Säynätsalo oli  Jyväskylää pommittaneiden punatähtikoneiden reitillä

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939 Säynätsalo oli mahdollinen kohde. Tänne ei kuitenkaan pommeja pudotettu, tai ilmeisesti edes konekiväärillä ammuttu, saarten teollisuus ehkä haluttiin ehjänä haltuun.   Säynätsalo oli kuitenkin Jyväskylää pommittamaan menneiden koneiden reitillä, mennen ja tullen. Joskus sieltä palaavat koneet myös tekivät kierroksia saarten yllä.

Joillekin Suomen teollisuuslaitoksille oli 1930-luvulla hankittu omaa ilmatorjuntaa, paikallisen tehtaan varoin, Säynätsaloon ei. Lähimmät tykit olivat Jyväskylän aseman ja keskustan suojana.

Säynätsalon kirkon tornissa oli ilmavalvontapiste, jota hoitivat Säynätsalon lotat. Havaintopaikka oli ihan ylhäällä, tornin piikkiosan alla.

Säynätsalon ilmavalvontalottia ryhmäkuvassa sodan ensi viikkoina. Ihan juhlava kahvipöytä on katettu Tiilelään, Lossitien varteen. Kuva on opettaja Toini Gröndahlin kokoelmista. Hän on toinen oikealta, seuraavana vasemmalle tummassa puvussa lastentarhaopettaja Vappu Väntti. Kolmantena oikealta eturivissä Toini Levä, neljäs on ilmeisesti Muuratsalossa postinkantajana toiminut, mutta nimi puuttuu. Viidentenä eturivissä hymyilee Lyyli Laavisto, hänestä edelleen opettaja Aini Kivistö ja lastentarhaopettaja Ester Larkama. Kolme seuraavaa tummapukuista olivat Toini Gröndahlin tunnistuksen mukaan Maija Suonio, rouva Lavi ja sairaanhoitaja Selma Vastanen. Toisella rivillä oikealta toisena on Hellin Merilainen (os Määttänen), Marjukka Perälän antaman tiedon mukaan. 

Vuorossa oli kerrallaan kaksi lottaa, toinen tähysti ja toinen soitti tarvittaessa kirkon kellolla yleisen hälytyksen. Ilmahavainnot soitettiin puhelimella tehtaalle ja sieltä edelleen Jyväskylän ilmatorjuntaan.

Eero Levä muisteli, että esimerkiksi 31.12.1939 kaupunkia pommittamassa ollut kuuden koneen lentue  palasi Kinkomaan yli ja lensi sitten viistosti Kaakkosaaren suuntaan.

Levä kertoi, että ilmahälytyksen tullessa siirryttiin saarella mm sahan mäellä olleeseen kaivantoon.  Mäki oli siis tehtaan alueella.  Levä kertoi, kuinka Erkki Niinistö oli vihaisena ampunut kiväärillä ohittavien koneiden perään

Eero Levä oli ollut YH:n (yleiset harjoitukset 1939) aikana Taipaleenjoen tykistössä, mutta hänet oli siirretty sitten teollisuuden palvelukseen Säynätsaloon.  Levä toimi vanerin varaston hoitajana. ”Ei ollut itse asiassa kovin helppoa olla saarella. Sai kyllä kuulla kunniansa siitä, että kun siellä ”akkojen joukossa” tehtaalla oli.”, Levä kertoi 2005.

Ilmavalvontaan osallistunut opettaja Toini Gröndahl  kertoi Säykki-lehdessä tammikuussa 2006 ilmavalvonnasta.  ”Mieleen ei palaudu, miten kelloja soitettiin, mutta se oli ilmeisesti lyhyttä sarjaa yhdellä kellolla”,  Toini muisteli.

Toini Gröndahl oli saapunut opettajaksi Säynätsaloon syksyllä 1939, ja oli siis tuolloin aivan tuore saarelainen. Hänen työparinaan ilmavalvonnassa oli usein opettaja Aini Kivistö. Toini kertoi yleensä olleensa itse pääasiassa ylhäällä tähystystasolla Ainin ollessa varalla kelloja varten.

Vuonna 2005 Säykki-lehti kävi katsomasssa tornia.  Mahdollisista muutoksista sen jälkeen ei ole tietoa.   Mutta 2005 tornin kellonsoittotasolle saakka mentiin tavanomaisia portaita, tornin vasenta puolta. Kellotasolta ylöspäin veivät ensin  puuportaat ja sitten olivat jo vuorossa kahdet tikkaat, ensin seuraavalle välitasolle ja sitten lopulta kohtisuoraan kattoluukulle.

Valvontatason luukuun liittyy ”läheltä piti” -tilanne, josta Toini Gröndahl kertoi.

”Aini oli mennyt alas kellotasolle ja jättänyt luukun auki. Erehdyksessä astuin tyhjään luukkuun ja putosin, mutta sain reunoista kiinni ja pääsin takaisin. – Suoraa putousta seuraavaan tasoon olisi ollut metrikaupalla. Aini huusi puhelimeen, että opettaja Gröndahl putosi ja tehtaan päässä oltiin jo huolissaan, mutta pian tilanne selvisi”

Säynätsalon tuotteet
Jäämeren kautta maailmalle

Koska Neuvostoliiton kanssa tuolloin samanmielinen Saksa hallitsi Itämerta, Säynätsalon vaneri vietiin Petsamoon lastattavaksi.   Liinahamarin satamasta oli tullut. Suomen keskeinen vientiväylä.  Rautatie ulottui Rovaniemelle, minkä jälkeen tavaraa kuljettivat kuorma-autot.  Alkumatka Säynätsalosta  Jyväskylään tehtiin silloiseen tapaan hevos- tai autovoimin.

Talvisodassa sotatoimissa menehtyneiden saarelaisten nimet on kirjattu muistotauluun, aiemman Paloaseman, nykyisen Vanerilan, seinään.

Ilmavalvojat tähystivät avoimessa tilassa piikin alla. Kuvassa kirkonmäki on vielä alkuperäisessä muodossaan, massiiviset portinpylväät sekä kirkon että hautausmaan edessä. Samantyyppiset, mutta pienemmät portaat, ovat ilmeisesti yhä nähtävillä kirkonmäen itäpuolella. Niiden piti viedä portaille laivarannan suuntaan, mutta portaita ei koskaan rakennettu. Kuva: Aune Siven, 1940.

”Siellä olimme hoidettavien lähellä. Henkilökunnalla oli aikaa, ja söimmekin vanhusten kanssa”

Näin muisteli Säynätsalon Sanomissa syksyllä 2005 saarten vanhainkodin pitkäaikainen johtaja Sanni Kangas (1935-2019) vuosiaan Walter Parviaisen vanhainkodin alkuperäisessä rakennuksessa. Sama hoitokulttuuri siirtyi sitten uudelle puolelle 1962, ja alkoi muuttua vasta kuntaliitoksen jälkeen.  Sittemmin Hannalaksi nimetty laitos siirtyi Kinkomaalle 2005.

Sanni ja Lauri Kangas saapuivat Säynätsaloon 15. joulukuuta 1958. Sanni Kankaan palvelus Säynätsalossa kesti neljäkymmentä vuotta ja päättyi maaliskuun viimeisenä 1998.  Vuotta aiemmin Sanni oli valittu Säynätsalon ensimmäiseksi Hannaksi.

Wivi Lönnin suunnittelema Walter Parviaisen vanhainkoti ennen uudisrakennuksen sijoittumista rannan ja talon väliin. Kuva: Juhani Niinistö, 1957.

Asukkaat saivat
ahkeruusrahaa

50- ja 60-luvuilla vanhainkodin asukkaat olivat usein erittäin hyväkuntoisia, nykyisin laitoksissa asuviin verrattuna.  Vanhainkodille tultiin yleensä tehtaan asunnoista. Niistä oli jouduttu pois työsuhteen päättyessä. Ja olihan Walter Parviaisen vanhainkoti rakennettukin juuri tehtaan työntekijöiden vanhuutta ajatellen.  Nykyisen mittapuun mukaan tällaiset vanhukset asuisivat kodeissaan.

Monet vanhainkodin asukkaat pistäytyivät päivittäin kävellen keskustassa. Osa puuhasteli talon kasvimaalla ja jotkut kutoivat mattoja. Sanni kertoi,  kuinka Maria Kontinen ja Vasili Trofimoff kävivät säännöllisesti kalassa. Sisälmyksen rannassa oli kaksi soutuvenettä asukkaiden käytössä. Vanhuksille maksettiin ahkeruusrahaa talon töihin osallistumisesta. Martta Rajala mm kattoi pöydät.

