2005 Ison Laivasillan
viimeinen kesä

Säynätsalon Sanomat 21/2005, 26.5.2005.

Säynätsalon Sanomat otti saaren laivarannan tilan esille toukokuussa 2005. Tuossa vaiheessa eivät ainakaan saaren asukkaat  olleet selvillä siitä, että kesä 2005 jäisikin viimeiseksi vanhalla Isolla Laivasillalla.  Lahden-linjan reittiliikenne ei ollut enää päivittäistä, mutta reittiä ajettiin molempiin suuntiin kahdesti viikossa.

Lehti kertoi laivalaitureiden siirtyneen 90-luvulla valtiolta kuntien vastuulle.  Päijänne-Risteilyt Hilden -varustamon toimitusjohtaja Eija Hilden kertoi lehdessä, että hänen mielestään Säynätsalon laituri olisi voitu kunnostaa ja oikaista ”viitisen vuotta aiemmin”, suhteellisen vähin toimenpitein. ”Mutta mitään ei tehty”.

Lehti kertoi Säynätsatama-yrityksen tarjoutuneen rakentamaan laiturin ja aallonmurtajan veneiden pudotusliuskan läheisyyteen.  Säynätsataman edustajat arvioivat hankeen hintaa ”kuusinumeroiseksi luvuksi”.  Hanke oli ollut esillä Säynätsalon kaupunginosalautakunnassa ja vastaanotto siellä oli ollut innokas.  Lehden mukaan kaupungin katuosastolla kiinnostus ei tiettävästi ole ollut niin varauksetonta. Lautakunta kannatti asian selvittämistä yrittäjien, kaupungin ja merenkulkuviranomaisten kesken.

Säykki-lehti huomautti, että Pelastusasemasta ja venesatamasta Muuratsaloon päin löytyy pensaikkojen takana entinen lautatarhan lastauslaituri. ”Kansilaudat ovat osittain menneet, mutta laituri on suorassa.  ”Jos Iso Laivasilta todettaisiin esimerkiksi liian vaaralliseksi, tämäkin olisi ehkä mahdollisuus”, lehti totesi ja lisäsi, että ”aikanaan tehtaan aidan sisällä ollut laituri on kenen tahansa saavutettavissa”.   Laiturin omistussuhteita lehti ei kuitenkaan ollut selvittänyt.

”Lautatarhan laituria” oli käytetty 1980-luvulla Säynätsalon juna-laiva-juna -matkoilla, jolloin vaihto laivasta junaan ja päin vastoin oli tapahtunut lautatarhan  junaraiteilla.

Lehti kertoi Päijänteen rannoilta hävinneen paljon laivalaitureita, etenkin syrjäisemmiltä paikoilta.  Mitään ei ollut enää 2005 jäljellä mm kauniin Kukkaron salmen laiturista.  Haukanmaan puolella (Säynätsaloa vastapäätä) ollut laituri oli jo myös poistunut.  Korjausrakentaminen on ollut vähäistä.  Toimitusjohtaja Hilden mainitsi lehdelle kuitenkin poikkeuksena mm Vaherin laiturin Jämsässä. Se oli uusittu talvella 2003. ”Jämsän kaupunki on toiminut esimerkillisesti”, Hilden sanoi.

Säynätsalon Sanomien kuvitusta 26.5.2005.

Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä

Laivalinja Lahteen oli hukkua markkinavoimiin.

Laivarannasta visioitiin suuria meriyhteyttäkin ounasteltaessa vielä 90-luvun alkuvuosina

Uskomaton kantosiipialus oli osalle saarelaisista ”pinta-Iivana”

Syyskuussa 2005  lehti kertoi pitkäaikaisen palopäällikön Mauri Toikkasen viettäneen ammatillisia läksiäisiään Juurikassa 1.9.  Toikkanen luonnehti tilaisuutta ”viimeisiksi palokunnanjuhliksi”.   Palokunnanjuhlat olivat saaren yhteinen tapahtuma 1960-luvulle saakka.  Lehden jutussa todetaan, että Toikkasen elämän ”suuri sankari  on palokalustonhoitaja Allan Harju.”  ja, että  Toikkasella on ”ehtymätön varasto Allan Harjun lohkaisuja”.   Toikkanen kertoi lehdessä, että Allu oli ottanut hänet ja myöhemmin kansanedustajanikin tunnetun Erkki J Partasen palokuntaan 1.8.1961 merkinnällä ”alokkaat”  ”Olin kiinnostunut palokuntahommasta, koska vanhemmat kaverit jo olivat, ja isäni sekä setäni olivat aktiivipalomiehiä”, sanoi Toikkanen.

Allan Harju  ja
hänen palokuntansa

Kuvakooste julkaistu Säynätsalon Sanomissa 1.9.2005

Toikkanen arvosti palopäällikkö Helakorven johtajuutta

Vuonna 1947 Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten palopäällikönä aloittanut Urpo Helakorpi  luovutti tehtävän Aimo Erkolle 18.5.1968.  Palokunnassa Helakorpi oli aloittanut jo heti saarille muutettuaan 1936. Lehdessä 1.9.2005 Mauri Toikkanen kuvasi Helakorpea ”hienoksi johtajamieheksi”. ”Tasapuolinen ja rehti”. Helakorpi toimi mm Keski-Suomen läänin palontorjuntaliiton sihteerinä useita vuosia.

Tilikonttori maksoi palkat käteisellä

Kuukauden  odotettuja  tapahtumia   Säynätsalossa  60-luvun  lopulle  saakka  oli   tyylikkäiden   naisten  saapuminen  Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten  osastoille   siistien  vaneristen laukkujen  kanssa.   Niissä  olivat  palkat, eli ”tilit”, tunti- ja urakkapalkkaisille.   

Saaren  ”rahahuollon”  keskus  oli  konttorin  matalassa  siivessä  sijainnut maisemakonttori,  aiemmin  ”tilikonttori”, myöhemmin palkkaosasto.

Siellä  vanerin sorvipään  palkkoja  hoiti vuodesta 1951  lähtien yli kolme vuosikymmentä  Aino Lähteelä.   Yhtiön palvelukseen hän oli tullut  silloisen tapaan jo hyvin nuorena  1942  ja  oli siirtynyt  konttorille  tuntikirjurin tehtävästä. Tämä haastattelu julkaistiin Säynätsalon Sanomissa 2013.

Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten  palkkaosaston  konttoristeja  60-luvulla. Vasemmalta   Aino Lähteelä, Terttu Wallden (myöh Sihvo),  Aino Laine,  Rakel Natri, Lahja Inkalahti (puhelimessa)   ja  Ester Inkalahti (myöh Töhönen). Kuvassa ovat pöydillä jo paperitulosteita antaneet laskukoneet.

