”Siellä olimme hoidettavien lähellä. Henkilökunnalla oli aikaa, ja söimmekin vanhusten kanssa”

Näin muisteli Säynätsalon Sanomissa syksyllä 2005 saarten vanhainkodin pitkäaikainen johtaja Sanni Kangas (1935-2019) vuosiaan Walter Parviaisen vanhainkodin alkuperäisessä rakennuksessa. Sama hoitokulttuuri siirtyi sitten uudelle puolelle 1962, ja alkoi muuttua vasta kuntaliitoksen jälkeen.  Sittemmin Hannalaksi nimetty laitos siirtyi Kinkomaalle 2005.

Sanni ja Lauri Kangas saapuivat Säynätsaloon 15. joulukuuta 1958. Sanni Kankaan palvelus Säynätsalossa kesti neljäkymmentä vuotta ja päättyi maaliskuun viimeisenä 1998.  Vuotta aiemmin Sanni oli valittu Säynätsalon ensimmäiseksi Hannaksi.

Asukkaat saivat
ahkeruusrahaa

50- ja 60-luvuilla vanhainkodin asukkaat olivat usein erittäin hyväkuntoisia, nykyisin laitoksissa asuviin verrattuna.  Vanhainkodille tultiin yleensä tehtaan asunnoista. Niistä oli jouduttu pois työsuhteen päättyessä. Ja olihan Walter Parviaisen vanhainkoti rakennettukin juuri tehtaan työntekijöiden vanhuutta ajatellen.  Nykyisen mittapuun mukaan tällaiset vanhukset asuisivat kodeissaan.

Monet vanhainkodin asukkaat pistäytyivät päivittäin kävellen keskustassa. Osa puuhasteli talon kasvimaalla ja jotkut kutoivat mattoja. Sanni kertoi,  kuinka Maria Kontinen ja Vasili Trofimoff kävivät säännöllisesti kalassa. Sisälmyksen rannassa oli kaksi soutuvenettä asukkaiden käytössä. Vanhuksille maksettiin ahkeruusrahaa talon töihin osallistumisesta. Martta Rajala mm kattoi pöydät.

Loppuun saakka (1962) vanhalla puolella jatkui osittainen omavaraistalous. Tosin esimerkiksi perunat tilattiin viljelijöiltä. Aiemmin oli ollut kanala, ja vielä 50-luvun lopulla pidettiin sikoja. ”Kun sika sitten teurastettiin, oli johtokunnalle tarjottava tappaiskeittoa”, Sanni kertoi.

Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, riitaisuutta ei todellisuudessakaan juuri ollut. ”Varmaan yksi syy oli se, että useimmilla oli yhden hengen huone. Joitakin kahden hengen huoneita kyllä oli pariskuntia varten. Yhdessäoloa varten riitti seurustelunurkkauksia.

Asukkaiden välillä leiskahti kypsän iän rakkauttakin aika ajoin. Saarilla riitti puheenaihetta, kun eräs saarelainen ehti kahdestikin avioon vanhainkodilla asuessaan

Ei päässyt palamaan

Erässä 50-luvun tarkastusasiakirjassa näkyy huomautus siitä, että paloturvallisuus ei ollut aivan kohdallaan. Talonmiehenä toiminut Lauri Kangas totesi, että kuitenkaan ”ei oikein osattu pelätä”.  Kerran Lauri oli valvonut yön, kun ajattelematon henkilö oli laittanut kuumat uunin tuhkat komeroon.

Sanni mainitsi myös jokaisen asukkaan huoneeseen kuuluneet keittolevyt.  ”Ihme, ettei syttynyt tulipaloja”.  Jokainen asukas sai kerran kuukaudessa kahvipaketin talolta.

Vesi tuli alhaalta Sisälmyksestä, ja kun viemäri meni sinne myös, vesi ei ollut juomakelpoista. ”Toista putkea ylös, ja toista alas”, Lauri  kuvasi.  Juomaveden toi yhtiön vesiauto, joka  jakoi juomavettä lähes jokaiseen kiinteistöön pääsaarella 60-luvulle saakka.

