kansallisen tason puhujia.  Kun Säynätsalon juhlat alkoivat jo varhain, saimme usein Jyväskylässä sitten päivemmällä esiintyneitä. Samoin oli sos.dem puolella”.

Salorinteen rakentaminen on tässä kuvassa  edennyt  harjannostajaisiin. Nuorison edustajat puuttuvat kuvasta, he olivat silloin juuri jollain kilpailumatkalla. Oikealla  alhaalla on kahvipannun kanssa  Ida Oikari.  Airi oli myös  tuossa  tilaisuudessa  tarjoilemassa, mutta  kuvanottohetkellä hakemassa lisää kahvia.

Airi Kupari kertailee Salorinteen erilaisia kulttuuriharrastuksia. Ryhmälaulua, kansantanhuja, joukkolausuntaa, kisällit ja kisällittäret. ”Nuorisoliitossa oli kansallisen kulttuurin buumi 40-luvun lopussa.  Salorinteen avajaisisssa  esitimme Arvo Turtiaisen runon  Rakentajat, oikein joukolla, se oli upeaa!!”

”Onko tuo nyt enää tärkeää, mutta meille se oli, silloin – se oli hieno runo”, sanoo Airi niin vakuuttavasti, että  voin kuvitella salin tunnelmia  tuolloin.

”Kisällihomma oli sitten viihteellistä. Vähän vinoilua päivän aiheista. Samanlaistahan oli Juurikassa myös”, Airi huomauttaa.  ”Onkohan niitä missään tallella…”

1960-luvulle tultaessa  Toivo Kupari oli edennyt SKDL:n Keski-Suomen piirisihteeriksi. Airi toimi  Säynätsalon kunnan luottamustehtävissä ja järjestöissä. ”Meillä oli niin paljon toimintaa, ettet arvaakaan”, sanoi Airi Kupari  tavatessamme  hänen  Valtterintien asunnossaan.

Sitten kun puolue jakaantui, Säynätsalossa oltiin enemmistöläisiä. ”Me enemmistöläiset, ei me pidetty sitä Neuvostoliittoa minään ihmeenä…. Itse olin ihastunut  Gorbatshovin toimintaan. Hän avasi ovia”.

Airi Kupari oli kahteenkin otteeseen myyjänä jyväskyläläisessä tekstiililiikkeessä  Syvänorolla.  ”Sieltä sitten järjestyi Salorinteelle  edullisesti  myös  esirippukangasta. Alkuperäiset verhot oli lahjoittanut Lahtisen Anni ja haluttiin sitten samanväristä,  ja sitä oli vaikeaa saada  sellaista määrää…”

Airi Kupari puhuu vakuuttavasti  ja innostuksella.  Vuosikymmenten jälkeenkin keskustelusta heijastuu  salorinteeläisten tekemisen ilo.  ”Tänään (2005)  Salorinteen toimintaa jatkavat lähinnä  eläkeläiset.  40- ja 50-lukujen nuorisoliittolaiset. Myös vapun aattona järjestämme kyllä  jotain, jäsenillemme”, sanoo Airi.  ”Lauletaan työväenlauluja ja joku ehkä esittää  runon”.       (2005)

Muuratsalosta  lähtenyt  vappukulkuea  teki joskus myös  kierroksen  Peekorven kautta. Tässä ollaan tulossa  ylös  nykyistä Parviaisentien mäkeä, Kuitulan kohdalla.  Vastapuolen matalat talot on purettu, mutta edempänä tien vasemmalla puolella näkyvät Seppälä ja Puustelli.  Kuvassa vuodelta  1950 kantaa lippua ilmeisesti  Yrjö Jansson.