Konttorille edettiin siis  usein tehtaan kautta,  kuten Ainokin.   Toki yhtiö palkkasi  asiantuntijoita   konttorille  suoraan ulkopuolelta,  mutta  monet konttoristit  olivat  säynätsalolaisista  työntekijäsuvuista.    Aino  Lähteelän  isä   Aleksanteri  oli tehnyt  elämäntyönsä korjauspajalla, äiti Eeva oli kotona. – Kaijalanmäellä  asuttiin  (mäki  nykyisen pienteollisuustalon ja Lehtisaareen menevän tien välissä). Perheessä oli kahdeksan  lasta, ja heistä monet  päätyivät  Parviaiselle  hekin.   Sijoituttuaan konttoriin, Aino pääsi  asumaan Notkoselkään,  rivitaloon, jossa oli paljon konttorilaisia.

Kerholle sai mennä lounaalle  sunnuntaisinkin

Konttorilla  oli  oma  yhteisöllisyytensä  ja työkulttuurinsa. Päivät   alkoivat  klo 8.30.  Nykypäivään verrattuna  erikoista  on  se, että  ruokatunti  kesti  puolitoista tuntia. –  Sinä aikana ehti käydä  kotona  syömässä, jos  halusi.  Aluksi  minäkin kävelin  Notkoselkään lounaalle, mutta myöhemmin  pyysin  päästä  alakerran  Kerholle  syömään  ja  Olavi Salonen hyväksyi, Aino  kertoo.  ”Ja siellä Kerholla  sai sitten käydä  syömässä  sunnuntaisinkin, vaikka konttori oli  muutoin  kiinni”.  (Kerho oli yhtiön edustusravintola ja konttoristien sekä johdon lounasravintola. Se sijaitsi konttorirakennuksen alakerrassa.)

”Mutta emme meerityisemmin ”herroja” olleet, kerran oltiin lakossakin.”   Aino Lähteelän kertomukset loivateloon entistäkonttoria. Työ ja sen tekijät olivat arkea silloin, mutta vuosikymmenten jälkeen heidätvoi muistaa persoonallisuuksina aikaa sitten kadonneessa konttorikulttuurissa. 

Konttorin ja  tehtaan työyhteisöero näkyi mm siinä, että  tehdasosastoilla työskenteleviin tuntikirjureihin oli etäisyyttä.  He eivät kuuluneet  esimerkiksi konttorin joulujuhliin. – ”No eivät”, toteaa  Aino.

”Mutta emme  me konttoristit  mitenkään herroja olleet”, Aino taustoittaa. ”Oltiin kerran lakossakin,  tosin  eivät kaikki,”  hän  lisää.   ”Mutta  kukaan ei voinut  kuvitellakaan, että  työt  joskus  loppuisivat”,  vertaa  Aino  nykypäivään.

Vuoden tapauksia olivat tilinpäätösjuhlat. ”Niitä ei pidetty Kerholla, vaan  yleensä  Jyväskylän  ravintoloissa.   Yhtiön  auto  vei  Jyväshoviin,  Ukko-Metsoon  tai Maakuntaan.”

Rahat  pussissa  käteen

Palkanmaksu oli  asiakasläheistä  palvelua  ennen  ”palkka-pankkiin” -aikaa. Kunkin  osaston  palkat laskenut   konttoristi  antoi henkilökohtaisesti  työntekijälle tilipussin käteen.    

– Ja siis jokaineko kuittasi sitten palkkansa, sanon.  ”Ei,  kaikkihan tunnettiin, ei me mitään kuittauksia pyydetty,” korjaa  Aino.  

Tilikonttorilla käsiteltiin suuria  summia, mutta  turvallisuudesta ei kannettu huolta.  – ”Päällikkö, aluksi  Eero Rautavuoma, sitten Kalevi Vesterinen,   haki yhtiön autolla  rahat Jyväskylästä;  Suomen Pankin  aluekeskuksesta”, kertoo Aino.  ”Siinä ne olivat  pöydällä  huoneen keskellä ja lajiteltiin  pusseihin. Ei kukaan ajatellut, että rahaa häviäisi.” 

Tilikonttori  hoiti  palkat kaikille  muille  paitsi  konttorilaisille.  ”Meille  maksoi  kassa,  pitkään Wilma  Westerlund  ja  sitten  Martta  Heinonen”.    

Suuri muutos  oli  Enson laskentatoimen keskittyminen Imatralle. Sähköistä  siirtomahdollisuutta sinne ei vielä ollut, mutta sen virkaa  hoiti  joku saaren taksimiehistä. 

”Käsitelty  palkka-aineisto vietiin  paperina Imatralle  ja  autoilija –  yleensä kai Wilkmanin Manu –  jäi  sinne  yön yli  odottamaan ja  palasi valmiiden listojen kanssa.”

Aino Lähteelän  työura  päättyi  niihin aikoihin, kun  tietokoneet   tulivat palkkahallintoon. – Oli lähtiessäni jo yksi käytössä, hän kertoo.

Rinnetien (nykyinen Hilmerinkuja) kodistaan  Aino  lähti sitten katsomaan  konttorin paloa   90-luvun alussa.   ”Sanoin  entisille työtovereille, että siellä se  teidän työpaikkanne  nyt sitten palaa.”

JN

Aino  Lähteelä  kuuluu vielä  ikäpolveen, joka sai  40 vuoden palveluksesta  Parviaisen Tehtailla  kultakellon. –  Sittemmin kai  antoivat tinalautasia, hän kertoo.

Kuva julkaistu Säynätsalon Sanomissa 22.9.2005. Juttu on kokonaisuudessaan alla.

Säykin koulujuhlassa 2005 vielä
torjuttiin tappiomielialaa

21.9.2005 vietti Säynätsalon koulu 90-vuotisjuhlaansa,  nykyisin yhä Koulunrantana tunnetussa saaren pohjoisessa niemessä. Oppilaat, opettajat ja saarelaiset juhlivat tyylikkäästi, mutta juhlan ilmapiirissä oli myös epävarmuutta koulun tulevaisuudesta.

Esille oli jo noussut niemen kaavoittaminen asuntotonteiksi.  Saarella oli kuitenkin virinnyt kansalaistoimintaa koulun toiminnan jatkamiseksi perinteisellä paikalla. Vaihtoehtona oli sijainti jossain muualla, kuitenkin edelleen pääsaarella, ehkä edelleen 6-luokkaisena. Mutta sittemmin toteutettu koulu-päiväkoti -ratkaisu oli jo seuraavalla viikolla tulossa Säynätsalon aluelautakunnan käsittelyyn.

Koulukeskustelusta oli muodostunut säynätsalolaisten vaikutusmahdollisuuksien  todennustilanne.   Kaupunkia juhlassa edustivat sivistystoimenjohtaja Laila Kontkanen ja opetustoimenjohtaja Markku Suortamo.  Tervehdyksessään Kontkanen sanoi uskovansa, että kun silloin tulossa olleita  päätöksiä ”arvioidaan 90 vuoden kuluttua, lausuma ei olisi kielteinen”.  ”Nykyhetkestä on löydettävä pitkospuut tulevaisuuteen”, hän kuvaili.