Mukavuudet olivat vähissä.  Yleisellä osastolla oli yksi WC, ja sinne tuli kylmä vesi.  Alakerrassa oli sauna.

Vaikka vanhainkoti oli kunnan hallinnassa, yhteys tehtaaseen oli avoin. Lauri Kangas kertoi, että tehtaalta sai apua vielä aika pitkään. ”Vaikkapa viilakopissa saatoin käydä, jos jotain tarvitsin.”  Tilanne oli kuitenkin jo vuoden 2005 näkökulmastakin muuttunut kauan sitten.

Pieni kunta tarjosi
hyvää syöpähoitoa

Talon matala eteläosa oli Säynätsalon sairaala, myöhemmin kunnalliskodin sairasosasto.  ”Aika huonolla mallilla kyllä sairaanhoito oli. Juuri ketään ei lähetetty esimerkiksi Keskussairaalaan tutkimuksiin. Keuhkotaudin saaneet toimitettiin Kinkomaan parantolaan.”

1950-luvulla kunnanlääkäri Arvo Vehviläinen kävi kiertämässä, usein myöhään illalla. ”Kun olin ensimmäistä päivää työssä, Vehviläinen soitti klo 21 ja ilmoitti tulevansa kierrolle. Sairasosaston kansliassa hän kirjoitti reseptejä ja tahtoi nukahtaa siihen, sikaareineen.” Vehviläisen voimallisen sikarintuoksun muistavat kaikki sen ajan säynätsalolaiset.

Syöpäpotilaiden hoito oli poikkeus. Kunnan hoitolinjaus tarjosi heille ajankohdan parasta – ja syöpäepäillyt potilaat toimitettiin 50- ja 60-luvuilla luvulla  usein Helsinkiin, Kirurgiseen sairaalaan. ”Olin heitä viemässä,” kertoi Sanni.  Diagnoosin jälkeen palattiin kuitenkin Säynätsaloon, jos hoitomahdollisuuksia ei enää ollut.

”Heräsin usein keskellä yötä antamaan morfiinia. Vaikka oma lääkinnällinen koulutukseni oli vähäinen,  minulla oli lupa tähän, koska yövalvojina oli sairaala-apulaisia.”   Sairaanhoitohenkilöstön vahvuus  oli kaksi apuhoitajaa sekä yksi sairaanhoitaja.

Vainajia varten oli ns ruumisaitta piharakennuksessa. Talonimies vei sinne vainajat, yleensä jonkun vanhuksen avustamana.

Uusi talo valmistui alkutalveksi 1962. ”Olin esittänyt uuteenkin taloon yhden hengen huoneet, mutta päätökseksi tulivat kahden hengen huoneet. – Onhan sitten seuraa toisistaan, sanoi joku päättäjä.

”Monille asukkaille muutto oli vastenmielinen ja annoimme hyväkuntoisten jäädä vanhalle puolelle toistaiseksi.  Kunnon heikennyttyä he siirtyivät sitten uuteen taloon.”

Aktiivinen
johtokunta

Johtokunta valvoi taloa kunnan puolesta. Siinä vaikutti pitkään mm Toivo Laakso. Hän kävi usein myös syömässä talolla ”valvoakseen, millaista ruokaa vanhuksille tarjottiin”. Jotkut asukkaat kuitenkin ihmettelivät, miksi Topi kävi niin usein syömässä.

Frans Louhi sosiaalilautakunnan puheenjohtajana oli myös keskeinen henkilö. Kaitarannan Väinö käytti pitkiä puheenvuoroja kokouksissa ja oli tarkka taloudenpidosta. Lautakunta otti asukkaat, tosin asukkaita tuli myös suoraan kunnanlääkärin määräyksestä.

