Veneet ovat aina kuuluneet säynätsalolaiseen elämään. Sotien jälkeen olivat muodissa suurehkot puuveneet, joissa saattoi yöpyäkin. Sellaisia edustaa tässä jutussa tuonnempana ”Oinas”.
Mutta kahden 50-luvun lopun nuorenmiehen rakentama vauhtihirmu oli jotain muuta. Aikana ennen tehokkaita perämoottoreita huippunopeat menijät olivat harvinaisia, ainakin Säynätsalossa.
Haastattelussa 2005 Kauko Sihvonen luonnehti itseään ja Heikki Vannista ”Pelle pelottomiksi”. He rakentivat veneen pääasiassa itse, Salpalan päädyssä eli rivitalon, joka edelleenkin on Parviaisentien ja Taaplaajantien kulmassa. Rakennusaineena oli Parviaisen 6 mm:n vaneri. Fenoliliimattu vaneri oli jo vesikelpoista. Potkurikulmaa ja nousuja haettiin vaihtoehtoja vertaamalla. Veneessä oli porraspohja.
Veneen moottori oli peräisin lehtisaarelaisen Eino Karenin Ford Customista, 110-hevosvoimainen V8. Vene käynnistyi sähköstartilla kuin auto.
Huippumenijän ääni oli valtava ja veneen lähtiessä Ison laivasillan tuntumasta, siihen havahtui ainakin puoli saarta. Usein sunnuntai-iltapäivisin. – Bensiiniä meni tavattomasti, varmaan 20 litraa tunnissa, Kauko Sihvonen muisteli.
Alkuperäisissä voimissaan vene oli kuitenkin vain muutaman kesän. – ”Kaikki rahathan” vene vei, Kauko Sihvonen totesi.
Veneen osti myyntiin kypsyneiltä rakentajilta Helge Vigell. Hän vaihtoi siihen tavallisen nelosmoottorin.
Yleensä autoista veneisiin päätyneet moottorit eivät enää palaa maantielle. Toisin kuitenkin tuo V8. Se palasi taas Ford Customiin. Taisto Isakoff ja Antti Ojanen olivat ostaneet taksimies Mauno Wilkmanin vanhan Customin, joka kuitenkin tarvitsi uuden moottorin.
Kauko Sihvonen kertoi Vigellin myyneen veneen myöhemmin Vaajakoskelle. Raato lepää Haapalahden pohjassa. Vielä viitisentoista vuotta sitten se oli matalan veden aikaan nähtykin.
Ruorissa Kauko Sihvonen, takana veljensä Erkki, muiden henkilöllisyys ei selvillä.
Alakuvan ”Oinas” valmistui 1957. Saarilla oli kaksi lähes samanlaista perhevenettä, samojen piirustusten mukaan rakennettuja, toinen Huuskosen, toinen Vesikukan perheellä. ”Äänestä kyllä erotti, kumpi oli tulossa”, muisteli myöhemmin Salme Huuskonen.
Oinas vesillelaskussa Koulun rannassa. Säynätsalon kunnan aikana tehdas ja kunta olivat varsin vapaamielisiä venevalkama- ja talvehtimispaikka-asioissa. Kesäisin uimapaikkana toiminut Koulun ranta otti syksyn tullen vastaan talvehtivia veneitä. Vedessä kahlaa vesillelaskua varmistamassa Leo Huuskonen. Kuvan ottajaksi on merkitty Pekka Laine.
Kuvat ja juttu julkaistu Säynätsalon Sanomissa 4.8 ja 25.8.2005
Säynätsalon ja Lehtisaaren välisen lossin kaatuminen ylikuorman takia oli saarten 40-luvun lopun yhteisöllinen järkytys. Lauantaina 17.9.1949 ilmestynyt Säynätsalo selosti torstai-iltapäivän tapahtumia seikkaperäisesti ja haastatteli onnettomuuden kokeneita. Lossi nostettiin ja palasi pian liikenteeseen, mutta onnettomuus sai aikaan hankkeen rakentaa silta. Nykyinen riippusilta valmistui salmen yli 1957.
Onnettomuus oli lehdelle suorastaan huikea onnistuminen.. Toimittajanimikerkki ”Erra” (ilmeisesti päätoimittaja Ake Kuosmanen, tehtaan sosiaalipäällikkö) riensi paikalle välittömästi ja kierteli soutuveneellä Louhusalmea – ja haastatteli pelastuneita, lossin kuljettajaa lukuunottamatta.
Lehti oli menossa painoon samana iltana ja juttu oli tehtävä noin 21:een mennessä. Yhtään kuvaa lehteen ei kuitenkaan saatu, ilmeisesti laattalaitoksen aikataulun takia. Lehti ladottiin ja painettiin Keskisuomalaisessa Kauppakadulla, mutta sen siviilipuolella.
Lehti käyttää läpi koko reportaasin monikon ensimmäistä. Nykyinen toimittajien ”minä”-muotoinen ilmaisu rajoittui tuohon aikaan vain pakinapalstoihin tai yleisön juttuihin.
”Seisova otsikko” on oikeastaan jutun ainoa puute. Autonkuljettaja Tolkin etunimeä ei ehkä ole saatu selville. Yksikään kolmesta kuorma-autosta lossilla ei ollut tehdasyhtiön omia autoja.