Oheinen kuva on Säykki-lehden etusivusta seuraavana torstaina, 22.9.2005.  Lehti oli tuolloin pääasiassa mustavalkoinen. Numerossa luvattiin, että koulujuhlasta julkaistaisiin värikuvakooste ”seuraavassa nelivärinumerossa”.  Niin ei kuitenkaan jostain syystä tehty.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Säynätsalon koululla oli 90-vuotisjuhlaan mennessä ollut vain neljä päätoimista johtajaa. Erkki Lehtiö oli hallinnut koulua, ensin Parviaisten ja sitten kunnan palveluksessa vuoteen 1955. Häntä seurasivat Antti Koskimäki (oik), Lea Oksanen ja Timo Taimiaho.

”Tämä on juhliva koulu”, sanoi taustoituksena  rehtori Timo Taimiaho ihasteluun juhlan sujuvuudesta.  Se tarkoitti, että koulussa osattiin juhlien tuotanto ja osallistuminen.  Opettajat junailivat ja kukin tiesi paikkansa.  Hetkeäkään ei yleisölle noussut kysymys, että mitäs nyt.  Perinne juhlien taitajana oli pitkä ja se oli pystytty säilyttämään.

Lea Oksanen (Salmi) muisteli, että hänen tullessaan taloon  Erkki Lehtiö oli todennut koulun olevan vähän syrjässä, mutta luvannut linja-autojen pian alkavan ajaa koulun kautta.  ”Tähän meni kuitenkin aikaa. Liikenne alkoi oltuani jo muutaman kuukauden eläkkeellä”, Oksanen kertoi.

”Vaikka ennuste huono, ei pidä  viedä toivoa”

Säykki-lehden päätoimittajan asemassa juhlassa puhunut Juhani Niinistö totesi, että aikanaan päätökset tehtiin saarella, olivat päättäjät sitten Parviaisia, tehtaan myöhempää johtoa tai Säynätsalon kunnan edustajia.  ”Eikä kenenkään etu ollut tehdä saaren edun vastaisia päätöksiä”.

Niinistö kertasi  perustelut koulun säilyttämiseksi silloisella paikallaan. Hän sanoi kuitenkin epäilevänsä  koulun niemen säilymistä koulukäytössä ja kaikkien yhteisenä alueena, mutta puolti yrittämistä. ”Vaikka ennuste on huono, potilaalta ei pidä ottaa pois toivoa”.

Säynätsalon koulun vanhojen oppisisältöjen Niinistö sanoi voivan herättää ihmetystä ihan oikeutetusti.  Hän totesi ajatuksen ja vakaumuksen vapauden olleen vielä pitkään 1950-luvulle rajallinen Säynätsalon koulussa.  Säykki-lehdessä oli juuri haastateltu 50-luvun koululaista, joka kertoi oivaltaneensa, että ”uskonnossa oli silloin kannattanut menestyä. Hyvä uskontonumero vaikutti kaikkeen muuhun.  ”Opetustoimi heijastaa aikaansa ja nykyiset arviot entisestä eivät vie tehdyltä työltä sen arvoa”.

Kommentti Säykki-lehdessä 22.9.2005

Säykki-lehdessä kerrottiin myös, että sivistystoimenjohtaja Kontkanen oli juhlassa kertonut silmäilleensä  Jyväskylän kansakoulun historiaa, ennen saarelle tuloaan.  ”Olisipa joku siellä virastossa antanut hänelle luettavaksi Kaarina Koskimäen kokoaman kirjan Säynätsalon koulun vaiheista”,  todettiin lehdessä.

”Jaaha, mitenkähän tähän mahtuisi”,  luki kuvatekstissä. Erkki Ikonen oli aloittanut jo vuonna 1953 palaneella vanhalla koululla.  Lehden kuvateksti totesi sijoittautumisen pulpettiin sujuneen aika hyvin ja arveltiin kokemuksen ujuttautumisista Fouga Magisterin ja Migin ohjaamoihin olleen apuna, entiselle sotilaslentäjälle.  Koulujuhlaa edeltävänä vuonna Ikonen oli päättänyt nelivuotiskauden Jyväskylä kaupunginhallituksen puheenjohtajana.

2005 ei lehteen kirjattu, millaisella sävelmällä laulua esitettiin. Tätä kirjoitettaesa ei ole tiedossa, onko esitys tallennettu jonnekin verkkoon äänitteenä.

Lea Oksasen valokuvakansiosta

Nämä kuvat opettaja Lea Oksasen kuvakansiosta julkaistiin Säykki-lehdessä 22.9.2005 

Peekorpi  tarjosi  asumista
työsuhteen mitalla

Säynätsalon 1940-luvun suuren rakennusvaiheen aikana nousi pääsaaren itärannalle toimihenkilöiden asuinalue. Sinne valmistui 28 taloa, jotka perustuivat arkkitehti Karl-Gustaf Stigzeliuksen yleissuunniteluun.  Talot olivat pääasiassa yhden perheen työsuhdeasuntoja. Peekorpeen yhtiö sijoitti pääasiassa työnjohtajia, mestareita ja asiantuntijoita.  Peekorven talot ovat Säynätsalon talotehtaan tuotantoa.

Peekorpi ja keskustan reunaa 1940-luvun lopun tilanteessa. Säynätsalon pohjoisranta oli asuttamatta. Tie Säynätsalon koululle meni Virkalan rannan kautta. Kirkolta meni kyllä polku, joka päättyi puisiin portaisiin alas koulun mäkeä. Kerrostalo Selkälahti valmistui 1953.  Kartta on julkaistu Säynätsalon Sanomissa No 29/2005, 11.8.05, sekä aiemmin Säynätsalo Seuran nettisivuilla. Kartan on piirtänyt Matti Virkajärvi. 

Yhden perheen käytössä ollessaan taloissa oli yleensä keittiö ja kolme huonetta. Sijoitukset kuitenkin vaihtelivat.  Uloskäynnit  olivat yleensä molemmilla pitkillä sivuilla, mutta osassa päädyssä ja toisella pitkällä sivulla.

Taloissa ei ollut aluksi vesijohtoja, viemärit kyllä. Yhtiön vesiauto toi arkisin vettä saaveihin portinpielissä.  Lisää sai hakea sähkökäyttöisestä kaivosta, sittemmin Kaivotieksi nimetyn tien päästä.   Talojen varustetaso ja asumismukavuus olivat heikompia kuin ylemmäksi rinteeseen rakennetuissa ns kiinalaistaloissa. Ne olivat pääasiassa ylempien toimihenkilöiden koteja.  Korttelien keskiosissa oli talousrakennuksia, joissa oli varastoja ja ulkohuoneita, joitakin autotallejakin.

Peekorpea ei ollut tontitettu. Korttelit oli kuitenkin aidattu.  Sekä talot että maapohja olivat yhtiön omaisuutta.  Kun Enso-Gutzeit muutti työsuhdeasunto- ja kiinteistöpolitiikkaansa 70-luvun alussa, Peekorven taloja alettiin myydä niiden asukkaille. Tässä vaiheessa monet vaihtoivat taloa, osa pysyi entisissään ja monet myös poistuivat jo eläkkeelle.