Loppuun saakka (1962) vanhalla puolella jatkui osittainen omavaraistalous. Tosin esimerkiksi perunat tilattiin viljelijöiltä. Aiemmin oli ollut kanala, ja vielä 50-luvun lopulla pidettiin sikoja. ”Kun sika sitten teurastettiin, oli johtokunnalle tarjottava tappaiskeittoa”, Sanni kertoi.

Sanni Kangas on kirjannut saarten vanhustenhoidon vaiheita. Tässä Sanni ja Lauri katsovat yhtä Sannin selvityksistä haastattelutilanteessa 2005. Kuva: Juhani Niinistö. Julkaistu Säynätsalon Sanomissa samassa yhteydessä.

Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, riitaisuutta ei todellisuudessakaan juuri ollut. ”Varmaan yksi syy oli se, että useimmilla oli yhden hengen huone. Joitakin kahden hengen huoneita kyllä oli pariskuntia varten. Yhdessäoloa varten riitti seurustelunurkkauksia.

Asukkaiden välillä leiskahti kypsän iän rakkauttakin aika ajoin. Saarilla riitti puheenaihetta, kun eräs saarelainen ehti kahdestikin avioon vanhainkodilla asuessaan

Ei päässyt palamaan

Erässä 50-luvun tarkastusasiakirjassa näkyy huomautus siitä, että paloturvallisuus ei ollut aivan kohdallaan. Talonmiehenä toiminut Lauri Kangas totesi, että kuitenkaan ”ei oikein osattu pelätä”.  Kerran Lauri oli valvonut yön, kun ajattelematon henkilö oli laittanut kuumat uunin tuhkat komeroon.

Sanni mainitsi myös jokaisen asukkaan huoneeseen kuuluneet keittolevyt.  ”Ihme, ettei syttynyt tulipaloja”.  Jokainen asukas sai kerran kuukaudessa kahvipaketin talolta.

Vesi tuli alhaalta Sisälmyksestä, ja kun viemäri meni sinne myös, vesi ei ollut juomakelpoista. ”Toista putkea ylös, ja toista alas”, Lauri  kuvasi.  Juomaveden toi yhtiön vesiauto, joka  jakoi juomavettä lähes jokaiseen kiinteistöön pääsaarella 60-luvulle saakka.

Mukavuudet olivat vähissä.  Yleisellä osastolla oli yksi WC, ja sinne tuli kylmä vesi.  Alakerrassa oli sauna.

Vaikka vanhainkoti oli kunnan hallinnassa, yhteys tehtaaseen oli avoin. Lauri Kangas kertoi, että tehtaalta sai apua vielä aika pitkään. ”Vaikkapa viilakopissa saatoin käydä, jos jotain tarvitsin.”  Tilanne oli kuitenkin jo vuoden 2005 näkökulmastakin muuttunut kauan sitten.

Pieni kunta tarjosi
hyvää syöpähoitoa

Talon matala eteläosa oli Säynätsalon sairaala, myöhemmin kunnalliskodin sairasosasto.  ”Aika huonolla mallilla kyllä sairaanhoito oli. Juuri ketään ei lähetetty esimerkiksi Keskussairaalaan tutkimuksiin. Keuhkotaudin saaneet toimitettiin Kinkomaan parantolaan.”

1950-luvulla kunnanlääkäri Arvo Vehviläinen kävi kiertämässä, usein myöhään illalla. ”Kun olin ensimmäistä päivää työssä, Vehviläinen soitti klo 21 ja ilmoitti tulevansa kierrolle. Sairasosaston kansliassa hän kirjoitti reseptejä ja tahtoi nukahtaa siihen, sikaareineen.” Vehviläisen voimallisen sikarintuoksun muistavat kaikki sen ajan säynätsalolaiset.

Syöpäpotilaiden hoito oli poikkeus. Kunnan hoitolinjaus tarjosi heille ajankohdan parasta – ja syöpäepäillyt potilaat toimitettiin 50- ja 60-luvuilla luvulla  usein Helsinkiin, Kirurgiseen sairaalaan. ”Olin heitä viemässä,” kertoi Sanni.  Diagnoosin jälkeen palattiin kuitenkin Säynätsaloon, jos hoitomahdollisuuksia ei enää ollut.

”Heräsin usein keskellä yötä antamaan morfiinia. Vaikka oma lääkinnällinen koulutukseni oli vähäinen,  minulla oli lupa tähän, koska yövalvojina oli sairaala-apulaisia.”   Sairaanhoitohenkilöstön vahvuus  oli kaksi apuhoitajaa sekä yksi sairaanhoitaja.

Vainajia varten oli ns ruumisaitta piharakennuksessa. Talonimies vei sinne vainajat, yleensä jonkun vanhuksen avustamana.

Uusi talo valmistui alkutalveksi 1962. ”Olin esittänyt uuteenkin taloon yhden hengen huoneet, mutta päätökseksi tulivat kahden hengen huoneet. – Onhan sitten seuraa toisistaan, sanoi joku päättäjä.

”Monille asukkaille muutto oli vastenmielinen ja annoimme hyväkuntoisten jäädä vanhalle puolelle toistaiseksi.  Kunnon heikennyttyä he siirtyivät sitten uuteen taloon.”

Aktiivinen
johtokunta

Johtokunta valvoi taloa kunnan puolesta. Siinä vaikutti pitkään mm Toivo Laakso. Hän kävi usein myös syömässä talolla ”valvoakseen, millaista ruokaa vanhuksille tarjottiin”. Jotkut asukkaat kuitenkin ihmettelivät, miksi Topi kävi niin usein syömässä.

Frans Louhi sosiaalilautakunnan puheenjohtajana oli myös keskeinen henkilö. Kaitarannan Väinö käytti pitkiä puheenvuoroja kokouksissa ja oli tarkka taloudenpidosta. Lautakunta otti asukkaat, tosin asukkaita tuli myös suoraan kunnanlääkärin määräyksestä.

Kerran vuodessa pidettiin inventaario. ”Jos kauha oli mennyt vuoden aikana rikki, siitä piti olla molemmat osat tallella”.

Poliittisuus vaikutti
myös vanhainkodilla

Henkilökunnan valinta oli säynätsalolaiseen tapaan varsin poliittista. ”Jos tänä vuonna otit sosialidemokraatin talousapulaiseksi, ensi vuonna oli otettava kansandemokraatti.  Tämä saarten puoluepoliittisuus silloin tuntui aluksi ihmeelliseltä.”

”Hankintatarjoukset pyydettiin kaikilta liikkeiltä, mutta kyllä valinnaksi siten kuitenkn yleensä tuli OTK, eli Mäki-Matti. Hyvin vähän ostettiin SOK:lta”.

Säynätsalolainen yhteiskunnallinen keskustelu kuului myös vanhainkotiin. Sanni mainitsi sairaspuolella pitkään asuneen Leo Heikkisen kovana keskustelijana, samoin Sulo Mäkisen.

Tarmokkaina kunnallisina luottamushenkilöinä vanhainkodin asioita hoitaneille oma muutto vanhankodille saattoi olla tiukka paikka. Eräs sellainen menehtyi sydänkohtaukseen juuri ennen muuttoa.

Sanni Kangas puutarhatöissä kesällä 1959. Takana näkyvä talo on kunnan Terveystalo. Se paloi 80-luvulla. Kuva: Juhani Niinistö.

Asukkaat ovat pääosin edustaneet työväestöä, kuten saarten väki muutoinkin. Monet konttorilla palvelleet  myös muuttivat pois saarilta eläkevuosien alkaessa. Mutta poikkeuksiakin oli:

Vanhan puolen asuntolaan tuli 70-luvulla  pitkäaikainen johtajien sihteeri, Olga Nordberg, omakotitalostaan Olympiakylästä.  ”Hänen ystävänsä Afrikasta lähettivät voimakasta kahvia ja hän kutsui usein kahville, mutta ei juuri keskustellut muiden asukkaiden kanssa.”

1980-luvulla Hannalassa  oli potilaana saaren voimahahmoihin pitkään kuulunut vientipäällikkö.  ”Hän palasi menneisiin vuosiinsa, ja tilasi usein hotellihuonetta Lontoosta”.

Säynätsalon Sanomissa 2005 julkaistu kuvakooste 60-luvun asukkaista Walter Parviaisen vanhainkodilla. Kuvat olivat nähtävillä, kun vanhainkoti täytti 70 vuonna 1997. Kuvat Hannalan arkistosta. Kuvatekstieissä todettiin myös, että kuvassa on sekä Säynätsalon rakentajia että Helylän jälkeen Säynätsalon omakseen ottaneita. (Helylä oli Parviaisen Tehtaat Oy:n laitos Sortavalan lähellä)

Toimittajan huomioita 2005 ja 2019

Jutunteko Sanni ja Lauri Kankaan seurassa oli vähän kuin pitkään saarilla palvelleiden opettajien haastattelut. Sukupolvet ovat tässäkin seuranneet toisiaan. Kun kouluissa opittiin elämää varten, Sanni ja Lauri Kankaan talossa ehkä arvioitiin, mitä elämä opetti.