Nykypäivästä katseon, on ollut rohkeaa mennä jututtamaan ehkä vain pari tuntia aiemmin poikansa Auliksen menettänyttä Einari Uimosta, joka surun murtamana oli rannalla lehtisaaressa. Tehtaan sulkeltaja ei ollut saanut ruumista ylös ja naaraukset olivat alkaneet. Einari Uimosen nimeä jutussa ei kuitenkaan mainita.
Lossionnettomuusjutun koko teksti löytyy alla alla olevan sivukuvan jälkeen.
Jutussa ei kerrota, miksi Aulis Uimonen oli kuorma-auton kyydissä. Säynätsalon Sanomien jutussa Uimosten perheestä 2005 ilmeni, että Aulis oli lähtenyt autonkuljettajan kyytiin, ”seikkailumatkalle” kaupunkiin, ja sieltä oltiin palaamassa kotiin.
Poliisiviranomaisilta saamiemme tietojen mukaan, lossin kuormaaminen oli tapahtunut siten, että paikalle oli ensin saapunut yksi Pohjolan Voima Oy:n kuorma-auto, joka oli tyhjillään ja Taipaleen kuorma-auto, joka oli täydessä lastissa käsittäen louhittua maata ja kiviä. Nämä olivat jo ajaneet lossille sekä 35 ihmistä oli myös lossilla. Lossivaijerit oli jo pantu kiinni lähtöä varten, kun paikalle tuli vielä toinen Pohjolan Voima Oy:n maalastissa ollut kuorma-auto, joka myös otettiin lossille.
Kuormaus oli tapahtunut siten, että aikaisemmin lossille ajaneista tyhjillään ollut kuorma-auto oli sijoittunut lossin oikealle puolelle ja toinen moottorin puolelle eli vasemmalle. Kolmas ajoi vinottain edellisen taakse. Tästä johtui, että lossi kallistui huomattavasti jo ennen lähtöä. Viitisentoista naismatkustajaa päätti tuolloin siirtyä takaisin rantaan.
Onnettomuus tapahtuu
Heti lossin irtaannuttua rannasta se kallistui huomattavasti vasemmalle kyljelleen ja kannelle sen vasemmalle puolelle tuli vettä puolikymmentä senttiä.
Lossia ei kuitenkaan pysäytetty, vaan luultiin sen pääsevän onnellisesti ylitse. Kallistuminen jatkui kuitenkin koko ajan sitä mukaa, kun ponttooneihin virtasi vettä. Toisesta kuorma-autosta heitettiin puolet lastista, vaan sekään ei enää auttanut, vaan noin 80 metrin päässä Lehtisaaren rannasta lossi kaatui ylösalaisin ja kaikki siinä olleet joutuivat veden varaan ja autot vajosivat pohjaan. Paikalla on vettä 7-8 metriä, joten kamppailu kylmässä vedessä muodostui suorastaan dramaattiseksi. Molemmilta rannoilta riennettiin heti apuun, ja ehdittiinkin saada kaikki muut pelastettua paitsi 6-vuotias Aulis Antero Uimonen.
Autonkuljettaja Tolkki oli ottanut pojan syliinsä hypätessään veteen, mutta lossin juuri tällöin pyörähtäessä ympäri oli sen vaijeri iskenyt pojan miehen käsistä eikä hän enää tavoittanut poikaa, joka vaipui syvyyteen.
Paikalle saapui välittömästi JP-laiva Louhuniemen Satamasta pääsaaren rannalta. Sieltä eräs laivamies useaan otteeseen sukelsi syvyyteen yrittäen löytää kadonnutta poikaa, mutta tuloksetta.
Heti onnettomuuden jälkeen tehtiin Säynätsalossa hälytys ja paloasemalta saapui naarausryhmä välineineen. Naaraukset olivat kuitenkin turhia. Ainakaan klo 20:een mennessä ei pojan ruumista ollut löydetty. Vain pari polkupyörää oli saatu ylös.
Kauhunhetkiä vajoavan auton alla
Onnettomuuden jälkeen istui Lehtisaaren rannalla autoilija Antero Anttola, jolta kysäisimme, miten kaikki tapahtui. Yhtäpitävästi edellä olevan kertomuksen mukaan hän kertoi onnettomuuden kulun ja kuormauksen. Mutta hän itse oli kokenut sellaisia hetkiä, jotka eivät varmaan koskaan häivy mielestä.
– Kun näin, ettei onnettomuutta enää voi välttää, nostin Uimosen pojan auton kopista pois ja kiipesin auton lavalle. – Näin vielä ennen lossin kaatumista, kuinka autoilija Tolkki koetti pelastaa pojan, mutta muuta en voinut tehdä, sillä en pystynytkään hyppäämään lossin oikealle puolelle, vaan suistuin nurinniskoin veteen lossien kaatuessa.
– Vajosin ainakin 4 metrin syvyyteen ja luulin jo, etten pelastu, vaan jäisin auton lavan ja järven pohjan väliin. Kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla pääsin pois hitaasti vajoavan autonlavan alta.
– Henki oli loppua, mutta pinnalle sentään pääsin. Huusin heti ensimmäiseksi Uimosen poikaa, mutta hän oli jo tällöin vajonnut. Mahdollisesti hän on voinut jäädä jommankumman auton tai lossin alle.
Lossi pohjalla oikeassa asennossa, toinen auto sitä vasten nokillaan
Sukeltaja Toivo Liikola oli jo ennättänyt suorittaa yhden sukelluksen ja tavatessamme hänet tiedustelimme, mitä hän oli havainnut pohjassa. Hän mainitsi tällöin, että lossi oli ”oikein päin” toisen Pohjolan Voima Oy:n auton päällä ja että toinen auto on lossia vasten nokallaan, nokka liejussa.