Kaikkiin Peekorven taloihin ei ollut tehty kellareita, ja sauna oli aluksi vain nykyisessä Parviaisentie 25:ssä (Puustelli).

Alueen pohjoisreunalla oli yhtiön tarjoama yhteiskellari, jota pitivät kylmänä sahanpurujen seassa jäät.  Osittain siirtolapuutarhakäytössä olleen rakentamattoman rantanummen toisella puolella, sijaitsi yhtiön ns Pikku-Sauna, josta peekorpelaiset saattoivat varata vuoroja.  Isolle Saunalle ei siten tarvinnut mennä.

Läpikulkuliikennettä ei ollut. Nykyinen rengaskatu, Parviaisentie, avattiin vasta 90-luvulla. Kaupunkiin tai Lehtisaareen sekä Muuratsaloon vievät bussit lähtivät 50-luvulta Kunnantalon edestä.

Säynätsalon Työväenyhdistyksen talolle Juurikkaan kuitenkin mentiin Peekorven kautta ja Juurikan eri tilaisuuksissa kävi joskus satojakin ihmisiä. Puista siltaa pitkin saattoi mennä jalan ja pyörällä. Laivarannasta oli kesäisin yhteys iltaisin Jyväskylään ja aamuisin Lahden suuntaan.

Teillä ei ollut nimiä, vaan jokaisella talolla nimi ja sen lisäksi yhtiön rakennushallinnon järjestysnumero.   Teitten ja katujen nimet tulivat Säynätsaloon vasta 70-luvun lopulta.

Salme Huuskonen oli Peekorven alkuperäisiä asukkaita

Kauppias Leo Ilanne aloitti silloisen Säästölän valmistuttua vuonna 1956. Kaupan nimi oli aluksi Il-Ty, nimistä Ilanne ja Tynkkynen, kauppias Ilanteen sisar.

Leo Ilanne osasi kaupanteon ja alkoi vetää asiakkaita etenkin tien toisella puolen monialaista kauppakokonaisuutta  hallinneelta Säynätsalon Osuuskaupalta. Ilanne oli parhaimmillaan lihatiskin takana, ainakin asiakkaan näkökulmasta. Ilanteen hankkimasta lihasta tehdyn pihvin tai fileen jälkeen SOK:lta ostettu oli ”kengänpohjaa”.  (Tämä oli toimittajan henkilökohtainen muistelu 2005 ja saattoi olla värittynyt).

Aiemmin saaren ehdoton lihakauppa oli ollut Itikka ja sen pitkäaikainen lihamestari Paavo Nikander.  Itikka sijaitsi nykyistä Kassataloa vastapäätä, mutta oli Ilanteen tullessa  jo lopettamassa.

Kilpailu saaren asiakkaista oli kovaa. Pienellä alueella Säynätsalon pääsaaren keskustassa toimi  60-luvulla kuusi ruokakauppaa. Elintarvikkeita möivat  Ilanne, Perälä ja Arikkojen Ruoka-Aitta Pellonpäässä (nykyisen Kassatalon paikalla), Kunnantaloa vastapäätä Mäki-Matti  ja Säynätsalon Osuuskauppa keskustan  lisäksi myös Selkälahden sivuliikkeessä, joka oli perustettu Arava-taloon 1953.

Tässä kilpailutilanteessa Ilanne pärjäsi henkilökohtaisella palvelulla ja tuotteiden laadulla.

Perhekuvassa liikkeen avaamisen aikoihin Leo ja Aili Ilanne sekä lapset Ritva (takana), Risto ja Riitta.

Leo Ilanteen jälkeen kauppaa jatkoi hänen poikansa Risto vuonna 1974. Riston kanssa liikettä hoitanut Lea Ilanne muisti vuoden 2005 haastattelussa lämmöllä asiakaskuntaansa. Välit olivat luottamukselliset. Tätä täsmentää Lean määritelmä liikkeen roolista myös ”pankin sivukonttorina”.

”Liikkeen loppuessa sain lähes kaikki velat takaisin. Saamatta. jäi vain vuosien takaisia velkoja, joita ei varmaan ollut aikomustakaan maksaa”, kertoi Lea.

Haastattelussa 2005 Säyki-lehti kysyi Lea Ilanteelta asiakaskunnan yhteiskunnallisesta jakautumisesta, kun poliittisessa Säynätsalossa oltiin.  Hän sanoi  joidenkin E-liikkeen vannoutuneiden kannattajien kyllä ehkä vähän vältelleen Ilanteelle menoa.  ”Erään lakon aikana tuli paljon heitäkin”. Lea Ilanne muisti asiakkaan, joka oli sanonut, ettei täällä voi käydä, kun  ”täällä käy niin paljon lääkäreitä ostamassa”.

Lea Ilanne kertoi, että hänellä ja Ristolla olisi ollut pitkälle koulutettuina vähittäiskaupan ammattilaisina tilausta  siirtyä muualle K-ryhmän piirissä, mutta Risto halusi huolehtia vanhemmistaan. ”Ja niin pysyimme Säynätsalossa”.

Risto Ilanteen kuoltua vuosituhannen vaihteessa perhe ei enää voinut jatkaa kaupanpitoa ja saari menetti K-kauppansa.  Lea Ilanne torjui 2005 käsityksen, että Kesko olisi aktiivisesti ollut vetäytymässä saarelta.  ”Jos kauppahuoneisto olisi ollut Keskon omaisuutta, toki sinne olisi jatkaja tullut, mutta liiketila oli Kapiteelin, ja vuokralla siis”

Ilanteen liiketila Säästölässä kasvoi vaiheittain ja siirtyi kohti pankin puoleista päätyä. Viimeksi kauppa oli nykyisin pizzeriana toimivassa tilassa.   Valmistuessaan talo oli Jyväskylän Säästöpankin vuokrakiinteistö. Pankin konttori sijaitsi lounaispäädyn avarassa tilassa.

Palvelevaa lihatiskiä ei liene Säynätsalossa nähty sitten Ilanteen lopettamisen. Nykyisin lähin taitaa olla Muuramen K-Supermarket.

Ilmoitus Säynätsalo-lehdessä 1968.

Säynätsalo oli  Jyväskylää pommittaneiden punatähtikoneiden reitillä

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939 Säynätsalo oli mahdollinen kohde. Tänne ei kuitenkaan pommeja pudotettu, tai ilmeisesti edes konekiväärillä ammuttu, saarten teollisuus ehkä haluttiin ehjänä haltuun.   Säynätsalo oli kuitenkin Jyväskylää pommittamaan menneiden koneiden reitillä, mennen ja tullen. Joskus sieltä palaavat koneet myös tekivät kierroksia saarten yllä.

Joillekin Suomen teollisuuslaitoksille oli 1930-luvulla hankittu omaa ilmatorjuntaa, paikallisen tehtaan varoin, Säynätsaloon ei. Lähimmät tykit olivat Jyväskylän aseman ja keskustan suojana.

Säynätsalon kirkon tornissa oli ilmavalvontapiste, jota hoitivat Säynätsalon lotat. Havaintopaikka oli ihan ylhäällä, tornin piikkiosan alla.