Kuvissa elää yhteisö, joka on kaukana nykypäivän laitosympäristöistä. Saatuani kuvat nähtäväksi hieraisin silmiäni, että tuossahan on se-ja-se.  Minulla nämä kuvat ja ihmiset olivat tuttuja siksi, että jo nuorena MS-tautiin sairastunut äitini vietti viimeiset kymmenen vuottaan (k 1964) sairasosastolla ja alle kouluikäisenä pyörin alueella päivästä toiseen.

Sairaanhoidollisesti ja yleisen hygienian kannalta talo oli jo 1950-luvulla ajastaan jäljessä. Mutta ilmapiirissä ja yhteisöllisyydessä oli laatua, jonka vuonna 2005 saattoi yhdistää vain sellaisiin yksityispuolen vanhainkoteihin, joissa asukkaat itse maksoivat hoitonsa.

Nimitys ”Hannala” on peräisin 80-luvulta. Asukkaiden äänestyksen perusteella valittu nimi on oikeastaan historiallinen erehdys. Hanna rakennutti saarille kirkon ja paljon muuta, mutta vanhainkodin sai aikaan Walterin leski Charlotte, miehensä muistoksi.

60-luvun alussa satuin itse olemaan paikalla, kun Charlotte tuli vierailulle vuosikymmenien jälkeen. Mustiin pukeutunut vanha nainen jakoi pussista makeisia. Sanni kertoi myöhemmin niiden olleen vihreitä kuulia.    JN

Rautatien uskottiin saarella
tulleen  jäädäkseen

Rautatie oli  Säynätsalon unelma vuosikymmenet. ”Sitten kun on junayhteys, niin…”  Tammikuun alussa 1970 juna vihdoin ajoi kuidun varaston kulmalle.

Mutta 90-luvulla VR hinnoitteli itsensä ulos liikennöinnistä, puuteollisuuden suosiollisella avustuksella  ja ilman julkista keskustelua. 

Rautatie vaihtui  yhä suurempiin rekkoihin  Muuramen ja Keljon suunnan teillä. Nykytilannetta  ei olisi voinut kuvitellakaan sinä  kirkkaana pakkaspäivänä 8.1.70, kun  ”porkkajanajuna” (tyyppiä DM-9) oli juhlakäytössä  ja toi saarelle arvovaltaisia kutsuvieraita.

Enso-Gutzeitin  henkilöstölehden kansi  talvelta 1970 hehkutti  junan tuloa Säynätsaloon. Nykyisessä maisemassa  juna olisi Teollisuustalon päädyssä. Kuvassa vasemalla takana näkyvät Niemelän rakennukset. Niemelässä sijaitsivat mm yhtiön autotallit ja päärakennus oli asuntokäytössä.  Oikealla ihmisten takana näkyy yksi vuoren reunan asuinrakennuksista.

Silloin  vihkiäispäivänä  kyllä kummasteltiin, kuinka oli  sitä ennen yleensäkään tultu toimeen ilman rautatietä.  Aiempi Säynätsalon paikallisjohtaja ja silloin Enso-Gutzeitin puuteollisuuden johtajana toiminut  Erkki Enervi ihmetteli puheessaan, miten ”Parviaisen tehtaiden kokonainen teollisuus olisi yleensä voinut kehittyä ja toimia, ellei sitä vihdoin viimeinen olisi kytketty valtakunnan rautatieverkkoon”.  Edelleen puhuja korosti Säynätsalon liittämisen rataverkkoon mahdollistaneen ”tasapäisen kilpailuaseman alueen muitten teollisuuslaitosten kanssa”.

Vuoteen 1970  saakka tavara oli tullut ja mennyt saarille  joko autoilla (aiemmin hevosilla) tai  kesäisin vesiteitse.  60-luvulle tultaessa autoliikenteen osuus oli jo suuri. Vaneria, kuitua, sahatavaraa ja talonosia kuljetettiin  sekä yhtiön omilla että yksityisillä autoilla. Yhtiön autot olivat pääasiassa ”tumppeja”, mutta yksityisillä oli jo suurempiakin autoja, Dahlberg ja Halinen olivat tunnettuja autoyrittäjiä.

Laki  Jyväskylän-Jämsänkosken rautatiestä annettiin 13.1.61. Säynätsaloon saakka  rata saatiin valmiiksi siis yhdeksässä vuodessa. Osuuden pituus oli 14.3 km, siitä tunnelia peräti 26 prosenttia.

Sunnuntaimatkoja  DM-9 -junalla  80-luvulla

Juhlajunaa oli  tullut katsomaan ”puoli saarta”. Mutta silloin junaan 1970 nousi vain Säynätsalon päättäjiä ja tehtaan johtoa,  sekä viihtyvyydestä huolehtimaan kolme Säynätsalon Kerhon (tehtaan edustusravintola ja valikoidun joukon työpaikkaruokala ) tarjoilijaa virvokkeineen.

Mutta  myöhemmin ”porkkanarunko”  kuljetti ihan ketä tahansa  Säynätsaloon, tai täältä kaupunkiin, kesäsunnuntaisin 1980-luvulla.  Kyse oli  juna-laiva -matkoista Säynätsaloon. Idearikkaan laivuri Hannu Hildenin  ja  VR:n yhteistyönä matkustajajuna ajoi lautatarhan laiturin tuntumaan. Siellä matkustajat vaihtoivat laivasta junaan tai päinvastoin. 

Nykyistä Ison Saunan rannan laituria ei tuolloin ollut. Varsinainen laivalaituri sijaitsi vielä Laivarannantienä tunnetun kadun päässä.  Siellä laivat poikkesivat päivittäin, mutta juna-laiva -matkoilla laivat ajoivat  tehdasalueen itäreunan pitkään laituriin,  joka  oli tunnettu lautatarhan laiturina.    Junasta laivaan ei siis tarvinnut kävellä pitkää matkaa.

Lopettamishanke pysyi pitkään  poissa julkisuudesta

Radan valmistumista  oli seurattu Säynätsalo-lehdessä  tiiviisti. Liikenteen loppuminen  sensijaan ei saanut juurikaan julkisuutta  ennen viranomaisvaihetta radan lopettamisesta.  Säynätsalon Sanomissa mainittiin jonkin muun asian yhteydessä   ”junaliikenteen loppuneen”.  Kun rataa lopetettiin, VR ei ollut enää virasto, vaan valtion liikelaitos. UPM:n ja VR:n hintaneuvottelut olivat  jo 90-luvulla kai liikesalaisuuksia eikä mitään julkisuusvelvoitetta ollut. Ainakin aihe pysyi  julkisuudelta piilossa. Ratayhteyden purkaminen oli sitten jo julkisuusasiaa, mutta vain muodollisuus.

Liki tuhat säynätsalolaista  oli pakkassäässä kerääntynyt 8.1.70 puolen päivän jälkeen todistamaan  junan saapumista. Kuva on otettu  junan ikkunasta. Juhlajuna viipyi  kuidun varaston kulmalla nelisen tuntia ja palasi Jyväskylään viiden maissa.

Juhlajuna lähdössä saarelta  8.1.70. Junanlähettäjän roolissa saaren kunnallispolitiikassa tunnettu Kauko Lehtonen.  Kuva on julkaistu Säykki-lehdessä.

Ensimmäinen tavarajuna  Säynätsalosta lähti sitten seuraavan viikon alussa 12.1.70. Kuvassa vasemmalla rautatieläisiä kaupungista, oikealla  Säynätsalon varastonhoitajat, Esko Auvinen vanerilta ja Teuvo Lehtinen kuidulta. Molemmat olivat saaren vaikuttajia, Esko mukana kunnallispolitiikassa ja Mieskuoro Päijänteen edustusbasso.  Teuvo oli vanhan Säynätsalo-lehden keskeinen avustaja valokuvaajana ja toimittajana, ja 90-luvun alussa perusti nykyisen Säynätsalon Sanomat -lehden.

Enson ja VR:n vaikuttajia odottamassa Säynätsaloon lähtöä  Jyväskylän asemalla. Oikealta metsäneuvos  Mikko Kolehmainen, VR:n  pääjohtaja Esko Rekola, Säynätsalon paikallisjohtaja  Pentti Saarro, Enson puuteollisuuden johtaja Erkki Enervi (aiempi paikallisjohtaja täällä saarella),   Rautatieläisten liiton puheenjohtaja Onni Koski ja Veturimiesliiton puheenjohtaja Pekka Oivio.