– En uskaltanut kiivetä tarkemmin tunnustelemaan kolmannen auton sijaintipaikkaa sillä nokillaan oleva auto heilui uhkaavasti ja toisekseen ei pohjassa nähnyt yhtään mitään. Vesi oli aivan sameaa ja liejuun upposi kainaloita myöten. Koetin tunnustella kaikkea eteen sattumaani, mutta valitettavasti en löytänyt poikarukkaa. Jokaista pehmoista mätästäkin tarkastelin, mutta en poikaa löytänyt sanoi Liikola.
”Sellainen poika….”
Lehtisaaren puolella sijaitsee myös onnettomuuden ainoan uhin Aulis Antero Uimosen koti. Pojan isän tapasimme rannalla. Mies kertoi – luonnollisestikin syvän surun kuvastuessa kyynelkimalteisista silmistä – kuinka Aulis Antero oli perheen silmäterä, ainoa poika ja millainen poika! Vilkas kuin elohopea, kerkisi joka paikkaan ja oli joka suhteessa reipas miehenalku. – Pojan menetys tuntuu raskaalta. Vaikka mitä muuta olisi ennen voinut antaa, mutta kohtaloahan ei voi väistää, lausui Uimonen.
Onnettomuudesta suuria haittoja liikenteelle
Ihmishengen menetys on aina korvaamaton, mutta onnettomuudesta oli muitakin ikäviä seurauksia. Liikenne Lehtisaareen on toistaiseksi pysähdyksissä ja vie varmasti jonkin aikaa. ennenkuin lossi jälleen saadaan liikennöitävään kuntoon.
Lossin ja autojen nostotoimenpiteisiin ryhdyttiin jo illalla ja selaillessamme veneellä Louhusalmessa, palopäällikkö Urpo Helakorven ja Väinö Sirppiniemen kanssa nähtiin onnettomuuspaikalla useita veneitä. joista suoritettiin naarauksia. Pikku-Aulista ei kuitenkaan saatu vielä eilen illalla ylös.
Poliisikuulustelut tapahtuman johdosta tulevat vielä jatkumaan, mutta on jo alustavissakin kuulusteluissa selvinnyt onnettomuuden syyksi osittainen ylikuormitus. Myöhemmissä tutkimuksissa on selvinnyt onnettomuuden syyksi myös laiminlyönti ponttoonien vedestä tyhjentämisestä.
Ihmetellä vain täytyy sitä, ettei lossari eivätkä autonkuljettajat omanneet niin paljon arvostelukykyä, että olisivat jättäneet tämän kohtalokkaan salmenylityksen tekemättä sellaisella kuormalla ja lossin jo heti rannasta lähdettyä ollessa puolittain veden vallassa. Erra
Louhunsalmen lossi 50-luvulla saapumassa Lehtisaaren rantaan. Tehtaan puolella piipusta oikelle näkyvä torni on kaapelinosturin länsipää. Kuvassa erottuu myös sahalta kuitutehtaalle haketta kuljettava ilmarata, parhaiten piipun ja voimalaitoksen kohdalla. Yhtiön satamassa makasiinin pään kohdalla höyryhinaaja SS Vänni. Saaren ”lippulaiva” SS Joh Parviainen lienee ollut kuvanottohetkellä ajossa.KUVA: Kuvaaja Antti Pänkäläinen, Keski-Suomen Museo (Finna).
Näyteikkunoita toteutettiin saarilla aikanaan huolella ja yksilöllisesti, etenkin joulun aikaan.
Kunnantalon itäsivun takimmaisessa liikehuoneistossa toimi 50-luvulla Toivolan kukkakauppa. Suurille ikäluokille on siitä jäänyt mieleen ainakin ikkunan valkoinen norsu. Joulun alla 1952 otetussa kuvassa ikkunassa on myös olkireki. Siinä istui tonttu ja rekeä veti kippurasarvinen pässi. Norsu oli ikkunassa aina, pässi rekineen palasi jouluiksi.
Joulueläimen oli valmistanut Eino Toivola. Hänen tyttärensä Leila Toivola-Junttila kertoi 2005 Einon halunneen tehdä nimenomaan pässin eikä pukkia, koska palleroinen poronjäkälä soveltui paremmin pässin turkiksi, ja lammashan on joulueläin.
Kuvan vasemmassa alalaidassa näkyy ikkunaa ympärivuotisesti koristanut valkoinen norsu. Norsu oli hankittu aika arkipäiväisesti Jyväskylän Orolta. Leila Junttila-Toivola kuitenkin sanoi ostaneensa sen nimenomaan ”kaupan onnen norsuksi”. Norsun myöhemmistä vaiheista ei ainakaan 2005 ollut tietoja ja norsun arveltiin rikkoutuneen.
Kukkakaupassa oli ”ilmapiiriä” ja ”tasoa”. Kauppa oli huolitellusti sisustettu ja asiakaspalvelussa Leila Toivolalla tilannesilmää sekä asiakkaiden ajatusmaailmaan tarpeen mukaan virittäytyvää keskustelutaitoa. Kukkien hankinta Toivolalta Kunnantalolla oli enemmänkin ehkä esteettinen kokemus kuin arjen ostos.