Säynätsalon ilmavalvontalottia ryhmäkuvassa sodan ensi viikkoina. Ihan juhlava kahvipöytä on katettu Tiilelään, Lossitien varteen. Kuva on opettaja Toini Gröndahlin kokoelmista. Hän on toinen oikealta, seuraavana vasemmalle tummassa puvussa lastentarhaopettaja Vappu Väntti. Kolmantena oikealta eturivissä Toini Levä, neljäs on ilmeisesti Muuratsalossa postinkantajana toiminut, mutta nimi puuttuu. Viidentenä eturivissä hymyilee Lyyli Laavisto, hänestä edelleen opettaja Aini Kivistö ja lastentarhaopettaja Ester Larkama. Kolme seuraavaa tummapukuista olivat Toini Gröndahlin tunnistuksen mukaan Maija Suonio, rouva Lavi ja sairaanhoitaja Selma Vastanen.

Vuorossa oli kerrallaan kaksi lottaa, toinen tähysti ja toinen soitti tarvittaessa kirkon kellolla yleisen hälytyksen. Ilmahavainnot soitettiin puhelimella tehtaalle ja sieltä edelleen Jyväskylän ilmatorjuntaan.

Eero Levä muisteli, että esimerkiksi 31.12.1939 kaupunkia pommittamassa ollut kuuden koneen lentue  palasi Kinkomaan yli ja lensi sitten viistosti Kaakkosaaren suuntaan.

Levä kertoi, että ilmahälytyksen tullessa siirryttiin saarella mm sahan mäellä olleeseen kaivantoon.  Mäki oli siis tehtaan alueella.  Levä kertoi, kuinka Erkki Niinistö oli vihaisena ampunut kiväärillä ohittavien koneiden perään

Eero Levä oli ollut YH:n (yleiset harjoitukset 1939) aikana Taipaleenjoen tykistössä, mutta hänet oli siirretty sitten teollisuuden palvelukseen Säynätsaloon.  Levä toimi vanerin varaston hoitajana. ”Ei ollut itse asiassa kovin helppoa olla saarella. Sai kyllä kuulla kunniansa siitä, että kun siellä ”akkojen joukossa” tehtaalla oli.”, Levä kertoi 2005.

Ilmavalvontaan osallistunut opettaja Toini Gröndahl  kertoi Säykki-lehdessä tammikuussa 2006 ilmavalvonnasta.  ”Mieleen ei palaudu, miten kelloja soitettiin, mutta se oli ilmeisesti lyhyttä sarjaa yhdellä kellolla”,  Toini muisteli.

Toini Gröndahl oli saapunut opettajaksi Säynätsaloon syksyllä 1939, ja oli siis tuolloin aivan tuore saarelainen. Hänen työparinaan ilmavalvonnassa oli usein opettaja Aini Kivistö. Toini kertoi yleensä olleensa itse pääasiassa ylhäällä tähystystasolla Ainin ollessa varalla kelloja varten.

Vuonna 2005 Säykki-lehti kävi katsomasssa tornia.  Mahdollisista muutoksista sen jälkeen ei ole tietoa.   Mutta 2005 tornin kellonsoittotasolle saakka mentiin tavanomaisia portaita, tornin vasenta puolta. Kellotasolta ylöspäin veivät ensin  puuportaat ja sitten olivat jo vuorossa kahdet tikkaat, ensin seuraavalle välitasolle ja sitten lopulta kohtisuoraan kattoluukulle.

Valvontatason luukuun liittyy ”läheltä piti” -tilanne, josta Toini Gröndahl kertoi.

”Aini oli mennyt alas kellotasolle ja jättänyt luukun auki. Erehdyksessä astuin tyhjään luukkuun ja putosin, mutta sain reunoista kiinni ja pääsin takaisin. – Suoraa putousta seuraavaan tasoon olisi ollut metrikaupalla. Aini huusi puhelimeen, että opettaja Gröndahl putosi ja tehtaan päässä oltiin jo huolissaan, mutta pian tilanne selvisi”

Säynätsalon tuotteet
Jäämeren kautta maailmalle

Koska Neuvostoliiton kanssa tuolloin samanmielinen Saksa hallitsi Itämerta, Säynätsalon vaneri vietiin Petsamoon lastattavaksi.   Liinahamarin satamasta oli tullut. Suomen keskeinen vientiväylä.  Rautatie ulottui Rovaniemelle, minkä jälkeen tavaraa kuljettivat kuorma-autot.  Alkumatka Säynätsalosta  Jyväskylään tehtiin silloiseen tapaan hevos- tai autovoimin.

Talvisodassa sotatoimissa menehtyneiden saarelaisten nimet on kirjattu muistotauluun, aiemman Paloaseman, nykyisen Vanerilan, seinään.

Ilmavalvojat tähystivät avoimessa tilassa piikin alla. Kuvassa kirkonmäki on vielä alkuperäisessä muodossaan, massiiviset portinpylväät sekä kirkon että hautausmaan edessä. Samantyyppiset, mutta pienemmät portaat, ovat ilmeisesti yhä nähtävillä kirkonmäen itäpuolella. Niiden piti viedä portaille laivarannan suuntaan, mutta portaita ei koskaan rakennettu. Kuva: Aune Siven, 1940.

”Siellä olimme hoidettavien lähellä. Henkilökunnalla oli aikaa, ja söimmekin vanhusten kanssa”

Näin muisteli Säynätsalon Sanomissa syksyllä 2005 saarten vanhainkodin pitkäaikainen johtaja Sanni Kangas (1935-2019) vuosiaan Walter Parviaisen vanhainkodin alkuperäisessä rakennuksessa. Sama hoitokulttuuri siirtyi sitten uudelle puolelle 1962, ja alkoi muuttua vasta kuntaliitoksen jälkeen.  Sittemmin Hannalaksi nimetty laitos siirtyi Kinkomaalle 2005.

Sanni ja Lauri Kangas saapuivat Säynätsaloon 15. joulukuuta 1958. Sanni Kankaan palvelus Säynätsalossa kesti neljäkymmentä vuotta ja päättyi maaliskuun viimeisenä 1998.  Vuotta aiemmin Sanni oli valittu Säynätsalon ensimmäiseksi Hannaksi.

Wivi Lönnin suunnittelema Walter Parviaisen vanhainkoti ennen uudisrakennuksen sijoittumista rannan ja talon väliin. Kuva: Juhani Niinistö, 1957.

Asukkaat saivat
ahkeruusrahaa

50- ja 60-luvuilla vanhainkodin asukkaat olivat usein erittäin hyväkuntoisia, nykyisin laitoksissa asuviin verrattuna.  Vanhainkodille tultiin yleensä tehtaan asunnoista. Niistä oli jouduttu pois työsuhteen päättyessä. Ja olihan Walter Parviaisen vanhainkoti rakennettukin juuri tehtaan työntekijöiden vanhuutta ajatellen.  Nykyisen mittapuun mukaan tällaiset vanhukset asuisivat kodeissaan.