Säynätsalon tehtailla oli  oma veturi, joka hoiti järjestelytehtäviä  Säynätsalon ratapihalla ja tehtaan pistoraiteilla. Kuvassa oikealla  veturimies  Ahti Sirppiniemi.  Toisen henkilön nimi ei ole selvillä.

Säynätsalossa  toimi  toistakymmentä  vuotta  itsenäisen kunnan lopettamisen (1992) jälkeen Jyväskylän hallintoon kuulunut kaupunginosalautakunta, aluksi  aluevaltuusto.   Lautakunnan kautta kanavoitui saarelaisten ääni kaupungin suuntaan  ihan perillemenevästi.  Lautakunnalla  oli myös valmisteleva virkamies, saarten aluesihteeri, kunnantalolla. Lautakunta myös pystyi velvoittamaan kaupungin virkamiehiä Säynätsaloon kuultaviksi ja ottamaan vastaan säynätsalolaisten palautteita.   Toisin kuin kunnalliset  lautakunnat yleensä, kokoukset olivat julkisia. Kaupunki lopetti aluelautakunnan toiminnan 2006.

Kaupunginosalautakunnan puheenjohtaja Pentti Tossavainen  ja aluesihteeri Raija Tolvanen kokouksessa 2005.  Tolvanen oli saarilla kaupungin keskeinen virkamiesedustaja seitsemän vuotta.  Hän  ideoi mm käsitteen ”saaristokaupunginosa”, josta tuli alueen määrite  Jyväskylässä.  ”Perus-säykkiläisiä”  kuvaus vähän huvitti, kun eihän täällä ollut ajateltu erityisesti saaristossa oltavan, muuten vain omissa oloissa. Tolvanen ei ollut säykkitaustainen ja osasi siten nähdä myös kaupungin edun, tasapuolisesti ja  virkamiehen otteella.

Edunvalvonnan ohella  lautakunta jakoi  rahaa.  Nykyhetkessä nähtynä varmaan tarpeeseen olisi  vaikkapa 3500e Paratiisisaarille  tai 5500e Säykki-lehdelle.  Lautakunta avusti myös kaupungin laitoksia. Lehtisaaren koulu  sai 2005 toukokuussa 4000e.

Säynätsalolaiset toimijat hoitivat suhde- ja edunvalvontatoimintaa kaupungin suuntaan myös yhdessä. Heinäkuun lopulla 2005 lounastivat Juurikan työväentalolla (SDP)  Säynätsalo-Seuran puheenjohtaja Mauri Toikkanen (vasemmalla) ja häntä vastapäätä  aluelautakunnan  ja samalla Säynätsalon Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Pentti Tossavainen, ja seuraavina kaupunginjohtaja Markku Andersson sekä Juurikkaan Työväenyhdistyksen vuokralaiseksi 70-luvulla sijoittuneen Jyväskylän Veneseuran kommodori Risto Pynnönen vaimoineen.  Kuvassa jäivät katveeseen STY:n johtokunnan jäsenet Orvo Mäkelä ja Ahti Ruoppila. Lounaalla  vauhditettiin mm sittemmin toteutunutta Juurikan tien päällystämistä.  Vielä 2000-luvun alussa autot töyssähtivät soratieelle Juurikkaan kääntyessään.  Säynätsalon Työväenyhdistys luopui Juurikkasaaren omistuksesta vasta 2021.

Sivuston juttuluetteloon.

Kun Säynätsalo-seura perustettiin  2000-luvun alkupuolella, aloitteen teki  saarilla pitkään palopäällikkönä toiminut Mauri Toikkanen.   Hän oli myös seuran  ensimmäinen puheenjohtaja.   Syksyllä 2018  Toikkanen harmitteli  tässä jutussa teollisen arjen  ja tehtaan työväestön  jäämistä  ”suhteellisesti  syrjään”  menneen Säynätsalon muistoissa.   

”Tietenkin vaikka jutut  naisten taukohuoneissa  olivat kyllä sellaisia, ettei niitä voisi painaa mihinkään.  Mutta työyhteisöt  ja ihmiset..  Ja monet olivat mukana työtovereidensa perhe-elämässäkin… ”

”Mutta tehtaan suunnalta  ei vaan ole  tarinoita,”  Toikkanen  toteaa  ja  käyttää  sanaa musta  aukko.    ”Puuliitosta on jonkin verran  kyllä,  tuolla  minulla  on”, sanoo  Toikkanen ja viittaa  arkistoidensa suuntaan.

Nyt Vanerilana  tunnetun  vanhan paloaseman  saaminen  Säynätsalo-Seuran  käyttöön näytti ensin ylivoimaiselta.  Mutta lopulta  päästiin tehdasyhtiön kanssa kohtuullisempaan  ratkaisuun. Toikkanen johti  kunnostustöitä.

Viiden  puheenjohtajavuoden  jälkeen  Toikkaselle  oli kuitenkin  kerrottu, että seurasta  on hänen  puheenjohtajuudessaan tullut  ”liian poliittinen paikka”,  jonne  ”ei voi mennä”.   Seuraavaksi seuran johtoon valittiin   säynätsalotaustainen evp-upseeri Erkki Ikonen.   Vuonna 2018 puheenjohtajaksi  nousi  vasemmistoliittotaustainen  Ilkka  Pernu. ”Nyt sitten jokut valittavat, että on  seura on aivan politisoitunut”, Toikkanen sanoo.

Säynätsalo-Seuran  perustamisen aikoihin  Toikkanen totesi  Säykki-lehdelle, että seuran saaminen aikaan  niinkin myöhään  oli  ”tyypillistä Säynätsaloa”.  ”Toimitaan vasta, kun lähes kaikki on menetetty”.

Menetyksillä hän kertoi myöhemmin tarkoittaneensa mm  vanhojen kiinteistöjen purkua.  80-luvulla oli  kunnan toimesta  yritetty  säilyttää mm Kolula  ”kotiseututalona”,  mutta  hanke  kaatui.   Kolula  oli työväen  asuinrakennus. Vanhoista taloista säilyi  lopulta  vain Viertola.  Se oli kuitenkin alkuperäiseltä käytöltään  virkailijakunnan  taloja.

Kolmen  tahon kauppojen kunta

Saarten  jakautuminen  kolmeen  valtakenttään jatkui  kuntaliitokseen saakka.  Porvarit olivat  demarien ja  kansandemokraattien  välissä  vaankielenä.  Maalaisliitto-keskustapuoluetta  saarilla  ei juuri nähty.  40-50 -luvuilla täällä puhuttiin  myös ruotsia, mutta  saarten ruotsinkielisten kannatus kanavoitui pääasiassa kokoomukselle.

Toikkasella  riittää  kerrottavaa saarten poliittisesta  arjesta.   Vaikkapa kun  Juurikan yleisessä kokouksessa  päätettiin ajaa saarten  tunnettua kunnallisvaikuttajaa  Yrjö Ahoa  kunnan ”pormestariksi”.   Kokous nimesi kolme neuvottelijaa, yksi heistä Toikkanen, jotka  ensin kävivät  Salorinteellä ja sitten Konttorilla.   Hanke  Ahon valinnasta kaatui  siellä heti kättelyssä. Kolme keskeistä porvarivaikuttajaa  totesi, että ”jos ehdokkaanne on Ykä, me äänestämme mielummin sitten vaikka kommunistien ehdokasta”.

Lähimenneisyyden  dokumentaatiota  ”Maken Galleriassa”

Toikkasen esineistö- ja  lehtileikekokoelma  oli  esillä   2017 ja 2018  kahdessakin osoitteessa, viimeksi  tehtaan entisen  terveysaseman tiloissa  lähellä S-Marketia.  Syksyllä 2018 Galleria kuitenkin sulki ovensa, kun  kiinteistön  omistajalla  oli kohteelle  muita suunnitelmia.

Avointen ovien päivänä 2.8.18 Make Toikkanen kokoelmia mm Sari Rannilalle. Molemmat ovat Säykki-lehden perustaman Valtteri tai Hanna -nimityksen saajia.

Laivalinja  Säykistä  Lahteen
oli hukkua markkinavoimiin

Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka.  Sitten  edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.

Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne  selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja.  ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.

Pitkän reitin  todellisesta  kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista  reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon  paikallisristeilyliikenne on ollut  tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin  tullut jos  jonkinlaista  yrittäjää.  Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.

Vuodesta 1856  ajetun  Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon)  linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse.  Satamaan on toivotettu tervetulleeksi  kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita.   Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.

Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä  niin paljon, että Äijälänsalmi  on jo kohta pullonkaula.  Säynätsalon korkeudelle saakka  pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne  jää  linjaliikenteen kautta  lähes tavoittamattomiin.

Hildenin varustamon reittilaiva Lahteen saapumassa Säynätsalon  satamaan 2014. 