Silloisessa luokkajakoisessa yhteisössä Konttorilta kotiin Virkalaan, Peekorpeen tai Selkälahteen neljän jälkeen taivaltavien oli luontevaa poiketa kukkaostoksille. Pihoihin käytiin ostamassa istutettavia etenkin Kinkomaan Parantolan puutarhasta, joka möi sivullisillekin, mutta leikkokukat ja hienot asetelmakorit haettiin Kunnantalolta. Lehtisaaren ja Muuratsalon asukkaita lähellä oli tietenkin sitten Toivolan puutarha Muuratsalon Haikassa.
Eino ja Hilma Toivola kuuluivat Säynätsalon edistyksellisiin yrittäjiin. He olivat sitä Salorinteen työväentalon perustajajoukkoa, joka otti myös taloudellista riskiä 1950-luvun alun suuressa rakennushankkeessa Säynätsalossa.
Leila ja Hilma Toivola Haikan kasvihuoneella 1950-luvun alussa. Kuva: Leila Toivola-Junttilan arkisto.
Kesän 1962 alussa Säynätsalon äänimaisema muuttui. Lahden ja Jyväskylän kaupunkien yhdessä Neuvostoliitosta hankkima kantosiipialus Tehi alkoi porhaltaa kovalla vauhdilla saarten ohi. Täällä oli totuttu kyllä laivadieselien kolkkeeseen ”Uitto-yhtiön” hinaajilta, mutta ne yleensä ahkeroivat Haukanmaan puoleista reittiä.
Vaan Tehin diesel oli ääneltään toista luokkaa, ja Tehi veti laivareittiä Kaakkosaaren editse: Vähän korjasi suuntaa Muuratsalon majakan jälkeen ja porhalsi kohti Jyväskylää. Säynätsalon laiturissa se poikkesi vain harvoilla tilausmatkoilla.
Tehin tyyppinen Raketa-luokan alus. Saaren ohittavan Tehin kumea pauhu neljästi päivässä oli monille näyttö reaalisosialismin tekniikan etevämmyydestä. Sittemmin sittemmin laivaan vaihdettiin italialainen kone. Kuva Aleksej Jablonski, GNU-Free License
Tämä juttu oli aika lailla sattumatuote. Olen vähän selvitellyt Säykki-lehden entisiä aikoja ja siinä mielessä menin tapaamaan pitkäaikaisen päätoimittaja Uuno Lakkisen tytärtä Leenaa. Kävin Zürichin esikaupungissa Geroldswillissä, jossa Leena ja miehensä Andy Köpfer asuvat. Mutta lehtihistorian ohella keskustelussa ilmeni, että Leena oli ollut Tehillä laivaemäntänä. – Vaan sehän on jotain, innostuin. Ja kun kuviakin löytyi, juttu oli ihan perusteltu ja julkaistiin Säykki-lehdessä toukokuussa 2017.
Leena oli laivalla kesän 1967. Tuolloin Tehin toiminta oli jo vakiintunut. Alkuvuosien konevikoja hän ei kokenut.
Leena Lakkinen valmiina ottamaan vastaan matkustajia. Laivaemännän kädessä oleva levy oli ilmeisesti istumapaikka- ja matkustajaluettelo.
Kesän 1962 tilanne oli ollut ihan toista. Osalle saarelaisista Tehi toi viestin teknisesti etevästä ja ihan ylivoimaisesta Neuvostoliitosta. Laiva oli neljästi päivässä kuuluva möreä-ääninen muistutus ”reaalisosialismista” muille saarelaisille. Ja järveltä kuulunut viesti tavoitti kaikki, sisätiloissakin, halusivat tai eivät. Tehin meridieselit ohittivat tehtaalta tulevan teollisuuden äänitaustan koko saaren alueella.
On muistettava, että vielä 60-luvun alkupuolella oli Suomessa, ja Säynätsalossakin, ihan sopivaa suhtautua nuivasti Neuvostoliittoon. Suomettuminen, ja pelko poliittisesti epäkorrektien puheiden vaikutuksesta esimerkiksi omaan urakehitykseen, juurtui suomalaiseen yhteiskuntaan vasta myöhemmin.
Niinpä Tehi sai osalta saarelaisista lempinimen ”Pinta-Iivana”. Kun ystävyyskunta Ramnäsista tuli delegaatio, mietittiin vaihtoehtoja, miten nimi vaikuttavimmin kääntyisi ruotsiksi, käytettäväksi epävirallisessa kommunikaatiossa. En muista, mikä oli lopputulos. Mutta ruotsalaiset vietiin kuitenkin Laivasillalle katsomaan ohittavaa ihmettä.
Tässä jutussa haastatellun Leena Lakkisen laivalla ollessa asennemaailma Säynätsalon saarillakin oli jo muuttunut. Emme tähän aihepiiriin menneet keskustelussa lainkaan.
Laivan mukana muutamaksi viikoksi tullut venäläinen kapteeni oli jo heti alkuun sanonut, ettei ”tämä kauan tällaista menoa kestä”. Neuvostoliittolainen 1300 hevosvoiman meridiesel simahtikin sitten jo heinäkuussa. Tehi makasi Jyväskylässä useita päiviä, ja kuvio toistui kesän mittaan. Joskus jätti selällekin. Lopulta – kai seuraavana vuonna – laivaan vaihdettiin italialainen kone.