Monet vanhainkodin asukkaat pistäytyivät päivittäin kävellen keskustassa. Osa puuhasteli talon kasvimaalla ja jotkut kutoivat mattoja. Sanni kertoi,  kuinka Maria Kontinen ja Vasili Trofimoff kävivät säännöllisesti kalassa. Sisälmyksen rannassa oli kaksi soutuvenettä asukkaiden käytössä. Vanhuksille maksettiin ahkeruusrahaa talon töihin osallistumisesta. Martta Rajala mm kattoi pöydät.

Loppuun saakka (1962) vanhalla puolella jatkui osittainen omavaraistalous. Tosin esimerkiksi perunat tilattiin viljelijöiltä. Aiemmin oli ollut kanala, ja vielä 50-luvun lopulla pidettiin sikoja. ”Kun sika sitten teurastettiin, oli johtokunnalle tarjottava tappaiskeittoa”, Sanni kertoi.

Sanni Kangas on kirjannut saarten vanhustenhoidon vaiheita. Tässä Sanni ja Lauri katsovat yhtä Sannin selvityksistä haastattelutilanteessa 2005. Kuva: Juhani Niinistö. Julkaistu Säynätsalon Sanomissa samassa yhteydessä.

Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, riitaisuutta ei todellisuudessakaan juuri ollut. ”Varmaan yksi syy oli se, että useimmilla oli yhden hengen huone. Joitakin kahden hengen huoneita kyllä oli pariskuntia varten. Yhdessäoloa varten riitti seurustelunurkkauksia.

Asukkaiden välillä leiskahti kypsän iän rakkauttakin aika ajoin. Saarilla riitti puheenaihetta, kun eräs saarelainen ehti kahdestikin avioon vanhainkodilla asuessaan

Ei päässyt palamaan

Erässä 50-luvun tarkastusasiakirjassa näkyy huomautus siitä, että paloturvallisuus ei ollut aivan kohdallaan. Talonmiehenä toiminut Lauri Kangas totesi, että kuitenkaan ”ei oikein osattu pelätä”.  Kerran Lauri oli valvonut yön, kun ajattelematon henkilö oli laittanut kuumat uunin tuhkat komeroon.

Sanni mainitsi myös jokaisen asukkaan huoneeseen kuuluneet keittolevyt.  ”Ihme, ettei syttynyt tulipaloja”.  Jokainen asukas sai kerran kuukaudessa kahvipaketin talolta.

Vesi tuli alhaalta Sisälmyksestä, ja kun viemäri meni sinne myös, vesi ei ollut juomakelpoista. ”Toista putkea ylös, ja toista alas”, Lauri  kuvasi.  Juomaveden toi yhtiön vesiauto, joka  jakoi juomavettä lähes jokaiseen kiinteistöön pääsaarella 60-luvulle saakka.

Mukavuudet olivat vähissä.  Yleisellä osastolla oli yksi WC, ja sinne tuli kylmä vesi.  Alakerrassa oli sauna.

Vaikka vanhainkoti oli kunnan hallinnassa, yhteys tehtaaseen oli avoin. Lauri Kangas kertoi, että tehtaalta sai apua vielä aika pitkään. ”Vaikkapa viilakopissa saatoin käydä, jos jotain tarvitsin.”  Tilanne oli kuitenkin jo vuoden 2005 näkökulmastakin muuttunut kauan sitten.

Pieni kunta tarjosi
hyvää syöpähoitoa

Talon matala eteläosa oli Säynätsalon sairaala, myöhemmin kunnalliskodin sairasosasto.  ”Aika huonolla mallilla kyllä sairaanhoito oli. Juuri ketään ei lähetetty esimerkiksi Keskussairaalaan tutkimuksiin. Keuhkotaudin saaneet toimitettiin Kinkomaan parantolaan.”

1950-luvulla kunnanlääkäri Arvo Vehviläinen kävi kiertämässä, usein myöhään illalla. ”Kun olin ensimmäistä päivää työssä, Vehviläinen soitti klo 21 ja ilmoitti tulevansa kierrolle. Sairasosaston kansliassa hän kirjoitti reseptejä ja tahtoi nukahtaa siihen, sikaareineen.” Vehviläisen voimallisen sikarintuoksun muistavat kaikki sen ajan säynätsalolaiset.

Syöpäpotilaiden hoito oli poikkeus. Kunnan hoitolinjaus tarjosi heille ajankohdan parasta – ja syöpäepäillyt potilaat toimitettiin 50- ja 60-luvuilla luvulla  usein Helsinkiin, Kirurgiseen sairaalaan. ”Olin heitä viemässä,” kertoi Sanni.  Diagnoosin jälkeen palattiin kuitenkin Säynätsaloon, jos hoitomahdollisuuksia ei enää ollut.

”Heräsin usein keskellä yötä antamaan morfiinia. Vaikka oma lääkinnällinen koulutukseni oli vähäinen,  minulla oli lupa tähän, koska yövalvojina oli sairaala-apulaisia.”   Sairaanhoitohenkilöstön vahvuus  oli kaksi apuhoitajaa sekä yksi sairaanhoitaja.

Vainajia varten oli ns ruumisaitta piharakennuksessa. Talonimies vei sinne vainajat, yleensä jonkun vanhuksen avustamana.

Uusi talo valmistui alkutalveksi 1962. ”Olin esittänyt uuteenkin taloon yhden hengen huoneet, mutta päätökseksi tulivat kahden hengen huoneet. – Onhan sitten seuraa toisistaan, sanoi joku päättäjä.

”Monille asukkaille muutto oli vastenmielinen ja annoimme hyväkuntoisten jäädä vanhalle puolelle toistaiseksi.  Kunnon heikennyttyä he siirtyivät sitten uuteen taloon.”

Aktiivinen
johtokunta

Johtokunta valvoi taloa kunnan puolesta. Siinä vaikutti pitkään mm Toivo Laakso. Hän kävi usein myös syömässä talolla ”valvoakseen, millaista ruokaa vanhuksille tarjottiin”. Jotkut asukkaat kuitenkin ihmettelivät, miksi Topi kävi niin usein syömässä.

Frans Louhi sosiaalilautakunnan puheenjohtajana oli myös keskeinen henkilö. Kaitarannan Väinö käytti pitkiä puheenvuoroja kokouksissa ja oli tarkka taloudenpidosta. Lautakunta otti asukkaat, tosin asukkaita tuli myös suoraan kunnanlääkärin määräyksestä.

Kerran vuodessa pidettiin inventaario. ”Jos kauha oli mennyt vuoden aikana rikki, siitä piti olla molemmat osat tallella”.

Poliittisuus vaikutti
myös vanhainkodilla

Henkilökunnan valinta oli säynätsalolaiseen tapaan varsin poliittista. ”Jos tänä vuonna otit sosialidemokraatin talousapulaiseksi, ensi vuonna oli otettava kansandemokraatti.  Tämä saarten puoluepoliittisuus silloin tuntui aluksi ihmeelliseltä.”

”Hankintatarjoukset pyydettiin kaikilta liikkeiltä, mutta kyllä valinnaksi siten kuitenkn yleensä tuli OTK, eli Mäki-Matti. Hyvin vähän ostettiin SOK:lta”.