Yli kymmenen tuntia kestävä  Lahden ja Jyväskylän yhteys  on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka  haluavat mennä kokemaan vaikkapa  suurten selkien  kiireettömyyttä.  Voihan laivalla  tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.

Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä

Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä  täällä Säynätsalossa  tehtiin selvä  ero  paikallisliikenteen  ja  ”kaukoliikenteen” välillä.  50-luvun alussa  lopettanut  Kaima ajoi  Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta,  ja poikkesi   Niemelässä  ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä.  Saaren itärannalle  rakennettiin jo varhain  ”Iso laivasilta”  Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.

S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla.  1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963.  Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola. 

Laivalinja  Säykistä  Lahteen
oli hukkua markkinavoimiin

Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka.  Sitten  edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.

Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne  selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja.  ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.

Pitkän reitin  todellisesta  kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista  reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon  paikallisristeilyliikenne on ollut  tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin  tullut jos  jonkinlaista  yrittäjää.  Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.

Vuodesta 1856  ajetun  Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon)  linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse.  Satamaan on toivotettu tervetulleeksi  kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita.   Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.

Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä  niin paljon, että Äijälänsalmi  on jo kohta pullonkaula.  Säynätsalon korkeudelle saakka  pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne  jää  linjaliikenteen kautta  lähes tavoittamattomiin.

Hildenin varustamon reittilaiva Lahteen saapumassa Säynätsalon  satamaan 2014. 

Yli kymmenen tuntia kestävä  Lahden ja Jyväskylän yhteys  on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka  haluavat mennä kokemaan vaikkapa  suurten selkien  kiireettömyyttä.  Voihan laivalla  tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.

Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä

Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä  täällä Säynätsalossa  tehtiin selvä  ero  paikallisliikenteen  ja  ”kaukoliikenteen” välillä.  50-luvun alussa  lopettanut  Kaima ajoi  Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta,  ja poikkesi   Niemelässä  ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä.  Saaren itärannalle  rakennettiin jo varhain  ”Iso laivasilta”  Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.

S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla.  1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963.  Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola. 

50-luvun alusta lähtien  liikenne oli pääasiassa  matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun juna Helsingistä oli saapunut.  Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta  Säykissä poikettiin klo 10.25  ja Lahden suunasta noin klo 19.30.

Kun  laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla  nousseet  Sillankorvan rivitalot  ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille,  tultiin etenkin iltaisin  ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin.   Rannassa  toimi  50-luvulla myös  kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.

Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen  laivat kulkivat  yöllä, Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin  illalla, kun juna  Helsingistä oli saapunut  Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää.   Matka  Jyväskylästä etelään  alkoi usein iltapäivällä.  Tuolloin laivat saapuivat  Vesijärven satamaan aamulla siten, että  Helsinkiin menijät saattoivat  lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä.

Matkan kesto riippui  siitä, kuinka paljon poikettiin  usein  pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista.

Monta varustamoa on
ehtinyt  ajaa  Lahden linjaa

Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille  oli liian raju tulorakenteen muutos.  Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten  laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven  yksityisenä yrityksenä.  Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä.  Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen.  Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa  joutumasta romutettaviksi.  Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi.  Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.

Suomen omistajaksi 70-luvun lopulla  tullut laivuri Hannu Hilden osti Saksasta rannikkoliikennelaivan  Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar.  Tuolloin laivavuorot palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.

Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen  Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa.   Mutta vuodesta 2016  matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.

Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin.   Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.

Lahti-Heinola  -reitti on jatkunut entiseen tapaan.  Se on ollut  yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.

Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin  laiva on käynyt Äänekoskella saakka.

2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta.  Reittiä on ajettu heinäkuisin.

Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa   varustamon sivuilta.

S/S Suomi Säynätsalon  vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla.  Kuvaa myytiin saarella postikorttina.

Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä

Säykki-lehti nosti Ison Laivasillan tilan esille 2005

Laivarannasta visioitiin suuria meriyhteyttäkin ounasteltaessa vielä 90-luvun alkuvuosina

Uskomaton kantosiipialus oli osalle saarelaisista ”pinta-Iivana”

Laivalinja  Säykistä  Lahteen
oli hukkua markkinavoimiin

Säynätsalon laivasillalta pääsi Jyväskylään ja Lahteen, sekä välilaitureille, päivittäin 1990-luvun loppuun saakka.  Sitten  edestakaisia vuoroja oli kaksi tai kolme viikossa, kunnes vuonna 2016 matkat harvenivat muutamaan kesässä.

Kesän 2019 Hildenin varustamon painetuista aikatauluista reitti puuttui kokonaan, mutta myöhemmällä päätöksellä järjestettiin kaksi edestakaista vuoroa. Tilanne  selvisi MATKA19 -messujen julkaisuista. ”Ei sitä linjaa siellä enää ole”, kertoi varustamon edustaja.  ”Ei kannata”. Pari matkaa lopulta kuitenkin toteutui ja sen jälkeen vuoroja on ollut kolme tai neljä kesäisin.

Pitkän reitin  todellisesta  kannattavuudesta taitaa olla jo pitkä aika, mutta historiallista  reittiä on voitu pitää yllä, kun varustamon  paikallisristeilyliikenne on ollut  tuottoisaa. Jyväskylän lähivesien risteilybisnekseen on viime vuosina kuitenkin  tullut jos  jonkinlaista  yrittäjää.  Vaikka tarjonnan kasvu on ehkä lisännyt paikallisristelytoiminnan yhteistä asiakasmäärää, suuriin ylijäämiin yltää tuskin kukaan.

Vuodesta 1856  ajetun  Lahden (ennen Vääksyn kanavaa Anianpellon)  linjan harventumisen jälkeen voi kysyä, mikä on ollut Jyväskylän kaupungin elinkeinopoliittinen asenne matkustajaliikenteeseen vesiteitse.  Satamaan on toivotettu tervetulleeksi  kaikenlaista purtiloa pitämään kesäravintolaa ja kuorimaan kermaa huippuaikoina risteilyistä. Samalla on heikennetty perinteisen varustamoelinkeinon puitteita.   Historiaa on kaupungin osallistuminen kantosiipialusvarustamoon 60- ja 70-luvuilla, yhdessä Lahden kanssa.

Lähivesien risteilytarjontaa on Jyväskylässä  niin paljon, että Äijälänsalmi  on jo kohta pullonkaula.  Säynätsalon korkeudelle saakka  pääsee risteillen, mutta koko muu Päijänne  jää  linjaliikenteen kautta  lähes tavoittamattomiin.

Hildenin varustamon reittilaiva Lahteen saapumassa Säynätsalon  satamaan 2014. 

Yli kymmenen tuntia kestävä  Lahden ja Jyväskylän yhteys  on suurelle osalle nykypäivän matkailijoista ehkä myös liian pitkä. Mutta on asiakkaita, jotka  haluavat mennä kokemaan vaikkapa  suurten selkien  kiireettömyyttä.  Voihan laivalla  tietenkin myös tehdä vaikkapa kirjallisia töitä, tai vain ajatella.

Säykissä aikanaan sekä paikallis- että kaukoliikennettä

Kun laivat olivat vielä hyötyliikennettä  täällä Säynätsalossa  tehtiin selvä  ero  paikallisliikenteen  ja  ”kaukoliikenteen” välillä.  50-luvun alussa  lopettanut  Kaima ajoi  Kampin salmen ja Kinkosalmen puolta,  ja poikkesi   Niemelässä  ja Koulunrannan laiturissa. Kaima ajoi aamuisin Jyväskylään ja palasi iltapäivällä.  Saaren itärannalle  rakennettiin jo varhain  ”Iso laivasilta”  Lahden reitin laivojen poikkeamispaikaksi.

S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla.  1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963.  Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola. 

Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen  laivat kulkivat  yöllä: Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin  illalla, kun juna  Helsingistä oli saapunut  Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää.  Matka  Jyväskylästä etelään  alkoi usein iltapäivällä.  Tuolloin laivat saapuivat  Vesijärven satamaan aamulla siten, että  Helsinkiin menijät saattoivat  lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä, Vesijärven iltalähtöjen laivat poikkesivat saarella aamupäivällä.

50-luvun alusta lähtien  liikenne oli pääasiassa  matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun aamun juna Helsingistä oli saapunut.  Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta  Säykissä poikettiin klo 10.25  ja Lahden suunasta noin klo 19.30.

Matkan kesto riippui  siitä, kuinka paljon ajettiin usein  pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista. Parina kesänä 1980-luvun lopulla Hildenin varustamo vielä kokeili  reittiä Kellosalmen kautta, Virmailan saaren Kuhmoisten puolelta.