Leena Lakkinen Tehin kannella Vääksyn kanavassa kesällä 1967. Kuvassa oikealla on noina vuosina Lahden ja Heinolän välillä ajanut MS Tuulantei odottamassa sulkuun ajoa.
Ihan alkuvaiheessa Tehin penkit olivat myös kovin alhaalla. Istuessa näki ulos lähinnä taivasta. Sittemmin lattiaa korotettiin. Kun Leena Lakkinen palveli laivalla alkuvuosien ongelmat oli jo ohitettu. Leenan aikana konerikkoja ei enää sattunut, mutta Leena oli niistä kuullut.
Perän ulkokannella ei matkan aikana saanut olla, olihan nopeus ainakin 35 solmua.
Leena Lakkinen kertoi jo tuolloin osanneensa saksaa varsin hyvin, sveitsiläisittäinkin, ja englantiakin kyllä. Matkustajissa oli paljon saksankielisen alueen turisteja ja kuulutukset saksaksi saivat usein matkustajien päät kääntymään.
Säynätsalon laiturilla Tehi kävi vain tilausmatkoilla. Näyttivimmän käynnin se teki teki tehtaan alueelle ensimmäisen kesänsä lopulla. Tehi oli ”hyytynyt” Kuhmoisten vesille ja saapui sieltä hinauksessa. Säykin Louhuniemeen. Päijänteen laivaliikenteen harjoittajilla oli tiedossa, että Säykissä on järven suurin nosturi, jolla Tehi nousisi kevyesti ilmaan ja vika nähtäisiin, tarvitsematta sukeltajia.
Niin Tehi ajettiin sopivaan kohtaan satama-altaassa ja ketjut kaapelikraanaan kiinnitettiin ja Tehi nousi ensin ilmaan veden päällä, ja kaapelikraanan itäpään mastoa siirtämällä saatiin kuivalla maalla odottaneiden asiantuntijoiden katsottavaksi. Potkuriakseli oli katkennut. Tehi laskettiin takaisin veteen ja hinattiin Jyväskylään, Väinölän telakalla korjattavaksi.
Tehiin noustiin kuin lentokoneeseen ja muutoinkin vauhti oli melkoinen. Tehi vei alkuvaiheessa Lahteen Jyväskylästä kahdessa ja puolessa tunnissa. Silloiset bussiaikataulut ja tiet pystyivät juuri ja juuri samaan.
Vuoroja oli aluksi kaksi suuntaansa. Tehi lähti Jyväskylästä 7.30 ja uudelleen iltapäivällä. Alkuvuosina liikennöintiä jatkettiin vielä syksylläkin, yhdellä menopaluulla. Se ei kuitenkaan osoittautunut kannattavaksi.
Kun vielä elettiin halvan öljyn aikaa Tehin matkaliput eivät maksaneet kohtuuttomia ja nopea kyyti teki laivasta kilpailukykyisen myös hyötyliikenteessä. Etenkin syksyn tuulissa matkanteko oli kuitenkin aika tärisevää.
Jyväskylässä Tehi rantautui samaan satamaan kuin höyrylaivatkin. Nykyisin silloinen satama on jäänyt rantaväylän alle. Mutta Lahdessa Tehille rakennettiin oma laituri ja lennokkaan näköinen paviljonki, aika etäälle Vesijärven satamasta, jossa höyrylaivat yöpyivät.
Kesäkuussa 1962 Keskisuomalainen julkaisi kuvan kauteen valmistautuvista ”Suomesta” ja ”Jyväskylästä”. Otsikko kuului ”Vanhat eivät jää lepoon, vaikka Tehi tuleekin”.
Kesät 1962 ja 1963 höyrylaivaliikenne jatkuikin ihan entisellään. Joka päivä molempiin suuntiin.
Mutta Tehin kilpailu vei asiakkaita, ja kesäkuussa 1964 ”Suomi” ja ”Jyväskylä” jäivät rantaan, ulosottomies oli ne takavarikoinut. Velkojien suostumuksella Suomi pääsi kuitenkin heinäkuun alusta liikenteeseen, Jyväskylä jäi talven suojalaudoitukseen satamaan. Syksyn 1964 pakkohuutokaupassa Suomen pelasti pari hyväsydämistä autokauppiasta ja laivan siirtyi uudelle yhtiölle. Laivuri Hildenille Suomi päätyi vasta 70-luvulla. Mutta Jyväskylälle kesä 1963 jäi viimeiseksi säännöllisessä matkustajaliikenteessä.
Tehi jatkoi liikennöintiä kantosiipialuksena vuoteen 1982. Sen jälkeen kantosiivet poistettiin ja laiva jatkoi liikenteessä Lahden seudulla. Sittemmin se on nimellä Suvi-Tuuli ollut Säkylässä ja Tuusniemellä. Päijänteellä sittemmin nähty samantyyppinen kantosiipialus on tuotu Virosta, ja on siis eri laiva.
Tässä jutussa on käyttövapaa kuva samanlaisesta Raketa-luokan kantosiipialuksesta. Tehistä olisi kyllä saatavilla mm Albin Aaltosen aikanaan ottamia ammattikuvia, mutta käyttöoikeudet ovat epävarmoja.
Tapasimme Leena ja Andy Köpferin ravintolassa Zürichin lentokentän lähellä huhtikuussa 2017.
Mikkelinpäivänä, 29.9.2024, otetaan uudelleen käyttöön Säynätsalon kirkko ja konsertissa iltapäivällä kuullaan Ilmari Hannikaisen Säynätsalon kirkon vihkiäisiin vuonna 1927 säveltämä Kantaatti ”Jos ei Herra huonettansa rakenna”.