Säynätsalolainen yhteiskunnallinen keskustelu kuului myös vanhainkotiin. Sanni mainitsi sairaspuolella pitkään asuneen Leo Heikkisen kovana keskustelijana, samoin Sulo Mäkisen.

Tarmokkaina kunnallisina luottamushenkilöinä vanhainkodin asioita hoitaneille oma muutto vanhankodille saattoi olla tiukka paikka. Eräs sellainen menehtyi sydänkohtaukseen juuri ennen muuttoa.

Sanni Kangas puutarhatöissä kesällä 1959. Takana näkyvä talo on kunnan Terveystalo. Se paloi 80-luvulla. Kuva: Juhani Niinistö.

Asukkaat ovat pääosin edustaneet työväestöä, kuten saarten väki muutoinkin. Monet konttorilla palvelleet  myös muuttivat pois saarilta eläkevuosien alkaessa. Mutta poikkeuksiakin oli:

Vanhan puolen asuntolaan tuli 70-luvulla  pitkäaikainen johtajien sihteeri, Olga Nordberg, omakotitalostaan Olympiakylästä.  ”Hänen ystävänsä Afrikasta lähettivät voimakasta kahvia ja hän kutsui usein kahville, mutta ei juuri keskustellut muiden asukkaiden kanssa.”

1980-luvulla Hannalassa  oli potilaana saaren voimahahmoihin pitkään kuulunut vientipäällikkö.  ”Hän palasi menneisiin vuosiinsa, ja tilasi usein hotellihuonetta Lontoosta”.

Säynätsalon Sanomissa 2005 julkaistu kuvakooste 60-luvun asukkaista Walter Parviaisen vanhainkodilla. Kuvat olivat nähtävillä, kun vanhainkoti täytti 70 vuonna 1997. Kuvat Hannalan arkistosta. Kuvatekstieissä todettiin myös, että kuvassa on sekä Säynätsalon rakentajia että Helylän jälkeen Säynätsalon omakseen ottaneita. (Helylä oli Parviaisen Tehtaat Oy:n laitos Sortavalan lähellä)

Toimittajan huomioita 2005 ja 2019

Jutunteko Sanni ja Lauri Kankaan seurassa oli vähän kuin pitkään saarilla palvelleiden opettajien haastattelut. Sukupolvet ovat tässäkin seuranneet toisiaan. Kun kouluissa opittiin elämää varten, Sanni ja Lauri Kankaan talossa ehkä arvioitiin, mitä elämä opetti.

Kuvissa elää yhteisö, joka on kaukana nykypäivän laitosympäristöistä. Saatuani kuvat nähtäväksi hieraisin silmiäni, että tuossahan on se-ja-se.  Minulla nämä kuvat ja ihmiset olivat tuttuja siksi, että jo nuorena MS-tautiin sairastunut äitini vietti viimeiset kymmenen vuottaan (k 1964) sairasosastolla ja alle kouluikäisenä pyörin alueella päivästä toiseen.

Sairaanhoidollisesti ja yleisen hygienian kannalta talo oli jo 1950-luvulla ajastaan jäljessä. Mutta ilmapiirissä ja yhteisöllisyydessä oli laatua, jonka vuonna 2005 saattoi yhdistää vain sellaisiin yksityispuolen vanhainkoteihin, joissa asukkaat itse maksoivat hoitonsa.

Nimitys ”Hannala” on peräisin 80-luvulta. Asukkaiden äänestyksen perusteella valittu nimi on oikeastaan historiallinen erehdys. Hanna rakennutti saarille kirkon ja paljon muuta, mutta vanhainkodin sai aikaan Walterin leski Charlotte, miehensä muistoksi.

60-luvun alussa satuin olemaan paikalla, kun Charlotte tuli vierailulle vuosikymmenien jälkeen. Mustiin pukeutunut vanha nainen jakoi pussista makeisia. Sanni kertoi myöhemmin niiden olleen vihreitä kuulia.

Rautatien uskottiin saarella
tulleen  jäädäkseen

Rautatie oli  Säynätsalon unelma vuosikymmenet. ”Sitten kun on junayhteys, niin…”  Tammikuun alussa 1970 juna vihdoin ajoi kuidun varaston kulmalle.

Mutta 90-luvulla VR hinnoitteli itsensä ulos liikennöinnistä, puuteollisuuden suosiollisella avustuksella  ja ilman julkista keskustelua. 

Rautatie vaihtui  yhä suurempiin rekkoihin  Muuramen ja Keljon suunnan teillä. Nykytilannetta  ei olisi voinut kuvitellakaan sinä  kirkkaana pakkaspäivänä 8.1.70, kun  ”porkkajanajuna” (tyyppiä DM-9) oli juhlakäytössä  ja toi saarelle arvovaltaisia kutsuvieraita.

Enso-Gutzeitin  henkilöstölehden kansi  talvelta 1970 hehkutti  junan tuloa Säynätsaloon. Nykyisessä maisemassa  juna olisi Teollisuustalon päädyssä. Kuvassa vasemalla takana näkyvät Niemelän rakennukset. Niemelässä sijaitsivat mm yhtiön autotallit ja päärakennus oli asuntokäytössä.  Oikealla ihmisten takana näkyy yksi vuoren reunan asuinrakennuksista.

Silloin  vihkiäispäivänä  kyllä kummasteltiin, kuinka oli  sitä ennen yleensäkään tultu toimeen ilman rautatietä.  Aiempi Säynätsalon paikallisjohtaja ja silloin Enso-Gutzeitin puuteollisuuden johtajana toiminut  Erkki Enervi ihmetteli puheessaan, miten ”Parviaisen tehtaiden kokonainen teollisuus olisi yleensä voinut kehittyä ja toimia, ellei sitä vihdoin viimeinen olisi kytketty valtakunnan rautatieverkkoon”.  Edelleen puhuja korosti Säynätsalon liittämisen rataverkkoon mahdollistaneen ”tasapäisen kilpailuaseman alueen muitten teollisuuslaitosten kanssa”.

Vuoteen 1970  saakka tavara oli tullut ja mennyt saarille  joko autoilla (aiemmin hevosilla) tai  kesäisin vesiteitse.  60-luvulle tultaessa autoliikenteen osuus oli jo suuri. Vaneria, kuitua, sahatavaraa ja talonosia kuljetettiin  sekä yhtiön omilla että yksityisillä autoilla. Yhtiön autot olivat pääasiassa ”tumppeja”, mutta yksityisillä oli jo suurempiakin autoja, Dahlberg ja Halinen olivat tunnettuja autoyrittäjiä.

Laki  Jyväskylän-Jämsänkosken rautatiestä annettiin 13.1.61. Säynätsaloon saakka  rata saatiin valmiiksi siis yhdeksässä vuodessa. Osuuden pituus oli 14.3 km, siitä tunnelia peräti 26 prosenttia.