Kun Säynätsalon laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla  nousseet  Sillankorvan rivitalot  ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille,  tultiin etenkin iltaisin  ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin.   Rannassa  toimi  50-luvulla myös  kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.

Monta varustamoa on
ehtinyt  ajaa  Lahden linjaa

Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille  oli liian raju tulorakenteen muutos.  Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten  laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven  yksityisenä yrityksenä.  Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä.  Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen.  Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa  joutumasta romutettaviksi.  Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi.  Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.

Laivuri Hannu Hilden tuli Suomen omistajaksi 1970-luvun lopulla. Hän osti Saksasta rannikkoliikennelaivan  Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar.  Tuolloin laivavuorot Lahden linjalla palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.

Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen  Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa.   Mutta vuodesta 2016  matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.

Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin.   Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.

Lahti-Heinola  -reitti on jatkunut entiseen tapaan.  Se on ollut  yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.

Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin  laiva on käynyt Äänekoskella saakka.

2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta.  Reittiä on ajettu heinäkuisin.

Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa   varustamon sivuilta.

S/S Suomi Säynätsalon  vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla.  Kuvaa myytiin saarella postikorttina.

Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä

Säykki-lehti nosti Ison Laivasillan tilan esille 2005

Laivarannasta visioitiin suuria meriyhteyttäkin ounasteltaessa vielä 90-luvun alkuvuosina

Uskomaton kantosiipialus oli osalle saarelaisista ”pinta-Iivana”

50-luvun alusta lähtien  liikenne oli pääasiassa  matkailun varassa ja laivat kulkivat päivisin. Lahdesta lähdettiin klo 11.00, kun juna Helsingistä oli saapunut.  Jyväskylästä etelään lähtö oli 9.30. Jyväskylän suunnasta  Säykissä poikettiin klo 10.25  ja Lahden suunasta noin klo 19.30.

Kun  laiturin läheisyyteen olivat 40-luvulla  nousseet  Sillankorvan rivitalot  ja Pee-korpeen parikymmentä taloa yhtiön toimihenkilöille,  tultiin etenkin iltaisin  ”laivalle” ihan yhteisöllisenä tapahtumanakin.   Rannassa  toimi  50-luvulla myös  kioski, joka oli avoinna iltaisin laivantuloaikaan.

Hyötyliikenteen vuosikymmeninä kaukoliikenteen  laivat kulkivat  yöllä, Vesijärven satamasta Jyväskylään lähdettiin  illalla, kun juna  Helsingistä oli saapunut  Vesijärven satamaan. Jyväskylään saavuttiin ennen puoltapäivää.   Matka  Jyväskylästä etelään  alkoi usein iltapäivällä.  Tuolloin laivat saapuivat  Vesijärven satamaan aamulla siten, että  Helsinkiin menijät saattoivat  lähes välittömästi nousta satamaraiteelta junaan. Vesijärveltä oli myös iltapäivälähtöjä ja tuolloin Säykin laiturissa käytiin aamuyöstä.

Matkan kesto riippui  siitä, kuinka paljon poikettiin  usein  pitkienkin lahtien perukoilla sijaitseviin kirkonkyliin. 50-luvulla pitkät poikkeamiset sitten jäivät aikatauluista

Monta varustamoa on
ehtinyt  ajaa  Lahden linjaa

Osakeyhtiöpohjainen Päijänteen Laiva kaatui 40-luvun lopulla, kun rahtiliikenteen menetys maanteille  oli liian raju tulorakenteen muutos.  Suomi ja Jyväskylä jatkoivat sitten  laivayhtiön isännöitsijänä toimineen Erkki Patokorven  yksityisenä yrityksenä.  Kesä 1963 oli viimeinen, jolloin molemmat höyrylaivat olivat liikenteessä.  Keväällä 1964 laivat ulosmitattiin, mutta Suomi pääsi velkojien suostumuksella liikenteseen.  Syksyllä autokauppiaat Helin ja Ahonen pelastivat Suomen ja Jyväskylän pakkohuutokaupassa  joutumasta romutettaviksi.  Jyväskylä myytiin Sysmään, muutettiin dieselkäyttöiseksi, mutta ei enää palannut liikenteeseen. Suomi pysyi höyrylaivana, mutta kivihiili vaihtui öljyksi.  Väinölän telakalla perusteellisesti kunnostettu Suomi lähti uuden yhtiön nimissä Päijänteelle kesäkuussa 1965. Suomi oli sitten yksin liikenteessä Höyrylaivaosakeyhtiö Päijännematkailun lukuun toistakymmentä vuotta.

Suomen omistajaksi 70-luvun lopulla  tullut laivuri Hannu Hilden osti Saksasta rannikkoliikennelaivan  Suomen vuoropariksi. Nimeksi tuli Suometar.  Tuolloin laivavuorot palautuivat vuoden 1963 laajuuteen.

Päivittäiset yhteydet säilyivät 2000-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi risteilykäyttöön Jyväskylän lähivesille. Yhteys Lahteen  Säynätsalon laiturista jatkui kaksi tai kolme kertaa viikossa.   Mutta vuodesta 2016  matkoja on tehty vain neljä tai viisi edestakaista. koko kaudella.

Kesän 2019 julkaistusta aikataulusta Jyväskylän-Lahden reitti puuttui kokonaan, mutta pari edestakaista matkaa tehtiin.   Molempiin suuntiin laiva oli varsin täynnä.

Lahti-Heinola  -reitti on jatkunut entiseen tapaan.  Se on ollut  yleisömenestys. Matka kestää nelisen tuntia ja reitillä on kaksi kanavaakin.

Hildenin varustamo ajaa myös kanavareittiä Keiteleelle. Lauantaisin  laiva on käynyt Äänekoskella saakka.

2022 Hildenin varustamo avasi liikenteen Heinolasta Koivolaan, Kimolan kanavan kautta.  Reittiä on ajettu heinäkuisin.

Historiallisen S/S Suomen ja perinnevarustamo Hildenin muiden alusten risteilyliikenteen ja kauden reittimatkat Lahteen sekä Keiteleen, Kimolan kanavan ja Lahti-Heinolan reiteillä voi tarkistaa   varustamon sivuilta.

S/S Suomi Säynätsalon  vanhassa laiturissa. 1950-luvun lopulla.  Kuvaa myytiin saarella postikorttina.

Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä

Säykki-lehti nosti Ison Laivasillan tilan esille 2005

Laivarannasta visioitiin suuria meriyhteyttäkin ounasteltaessa vielä 90-luvun alkuvuosina

Uskomaton kantosiipialus oli osalle saarelaisista ”pinta-Iivana”

Säynätsalon Hanna  tai Waltteri  on   Säynätsalon paikallislehden  kustantajan  Erkki  Keiskosken  90-luvun puolivälissä  ideoima  tunnustus  tavalla tai toisella  Säynätsalossa  vaikuttaneille  paikallisille.   Aiemmin oli valittu  vuoden  säynätsalolaisia, mutta  perinne oli katkennut.

Nimet tulevat  Säynätsalon teollisuuden perustajasuvun kahdesta viimeisestä edustajasta saarilla, Walter Parviaisesta  ja hänen sisarestaan Hanna Parviaisesta, joka  luopui tehdasyhtiöstä 1936.

Alkuvuosien  Waltterit ja Hannat olivat  Säynätsalon kunnan aikana  julkisessa palvelussa kunnostautuneita.  Palopäällikkö Mauri Toikkanen oli ensimmäinen vuonna 1996, sitten kunnalliskodin (sittemmin Hannalan) johtaja Sanni Kangas 1997,  pitkäaikainen kunnansihteeri Kauno Lehtomäki 1998, kunnan- ja sittemmin terveyskeskuslääkäri Anneli Pihlaja 1999  ja  Säynätsalon postitoimistosta tunnettu Anja  Vehkala.

”Valintatapa  vaihdellut  kuin  euroviisuissa”

Tunnustuksen saajien valintakäytännöt  ovat vaihdelleet. Hannasta ja Waltterista  on mm pyydetty  lukijain esityksiä, joiden perusteella sitten järjestettiin  postiäänestys.  Jossain vaiheessa  oli myös  mukana  Säynätsalon  Sanomien  tilaajista  koottu  lukijaneuvosto.  Viime vuosina  valinta on tehty lehden ja kustannusyhtiön  hallinnossa.

Vuonna 2005  oli  käytössä kaksivaiheinen  valinta. Yleisöäänestyslipuke julkaistiin lehdessä 4.5. Äänestää saattoi kuitenkin myös jo tekstiviestillä.  Seuraavassa  vaiheessa kesäkuussa  oli mukana kolme ehdokasta.     Vuoden 2005 valinnaksi nousi lopulta  kuntourheilua, etenkin lenkkeilyä, saarilla  edistänyt Raimo Nieminen.