Hannikaisen suhde saariin perustui ystävyyteen Hanna Parviaisen ja tämän elämäntoverin Wivi Lönnin kanssa. Hanna tilasi Ilmarilta pääasiassa hengellistä musiikkia ja myös maksoi hyvin. Kantaatin sanat teki Wivi Lönnin veljentytär Kaarina Vaher.
Kantaatti kuului vuosikymmenet Säynätsalon teollisuussaaren juhlaohjelmistoon. Sitä esitettiin tasavuosina viiden vuoden välein ainakin 1980-luvulle, sitten harvemmin, Tätä ennen Kantaatti on kuultu Säynätsalon kirkon 90-vuotisjuhlassa 2017.
Vihkiäisjuhlassa ja muutaman kerran sen jälkeen Kantaatin solistina oli Alma Kuula. Hänen suhteensa Säynätsaloon juontui siitä, että hänen sisarensa Emmi oli avioliitossa Säynätsalon tehtaan insinöörikuntaan kuuluneen Yrjö Putkisen kanssa. Toivo Kuula sävelsi tunnetun Häämarssinsa Säynätsalossa Niemelän tuvassa.
Hannikainen kävi itse säestämässä esityksiä 30-luvun puoliväliin ja sitten taas 40-luvun lopulta kuolemaansa saakka, Päijänteeseen, Tehillä 1955.
Hanna Parviaisen menetettyä tehdasyhtiön pankeille 1936, Ilmari Hannikaisen yhteys Säynätsaloon katkesi. Sotien jälkeen tuolloin Suomen Pankin hallussa olleen tehdasyhtiön johtaja Hilmer Brommels kutsui Hannikaisen jälleen saarelle. Yhtiö tilasi häneltä tehtaiden 50-vuotisjuhliin Työn Laulun, V.A.Koskenniemeltä tilattuihin sanoihin. 50-luvun alussa Hannikainen teki Päijänteen laulun, Mieskuoro Päijänteen tunnusmusiikiksi. Saaren Naislaulajat -kuoron tunnusmusiikki oli niinikään Ilmarin ”Hanna In Memoriam”. Aivan viimeisiä sävellyksiä oli kesällä 1954 Emäntälässä syntynyt Häämarssi. Sen ensiesitys oli samana syksynä AunePaanasen ja Ahti Sirppiniemen häissä. Aune oli kuulunut Hannikaista saarilla palvelleeseen tarjoilijakuntaan Kerholla (kts alla).
Kirkkojuhlat olivat tehtaan julkisuutta
Säynätsalon kirkon juhlat olivat pitkään käytännössä tehtaan suhdetoimintatilaisuuksia ja tehtaan saarelle luomaa yhteisöllisyyttä. Tämä jo siksikin, että seurakunnan talous oli täysin tehtaan hoidossa 70-luvun alkuun. Vaikka juhlien isäntänä oli jo seurakunta, tehdas järjesesti ainakin vielä 1967 näyttävät illalliset Kerholla kutsuvieraille.
Hieman huvittavakin on kuva kirkon 25-vuotisjuhlien päiväjuhlasta Lehtisaaren koululla, loppiaisena 1952. Siinä eturivissä on yksin tehtaan teknillinen johtaja Väinö Huida, papisto ja Hannikainen ovat kaikki toisella rivillä.
Huida asui tuolloin Karhuniemen Tiilelässä ja mielihyvin hyväksyi kanttor Erkki Niinistön idean järjestää alarinteen Emäntälä Hannikaiselle kesäisten käyntien majoitukseen. 40- ja 50-lukujen talvisilla käynneillään Hannikainen asui Työnjohtajakerhon ja Konttorin vierashuoneissa, kesäisin Eämäntälässä. Missä hän asuikin, yhtiön Kerho järjesti 24/7 -palvelun. Siihen osallistuneet ovat kertoneet Hannikaisen olleen melko vaativa vieras. Kylmässä Työnjohtajakerhon talossa oli toimitettava kuumavesipulloja vuoteeseen yölläkin. Hannikaisen ylöspito ja palvelut olivat yhtiölle jonkinlainen kustannustekijäkin. Vierashuoneita ja niiden palveluita pidettiin yllä kuitenkin pääasiassa esimerkiksi vientiasiakkaiden käynteihin, joten Hannikainen mahtui yhtiön edustusbudjetteihin.
Ilmari Hannikainen vuoden 1952 päiväjuhlassa Lehtisaaren koululla. Vieressä ilmeisesti toinen Girsenin sisaruksista ja seuraavana opettaja Olga Lehtiö. Kuva suurempana alla.
Kerhon johtajan o.t.o -tehtävää hoitanut Eero Levä vastasi 90-luvulla kysymykseen, mikä Hannikaista ”saarille niin veti” yhdellä sanalla ”konjakki”. Kuva on kuitenkin laajempi, mutta toki tuoltakin osalta tosi.
Hannikainen oli Mieskuoro Päijänteen kunniajäsen ja osallistui jopa kuorolaisten retkille Muuratmajalle. Kirjeissään Ilmari mainitsee nimeltä mm yhtiön autonkuljettajia, jotka sitten tarjosivat kyydin takaisin Kerholle. Hannikainen ei sentään mennyt kuorolaisia kuljettaneeseen yhtiön koppiautoon (matkustamo kuorma-auton lavalla) vaan sai kuljetukset yhtiön edustusautoilla.