Sunnuntaimatkoja  DM-9 -junalla  80-luvulla

Juhlajunaa oli  tullut katsomaan ”puoli saarta”. Mutta silloin junaan 1970 nousi vain Säynätsalon päättäjiä ja tehtaan johtoa,  sekä viihtyvyydestä huolehtimaan kolme Säynätsalon Kerhon (tehtaan edustusravintola ja valikoidun joukon työpaikkaruokala ) tarjoilijaa virvokkeineen.

Mutta  myöhemmin ”porkkanarunko”  kuljetti ihan ketä tahansa  Säynätsaloon, tai täältä kaupunkiin, kesäsunnuntaisin 1980-luvulla.  Kyse oli  juna-laiva -matkoista Säynätsaloon. Idearikkaan laivuri Hannu Hildenin  ja  VR:n yhteistyönä matkustajajuna ajoi lautatarhan laiturin tuntumaan. Siellä matkustajat vaihtoivat laivasta junaan tai päinvastoin. 

Nykyistä Ison Saunan rannan laituria ei tuolloin ollut. Varsinainen laivalaituri sijaitsi vielä Laivarannantienä tunnetun kadun päässä.  Siellä laivat poikkesivat päivittäin, mutta juna-laiva -matkoilla laivat ajoivat  tehdasalueen itäreunan pitkään laituriin,  joka  oli tunnettu lautatarhan laiturina.    Junasta laivaan ei siis tarvinnut kävellä pitkää matkaa.

Lopettamishanke pysyi pitkään  poissa julkisuudesta

Radan valmistumista  oli seurattu Säynätsalo-lehdessä  tiiviisti. Liikenteen loppuminen  sensijaan ei saanut juurikaan julkisuutta  ennen viranomaisvaihetta radan lopettamisesta.  Säynätsalon Sanomissa mainittiin jonkin muun asian yhteydessä   ”junaliikenteen loppuneen”.  Kun rataa lopetettiin, VR ei ollut enää virasto, vaan valtion liikelaitos. UPM:n ja VR:n hintaneuvottelut olivat  jo 90-luvulla kai liikesalaisuuksia eikä mitään julkisuusvelvoitetta ollut. Ainakin aihe pysyi  julkisuudelta piilossa. Ratayhteyden purkaminen oli sitten jo julkisuusasiaa, mutta vain muodollisuus.

Liki tuhat säynätsalolaista  oli pakkassäässä kerääntynyt 8.1.70 puolen päivän jälkeen todistamaan  junan saapumista. Kuva on otettu  junan ikkunasta. Juhlajuna viipyi  kuidun varaston kulmalla nelisen tuntia ja palasi Jyväskylään viiden maissa.

Juhlajuna lähdössä saarelta  8.1.70. Junanlähettäjän roolissa saaren kunnallispolitiikassa tunnettu Kauko Lehtonen.  Kuva on julkaistu Säykki-lehdessä.

Ensimmäinen tavarajuna  Säynätsalosta lähti sitten seuraavan viikon alussa 12.1.70. Kuvassa vasemmalla rautatieläisiä kaupungista, oikealla  Säynätsalon varastonhoitajat, Esko Auvinen vanerilta ja Teuvo Lehtinen kuidulta. Molemmat olivat saaren vaikuttajia, Esko mukana kunnallispolitiikassa ja Mieskuoro Päijänteen edustusbasso.  Teuvo oli vanhan Säynätsalo-lehden keskeinen avustaja valokuvaajana ja toimittajana, ja 90-luvun alussa perusti nykyisen Säynätsalon Sanomat -lehden.

Enson ja VR:n vaikuttajia odottamassa Säynätsaloon lähtöä  Jyväskylän asemalla. Oikealta metsäneuvos  Mikko Kolehmainen, VR:n  pääjohtaja Esko Rekola, Säynätsalon paikallisjohtaja  Pentti Saarro, Enson puuteollisuuden johtaja Erkki Enervi (aiempi paikallisjohtaja täällä saarella),   Rautatieläisten liiton puheenjohtaja Onni Koski ja Veturimiesliiton puheenjohtaja Pekka Oivio.

Säynätsalon tehtailla oli  oma veturi, joka hoiti järjestelytehtäviä  Säynätsalon ratapihalla ja tehtaan pistoraiteilla. Kuvassa oikealla  veturimies  Ahti Sirppiniemi.  Toisen henkilön nimi ei ole selvillä.

Aluevaltuusto- ja lautakunta ajoivat Säykin asioita pitkään
kuntaliitoksen  jälkeenkin

Säynätsalossa  toimi  toistakymmentä  vuotta  itsenäisen kunnan lopettamisen (1992) jälkeen Jyväskylän hallintoon kuulunut kaupunginosalautakunta, aluksi  aluevaltuusto.   Lautakunnan kautta kanavoitui saarelaisten ääni kaupungin suuntaan  ihan perillemenevästi.  Lautakunnalla  oli myös valmisteleva virkamies, saarten aluesihteeri, kunnantalolla. Kokouksiin oli myös helppoa saada kaupungin virkamiehiä kuultaviksi.  Toisin kuin kunnalliset  lautakunnat yleensä, kokoukset olivat julkisia.

Kaupunginosalautakunnan puheenjohtaja Pentti Tossavainen  ja aluesihteeri Raija Tolvanen kokouksessa 2005.  Tolvanen oli saarilla kaupungin keskeinen virkamiesedustaja seitsemän vuotta.  Hän  ideoi mm käsitteen ”saaristokaupunginosa”, josta tuli alueen määrite  Jyväskylässä.  ”Perus-säykkiläisiä”  kuvaus vähän huvitti, kun eihän täällä ollut ajateltu erityisesti saaristossa oltavan, muuten vain omissa oloissa. Tolvanen ei ollut säykkitaustainen ja osasi siten nähdä myös kaupungin edun, tasapuolisesti ja  virkamiehen otteella.

Edunvalvonnan ohella  lautakunta jakoi  rahaa.  Nykyhetkessä nähtynä varmaan tarpeeseen olisi  vaikkapa 3500e Paratiisisaarille  tai 5500e Säykki-lehdelle.  Lautakunta avusti myös kaupungin laitoksia. Lehtisaaren koulu  sai 2005 toukokuussa 4000e.

Säynätsalolaiset toimijat hoitivat suhde- ja edunvalvontatoimintaa kaupungin suuntaan myös yhdessä. Heinäkuun lopulla 2005 lounastivat Juurikassa  Säynätsalo-Seuran puheenjohtaja Mauri Toikkanen (vasemmalla) ja häntä vastapäätä  aluelautakunnan  ja samalla Säynätsalon Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Pentti Tossavainen, ja seuraavina kaupunginjohtaja Markku Andersson sekä Juurikkaan sijoittuneen Jyväskylän Veneseuran kommodori Risto Pynnönen vaimoineen.  Kuvassa jäivät katveeseen STY:n johtokunnan jäsenet Orvo Mäkelä ja Ahti Ruoppila. Lounalla vauhditettiin mm sittemmin toteutunutta Juurikan tien päällystämistä.  Vielä 2000-luvun alussa autot töyssähtivät soratieelle Juurikkaan kääntyessään.