Mainoksen kuvassa  (yllä)  vuoden 2004  tunnustuksen saanut  Säynätsalon viimeinen kirkkoherra  Risto Krogerus  ja  kustantaja  Keiskoski.  Itsenäinen evl-seurakunta loppui yli kymmenen vuotta kunnan jälkeen, vuoden 2005 alussa.

Mediayritysten  ”vuoden henkilöt”  ovat tietenkin  samalla  asiakaskunnalle  tai toiminta-alueen yhteisölle  suunnattua  suhdetoimintaa.  Uranuurtaja Suomessa  oli  ehkä  Uuden Suomen  juhannustyttökilpailu. Nykyisin laajimmin tunnettu kai on Hufvudstadsbladetin Lucia-äänestys, mukana myös Yle ja Folkhälsan.

Säynätsalon oloissa  äänestyksiin  perustuneet  vaalijärjestelmät  saivat kuitenkin aikaan myös  junttausta  ja heijastivat  joskus  saaren perinteisiä  jakoja.

Hanna tai Waltteri  saivat aluksi  lahjana  paikallista  taidetta, mutta  nyttemmin  Markku Purhosen vaneriteoksen ”Skuuppi”.

Muurame oli vielä aika äskettäin ”köyhempi veli”

Tie Muurameen oli alunperin Aune Salaman, säynätsalolaisen SDP-kansanedustajan aloite 60- ja 70-lukujen taitteesta. Hanke  ei tuolloin kuitenkaan toteutunut. Tie valmistui 80-luvulla ja toi Muuramen lähelle Säynätsaloa. ”Itsenäisen Säynätsalon kunnan aikana yhteistyö oli tiivistä. Säynätsalo tosin oli  silloisessa tilanteessa usein antavana osapuolena”, kertoo Säykki-lehden 13.10.05 kuvassa  Kauno Lehtomäki, pitkään kahden kunnan suhdetta  Säynätsalon kunnansihteerinä seurannut. 

Säynätsalon  suhde  Muurameen  oli   pitkään kaukana  nykyisestä.  Vielä  70-luvulla Muurame  ei ollut nykymielikuvan mukainen ”hyvinvoiva, keskiluokkainen Kauniainen”,  vaan sinnittelevä  maalaiskunta. Sen talouspäällikkö  pyysi  joskus  vippiäkin Säynätsalosta,  kunnan tiukan kassavirran  takia.

60-luvulla  alkoi  Säynätsalon ja Muuramen yhteistyö koulutoimessa  ja  70-luvulla  terveyskeskuspalveluissa.   Säynätsalossa  sijainnut  kunnallinen kokeilukeskikoulu oli kuntien yhteinen ja  loppui peruskoulun tullessa.  Terveyspalveluissa  Muurame, Säynätsalo ja Korpilahti muodostivat  kuntainliiton.  Siinä  Säynätsalo joutui osittain maksumieheksi.

Vuodesta  1972  kuntaliitokseen saakka  kunnansihteerinä  Säynätsalossa ollut Kauno Lehtomäki totesi  (Säykki-lehti 13.10.05), että kuntainliitto rakensi  yhteistyön puitteissa Muurameen ”suunnilleen kaiken”, kun taas  Säynätsalossa  rakennukset olivat  terveysyhteistyön alkaessa  jo  valmiina.   Muuramen vuodeosastolla Säynätsalolla oli kolme paikkaa.   Hanke  saada  Säynätsaloon varsinainen vuodeosasto ei koskaan toteutunut. – Meillähän oli kyllä kunnalliskodin  vuodeosasto, mutta ei se tietenkään samaa  tasoa ollut, sanoi  Lehtomäki.

Muurame  oli   80-luvulle  saakka  kaukana.   Maantieyhteys kulki Keljon kautta. Yksi peruste  suoralle  yhdystielle  oli koululaisten kuljetus. Muuramelaisia kävi Säynätsalossa yläasteella.  Kun tie vihdoin valmistui, koululaisten kulku  loppui

Säynätsalosta Muurameen mentiin  aikanaan kesällä  veneellä  ja talvella  jäätä myöten. Jonkinlainen kinttupolku meni myös  jostain nykyisen tien paikkeilta  Säynätsaloon kuuluneeseen Rauanlahteen  ja  sieltä edelleen  Muuramen puolelle.

Muurame oli siis nykyiseen verrattuna kaukana Säynätsalosta. Linja-autoyhteyttäkään ei ollut,  muutamaa  tehtaan vuoroihin sopeutettua  työläisvuoroa lukuunottamatta.

Kuitenkin säynätsalolaisille  Muurame oli  pitkään  sotien jälkeisinä vuosikymmeninä hallinnollinen asiointipaikka, jonne oli osittain pakollista mennä.  Siellä olivat mm  Säynätsalon  alueen  verotoimisto ja  poliisin keskuspaikka.   Tosin saarella  asui paikallispoliisi, jolla oli myös  palvelupiste täällä.  Verovirkailija Muuramesta  tuli kyllä  aika ajoin Säynätsaloon pitämään kunnantalolla  paikallisvastaanottoa  ja  mm veronäyttelyä.  Korpilahden nimismiespiirin nimismies oli myös Muuramessa.  Ja  Muurameen mentiin myös  käräjille.

Lakisääteisten kulttuuritehtävien  hoitamisessa  Säynätsalo ja Muurame myös löysivät  toisensa.   Kunnilla oli yhteinen kulttuurisihteeri.   Muurame  ja Säynätsalo olivat  yhteiskunnalliselta väriltään hyvin  erilaisia. Tämä heijastui myös kulttuuritoiminnan tarpeissa. – Yhteistyö varmaan lisäsi kulttuurisihteerin työn mielekkyyttä, huomautti Lehtonen.

Säynätsalon kunta  oli  yhteistyön edelläkävijä monessa  asiassa  70-luvulla. Säynätsalo pyrki  yhteistyöhön Jyväskylän kuuntaan mm vedenpuhdistuksessa.  Muurame  rakensi oman pienen puhdistamon.

Juttu julkaistu Säykki-lehdessä 13.10.05. 

Mastot viestittivät tekniikan ja teollisuuden  voimaa

Säynätsalon  ilmettä hallitsi  1950-luvun alusta  vuoteen 1966  mittasuhteiltaan valtava kaapelinosturi.  Sen tornit eivät olleet aivan  tehtaan piipun korkuisia, mutta niiden vaaleasävyisenä hohtanut  teräs näkyi kauas.  Suuressa kallistuskulmassa liikkunut itäpään masto oli Säynätsalon silhuetti Päijänteelle. Kinkomaan kautta autolla saapuville kaapelinosturin mastot näkyivät  saaren keskusvuoren takaa. Kaapelinosturi  viestitti olemuksellaan  saaren teknologista edistyksellisyyttä ja teollista  voimaa.  Itäinen masto  liikkui  poikittaissuunnassa, läntinen  oli  kiinteä, vanerin ja Louhusalmen välimaastossa. Tarpeettomaksi käynyt laitos räjäytettiin 1966.

Itäpään –  eli siis  Päijänteen puoleinen –  masto oli ikään kuin painovoimaa  uhmaten –  kaltevassa  kulmassa  massiivisilla kiskoillaan.   Sitä siirsivät  sähkömoottorit lautatarhalta Louhusalmelle ulottuneella niemellä.  Läntinen masto oli korkeudeltaan 60 metriä ja itäinen 45 metriä.  Läntinen oli kolmisenkymmentä metriä tehtaan piippua matalampi, mutta teräsrakenteisena hallitsi maisemaa.

Itäisen ja läntisen maston  välillä oli  kaapelirata. Sen liikkuvasta vaunusta tulivat  alas  nosturiketjut ja -koukut.   Sekä  itäpään liikkuvaa mastoa  että  kaapeliradan vaunua  ohjattiin  kiinteän maston  ylätasanteen tilasta.

Kiinteän länsipään tornin korkeus oli 60 metriä ja itäpään liikkuvan tornin 45 metriä. Tornien välillä oli 450 metrin kannatinvaijerit.

Itäpään maston  kiskoja  varten oli  pengerretty   niemi   lautatarha-alueelta  Louhusalmelle.   Näin  nosturin  toiminta-alueena  oli  tehdas-alueen  koko  ”järvipuoli”.  Ollessaan  kiskojensa  eteläisimmässä  päässä  itäpään masto  oli  kallellaan  veden yllä..  Sen  – ja  200 tonnin betonipainon – alle  saattoi  mennä  veneellä. Mastoa liikuttivat sähkömoottorit.