Kantaatin soolo-osaa varten saarelle tuotettiin Alma Kuulan jälkeen vielä 50-luvulle saakka maan tunnettuja taiteilijoita, tosin ”ei aivan ykkösketjua”, kuten Hannikainen sanoo jossain kirjeessään ”sentään aika pientä suoritusta varten”. 50-luvun alussa mm Antti Koskinen ja sittemmin jyväskyläläinen Vilho Kekkonen kävivät. Saarella asuneita solisteja olivat ainakin Anni Nuottamo ja Maila Haavisto, 50- ja 60-luvuilla.
Ilmari Hannikainen oli Jyväskylän eliitissä kasvaneena Parviaisten sisarusten ystävä. 20-luvulla Sulkulan lähellä Girsenin sisarusten kodissa usein kokoontunut kirjallinen salonki (Girsenit, Hanna Parviainen, Wivi Lönn, Martti Korpilahti, Ilmari Hannikainen) liittyy myös suomalaiseen tasa-arvohistoriaan. Toinen Girseneistä oli vielä mukana 1967 konttorin illallisilla. Hän oli siellä ottanut tasa-arvonäkökulman puheeksi ja herättänyt osassa seurueesta hämmennystä.
Kantaatin esitys loppiaisena 1967. Kuoro koostui Mieskuoro Päijänteestä ja silloin jo lopettaneen Saaren Naislaulajien jäsenistä sekä muutamasta kirkkokuorolaisesta. Solistina Maila Haavisto, säestäjänä näkymättömisssä Timo Mäkinen, kuoroa johtaa Erkki Niinistö. Laulajakunnasta suurin osa oli ollut mukana Kantaatin esityshistorian suurimmilla kerroilla 50-luvun alussa, jolloin lehterillä oli yli sata laulajaa.
Seurakunnan puitteissa kirkkojuhlat jatkuivat. Kerrotaan, että vuonna 1987 henkilöstövaihdosten takia olivat jäädä väliin, mutta juhlakuoron keskeisiin voimiin kuulunut vanerin varaston päällikkö basso Esko Auvinen oli Pikku-Matin edessä esittänyt näytteen Kantaatista saarten uudelle kanttorille, joka oli asiaan tarttunut. Kantaattia laulettiin säynätsalolaisin voimin vielä ainakin seurakunnan lopettamisjuhlassa 2005 ja kirkon 90-vuotisjuhlassa 2017.
Minulle henkilökohtaisesti Ilmari oli ”professori-setä”, joka kävi saarella ollessaan kylässä ja lähetti maailmalta postikortteja minunkin nimelläni. Hannikaisen kuollessa olin kuuden. Tarkkakorvaisena lapsena tietenkin kuuntelin keskusteluja. Ilmari oli mm katkera siitä, että Yleisradiossa Nils-Erik Fougstedt oli poistatuttanut Ilmarin äänityksen (HKO:n kanssa) Tshaikovskin tunnetusta pianokonsertosta. Vuosikymmeniä myöhemmin kuulin Ylessä, että Ilmarin esityksiä oli poistettu paljonkin, koska ”loppuvuosien esitystaso olisi vain pilannut Hannikaisen mainetta”. Ilmari kertoi myös käyneensä ottamassa sähköshokkeja Lapinlahdessa. Mitä niillä yritettiin hoitaa, en tiedä. Menettely oli vielä 50-luvulla yleinen.
Viimeisinä vuosina Säynätsalon Emäntälä lähes kilpaili Ilmarin ”piilopirtikseen” kutsuman Mustasaaren talon kanssa. Mustasaari jää oikealle laivan lähdettyä Tehin laiturista. Kun Hannikainen oli mökiltään kadonnut heinäkuussa 1955, aluksi Kuhmoisissa ajateltiin hänen menneen Säynätsaloon. Täältä kuitenkin kerrottiin, ettei saarilla ollut näkynyt. Ja naaraukset aloitettiin.
Useissa yksityiskirjeissä Hannikainen sanoo, että saarella häntä ”ymmärretään”. Siis tuolloin 50-luvun puolivälin lähetessä. Viimeisenä joulunaan 1954 Hannikainen oli yksin Yrjönkadun asunnollaan Helsingissä ja kirjoitti kirjeen Säynätsaloon, lapsuutensa jouluista ja tulevasta kesästä Säynätsalossa. Vuodesta 1938 Hannikaisen kanssa naimisissa ollut ylilääkäri Göta Tingvald-Hannikainen oli joulunkin johtamassaan parantolassa Rovaniemellä.
Toukokuussa 1955 Hannikainen toi saarelle Hautauslaulun nuotit. Hän ja Erkki Niinistö olivat sopineet siitä, että ”kumpi ensin kuolee”, toinen järjestää Hautauslaulun esityksen. Niinpä saaren ”Kantaattikuoro” kävi Helsingissä hautajaisissa, yhtiö maksoi kulut. Myöhemmin Mieskuoro Päijänne esiintyi Hannikaisen hautamuistomerkin paljastuksessa, 60-luvun puolella.
Kirkon 25-vuotisjuhlien päiväjuhlassa yhtiön teknillinen johtaja Väinö Huida on yksin etupenkissä.Toisella rivillä mm Hannikainen, silloinen väliaikainen pastori Lappalainen ja tuleva kirkkoherra Nuottamo vaimoineen. Äärimmäisenä oikealla 20-luvun kirkkoherra Aapeli Jokipii. Hän saarnasi vielä kirkon 40-vuotisjuhlassa 1967.