Kerran vuodessa pidettiin inventaario. ”Jos kauha oli mennyt vuoden aikana rikki, siitä piti olla molemmat osat tallella”.

Poliittisuus vaikutti
myös vanhainkodilla

Henkilökunnan valinta oli säynätsalolaiseen tapaan varsin poliittista. ”Jos tänä vuonna otit sosialidemokraatin talousapulaiseksi, ensi vuonna oli otettava kansandemokraatti.  Tämä saarten puoluepoliittisuus silloin tuntui aluksi ihmeelliseltä.”

”Hankintatarjoukset pyydettiin kaikilta liikkeiltä, mutta kyllä valinnaksi siten kuitenkn yleensä tuli OTK, eli Mäki-Matti. Hyvin vähän ostettiin SOK:lta”.

Säynätsalolainen yhteiskunnallinen keskustelu kuului myös vanhainkotiin. Sanni mainitsi sairaspuolella pitkään asuneen Leo Heikkisen kovana keskustelijana, samoin Sulo Mäkisen.

Tarmokkaina kunnallisina luottamushenkilöinä vanhainkodin asioita hoitaneille oma muutto vanhankodille saattoi olla tiukka paikka. Eräs sellainen menehtyi sydänkohtaukseen juuri ennen muuttoa.

Asukkaat ovat pääosin edustaneet työväestöä, kuten saarten väki muutoinkin. Monet konttorilla palvelleet  myös muuttivat pois saarilta eläkevuosien alkaessa. Mutta poikkeuksiakin oli:

Vanhan puolen asuntolaan tuli 70-luvulla  pitkäaikainen johtajien sihteeri, Olga Nordberg, omakotitalostaan Olympiakylästä.  ”Hänen ystävänsä Afrikasta lähettivät voimakasta kahvia ja hän kutsui usein kahville, mutta ei juuri keskustellut muiden asukkaiden kanssa.”

1980-luvulla Hannalassa  oli potilaana saaren voimahahmoihin pitkään kuulunut vientipäällikkö.  ”Hän palasi menneisiin vuosiinsa, ja tilasi usein hotellihuonetta Lontoosta”.

Toimittajan huomioita 2005 ja 2019

Jutunteko Sanni ja Lauri Kankaan seurassa oli vähän kuin pitkään saarilla palvelleiden opettajien haastattelut. Sukupolvet ovat tässäkin seuranneet toisiaan. Kun kouluissa opittiin elämää varten, Sanni ja Lauri Kankaan talossa ehkä arvioitiin, mitä elämä opetti.

Kuvissa elää yhteisö, joka on kaukana nykypäivän laitosympäristöistä. Saatuani kuvat nähtäväksi hieraisin silmiäni, että tuossahan on se-ja-se.  Minulla nämä kuvat ja ihmiset olivat tuttuja siksi, että jo nuorena MS-tautiin sairastunut äitini vietti viimeiset kymmenen vuottaan (k 1964) sairasosastolla ja alle kouluikäisenä pyörin alueella päivästä toiseen.

Sairaanhoidollisesti ja yleisen hygienian kannalta talo oli jo 1950-luvulla ajastaan jäljessä. Mutta ilmapiirissä ja yhteisöllisyydessä oli laatua, jonka vuonna 2005 saattoi yhdistää vain sellaisiin yksityispuolen vanhainkoteihin, joissa asukkaat itse maksoivat hoitonsa.

Nimitys ”Hannala” on peräisin 80-luvulta. Asukkaiden äänestyksen perusteella valittu nimi on oikeastaan historiallinen erehdys. Hanna rakennutti saarille kirkon ja paljon muuta, mutta vanhainkodin sai aikaan Walterin leski Charlotte, miehensä muistoksi.

60-luvun alussa satuin olemaan paikalla, kun Charlotte tuli vierailulle vuosikymmenien jälkeen. Mustiin pukeutunut vanha nainen jakoi pussista makeisia. Sanni kertoi myöhemmin niiden olleen vihreitä kuulia.