Tukkinippuja nostettaessa  ylhäällä  kaapelien varassa liikkuva kolmen tonnin painoinen  nosturivaunu   ohjattiin  sopivaan paikkaan, sekä  itäistä mastoa  että nosturivaunua siirtämällä.  Kun nippu oli saatu  ylös vedestä, itämastoa  ja  nosturivaunua  siirrettiin  taas  sellaiseen kohtaan, mihin tukkinippu  voitiin laskea. Läntisen maston huipulla sijaitsi ohjaushuone, jonne nosturin käyttäjä nousi tikkaita pitkin. Hissiä ei ollut.

Nosturi oli hankittu 50-luvun alussa   lauttoina tulleiden tukkien nostamiseksi maalle  varastoon.  Kuitenkin kävi ilmi, että pitkään vedessä olleet tukit alkoivat maalla  halkeilla.  Suuren  investoinnin käyttö  jäi kuitenkin  muutamaan vuoteen.

Pitkään vähillä töillä ollut kaapelinosturi sai mediajulkisuutta elokuussa 1962, kun kantosiipialus Tehi  oli jäänyt vian takia Kuhmoisten korkeudelle ja hinattiin  sieltä Säynätsaloon.  27 metriä pitkä alus nousi kevyesti  ilmaan kaapelinostorilla ja potkurin akselin todettiin murtuneen. Korjattavaksi laiva hinattiin Jyväskylään.

Kaapelinosturin purkaminen olisi tullut tavattoman kalliiksi.  Niinpä ratkaisuksi tuli se, että puolustusvoimat tuli  räjäyttämään laitoksen.

Operaatio käynnistyi  23.11.1966 klo 18.47 tehtaan  höyrypillin  vihellyksellä.  Se oli merkki  räjäyttäjille ja samalla  yhtiön kuorma-autoille.

Seurasi koko saarelle  kuulunut  valtava  pamaus, kun 11 kiloa hexatonia räjäytti 200 tonnin betonisen vastapainon irti.

Itäpää nousi ensin pystyyn ja kaatui sitten lännen suuntaan.  Yhtiön kolme kuorma-autoa alkoivat samalla vetää länsimastoon kiinnitettyjä köysiä, jotta masto kaatuisi länteen päin – eikä teollisuusrakennusten päälle

Ja hetkeä myöhemmin  Säynätsalon  silhuetti  oli  romuna  maassa. 200 tonnin  vastapaino putosi Päijänteeseen, ja  tietenkin on siellä  vieläkin. Matalan veden aikana se saattaa näkyäkin.

Kaapelinosturia alempana tehdasalueen ilmatilaa hallitsi hakekuljetin, jonka kymmenet vaunut kulkivat  sahalta vanerin kautta kuitutehtaalle, kippasivat automaattisesti lastinsa ja palasivat sahalle.  Hake toimi kuitulevytehtaalla raaka-aineena.  

(Täydennetty versio  Säykki-lehden jutusta 13.10.2005)

Kaapelinosturin tornit tehdaslueen kuvassa 1960-luvun alussa. Itäpään torni liikkui kiskoilla pitkälle oikealla näkyvään niemeen. Varsinainen nosturilaite liikkui mastojen välisisessä kaapelissa. Sen alkuperäinen tehtävä oli nostaa tukkinippuja sahan ja vanerin altaasta, mutta nosturilla tehtiin paljon muutakin hyödyllistä, mm konevian saanut kantosiipialus Tehi nostettiin vedestä ilmaan ja sitten itätornia liikuttamalla rannalla odottaneiden korjaajien katsottavaksi. Kuva: Kaarlo Kaltialan arkisto.

Eero  ja Martti Levä (isä ja poika) edustivat  vuoden 2005  Säykki-lehden haastattelussa pitkää asiantuntemusta  sekä  Säynätsalosta että myös vanerin valmistuksesta  Eero Levä tuli saarelle 20-luvulla ja muutti täältä poikansa läheisyyteen Lahteen 90-luvun puolivälissä.  Martti Levä  teki työuransa vaneriteollisuuden palveluksessa.

15.12.2005  julkaistu juttu oli poimintoja  pitkästä vapaasta keskustelusta Eeron Lahden-asunnolla.  Levä muisteli mm Parviaisten  henkilöstöpolitiikkaa, joka kohdistui  30-luvun alun vaikeina  vuosina  rankasti myös toimihenkilöihin. Palasimme myös  Walter  Parviaisen kuolemaan  ja  asekätkentään kirkolla.

Eero  Levä  Lahden kodissaan  kesällä  2005.  Kirjakaapin päällä Mieskuoro Päijänteen viiri.  Tässä jutussa ei puututtu  musiikkiin. Levä lauloi saaren kuoroissa, kirkon vihkiäisjuhlan kantaatti-kuorosta lähtien  80-luvulle saakka.

Pitkään palvelleita pihalle.  Irtisanominen  poisti  samalla  saarelta

Kun talous heikkeni 30-luvun taitteessa, Parviaisella  ei epäilty tehdä koviakaan päätöksiä. Senaikaista sosiaaliturvaa vasten etenkin  toimihenkilöiden kohtelu vaikuttaa ihan nykypäivän meiningiltä.

Seurantalolla  järjestettiin  tiedotustilaisuus  tehtaan  väelle.  Isännöitsijä Grönholm kysyi  työläisiltä, pannaanko 10 prosenttia pihalle  vai lasketaanko palkkoja  10 prosenttia.  Kalle  Heinonen  loi kokouksen kannan  esittämällä, että puututaan palkkoihin.  Tämä ei lopulta riittänyt, vaan sitten oli lähetettävä ulkopaikkakuntalaiset pois – täällä käytiin paljon työssä mm järven takaa ja  Muuramesta.  Seuraavaksi lähetettiin äidit kotiin ja  lopulta tehdas meni nelipäiväiseen viikkoon.

Edessä  oli vielä ns suuri puhdistus, jossa  Parviaista pitkään palvelleita  toimihenkiöitä pantiin pihalle   eli käytännössä  lähetettiin  saarelta.  Poistua  sai mm pääkassa  Streng, hänen tilalleen kassaksi nostettiin nuori konttoristi  Vastanen. Poislähtijöitä olivat myös pääkirjanpitäjä, ostopäällikkö ja monet muut.  Silloin nuorempana työnjohtajana toiminut Levä sai palkanalanneuksen  1400:sta 800:een  markkaan.

Asekätkentä  kirkossa

Jatkosodan loppuvaiheen  asekätkennässä  piilotettiin varusteita  vastarintaa varten  mahdollisen miehityksen varalta.  Kätkentä saattoi kuitenkin jo sinällään hillitä niin venäläisiä kuin paikallisiakin  Suomessa,  eihän sen laajuudesta ollut  varmuutta.   Eero Levä  kertoi  vuoden 2005  haastattelussa  poliisien saapumisesta ja  muutamien  säynätsalolaisten pidätyksistä.

Eero Levä oli tuolloin  seurakunnan taloudenhoitaja. (Tehtävä kuului vuosikymmenet  aina jollekin tehtaan  toimihenkilölle).

”Nuori poliisi tuli tehtaalle. Sanoin, että on hoidettava muutama  kuormakirja, mutta poliisi jäi odottamaan. Mentiin poliisiasemalle. Sinne oli tuotu jo opettaja  Lehtiö  ja suojeluskunnan paikallispäällikön Olavi  Salosen ollessa  vielä  sotareissulla  varapäällikkö Hugo Järvinen..”

Eero Levää  harmitti puhe  aseiden kätkemisestä kirkkoon.  ”Siellä  oli  viestintävälineitä, ei muuta,” huomautti Levä.   ”Eikä mitään ollut muurattu seiniin, vaan  kalusto oli katon ja sisäkaton välissä  orsilla ja  sahajauhojen seassa.”

Levää harmitti tapa, jolla varusteiden kätkemisestä on viime vuosikymmeninä saarella  puhuttu.  ”Hankkeessa  ilmiantajana oli ollut sen kuorma-auton kuljettaja,  jolla varusteet oli tuotu kirkolle.  Hän ei ollut  säynätsalolainen.”

Walter Parviaisen  kuolinpäivä

Kunnantalon takana kuusikon keskellä  on muistomerkki paikalla, johon tehtaan omistaja Walter Parviainen  menehtyi

”Se oli elokuun viimeinen sunnuntai  1925.  Asuin poliisiaseman talossa (sijaitsi noin Saarenhaka-talon ja Perälän välissä).  Yksi laivamies  tuli juosten Marjalan suunnasta (lastentarha, kunnantalon parkkipaikan kohdalla)   ja  kertoi Parviaisen kaatuneen metsään.  Hän oli menossa hakemaan  osuuskaupan talossa  asunutta  sairaanhoitajaa”

Parvainen oli sitten kannettu  Marjalaan.

Eero Levä, 98, ja  Martti Levä, 70,  Lahdessa  kesällä  2005.