Laivaranta oli
vuosikymmenet
avovesikauden joukkoliikennekeskus
Kuntaliitoksen jälkeen 90-luvun alussa silloinen Jyväskylän kaava-arkkitehti Kai Liljeblad teki suunnitelman Säynätsalon laivarannasta. Siinä laituri oli siirretty perinteisestä paikastaan Sillankorvan rivitalojen tuntumassa Ison Saunan lahden reunaan. Visio ei käsittänyt ainoastaan laituria suurillekin aluksille, vaan myös mm rantaravintolan ja motellin. Suunnitelma julkaistiin Säynätsalon Sanomissa, josta oheinen kuva. Laivalaituri siirtyi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, mutta huomattavasti pienempänä versiona. Liljebladin suunnitelman mukaista ravintolaa ei koskaan tullut, mutta muutaman vuoden toimi panimopubi 2020-luvulla.
Säynätsalon Sanomissa 1993 julkaistu visio saaren satama-alueesta.
Laivalaituri on visiokuvassa kerrassaan mahtava, nykyiseen kelluvaan laituriin nähden. Lehden jutussa viitattiinkin silloin vielä suunnitteilla olleeseen Päijänne-Saimaa -kanavaan, tai suoraan kanavaan merelle. Niiden kautta Päijänteelle pääsisivät pian suuretkin alukset. Nykyisin hankkeesta ei ole enää puhuttu.
Mutta vanhalla ”Isolla Laivasillalla” elämä jatkui vielä toistakymmentä vuotta tuon suunnitelman julkaisemisen jälkeen. Laiva tuli kesäkuun alusta elokuun puoliväliin, aamuisin Jyväskylästä ja iltaisin Lahdesta. Päivittäinen yhteys oli palautunut 80-luvun alussa, kun Hildenin varustamo oli hankkinut Suomen rinnalle Suomettaren. Sitä ennen oli päivittäinen Suomen ja Jyväskylän liikenne lakannut 1963, perinteisen Päijänteen Laivan (siinä vaiheessa toiminimi) tarun päättyessä pakkohuutokauppaan lokakuussa 1964. Uusien omistajien turvin Suomi jatkoi sitten vuoropäiväliikennettä kesästä 1965. Sunnuntai oli omistettu risteilylle Jyväskylästä lähivesille.
S/S Jyväskylä Säynätsalon Isolla Laivasillalla 20-luvun lopulla. 1923 valmistunut Jyväskylä ajoi Suomen vuoroparina kesään 1963. Tällaisessa ulkoasussa laiva oli 1950-luvulle saakka. Silloin alakannen avoin perä suljettiin lähes kokonaan ja sinne laajennettiin ravintola.
Nimitys ”Iso Laivasilta” johtuu siitä, että ”pieniä laivasiltoja” oli saarella Niemelässä ja Koulun rannassa. Niissä kävi Kaima, joka maantiepenkeresillan valmistumiseen saakka pystyi ajamaan reitillään (Korpilahdelta Jyväskylään) Muuratsalon ja Muuramen-Kinkomaan välistä salmireittiä. Kaima lähti Korpilahdelta tavattoman aikaisin ja palasi samaa reittiä iltapäivällä taas yöksi Korpilahdelle tai Korospohjaan.
50- ja 60-lukujen ”aamuin-illoin” laiva-aikataulu Lahden ja Jyväskylän välillä oli perua vasta vuodelta 1951. Eli tuolloin aamulaiva alkoi lähteä Jyväskylästä klo 9.30 ja poikkesi Säynätsalossa 10.25. Iltaisin Lahden suunnasta oltiin aikataulun mukaan Säynätsalossa klo 19.25, mutta useimmiten laiva oli paljonkin myöhässä. Vuodesta 1962 Tehi pyyhki jopa neljästi päivässä Säynätsalon ohi, mutta laiturissa kävi vain konerikkojen takia.
50-luvun alkuun saakka laivat ajoivat Lahdesta pohjoiseen pääasiassa öisin. Ne lähtivät Lahdesta Helsingin iltapikajunan saavuttua Vesijärven asemalle, kymmenen jälkeen. Osa Lahteen päättyvistä junista jatkoi kaupungin asemalta satamaan, eli junan pääteasema oli Vesijärvi. Siellä matkustajat siirtyivät laivaan, joka lähti useimmiten yötä myöten kohti Jyväskylää. Paremman luokan matkustajat asettautuivat illallisen jälkeen hytteihin nukkumaan, kansimatkustajat torkkuivat salongeissa. Kaikkien unia häiritsivät kyllä poikkeamiset laitureissa ja meluinen lastaus. Laivoissa kuljetettiin paljon rahtia.
Säynätsalon laivat tavoittivat aamupäivällä. Reitti kesti nykyistä pitempään, koska useimmiten ajettiin mantereen ja Virmailan välistä, Kellosalmen kautta ja poikettiin esimerkiksi Padasjoella ja Kuhmoisissa sekä Korpilahden kirkolla. Paluumatkalle Lahteen laivat lähtivät yleensä iltapäivällä ja tuolloin tunnin kuluttua poikettiin myös Säynätsalossa.
Päiväliikenteeseen siirtymisen jälkeen laivat olivat säynätsalolaisille oiva mahdollisuus mennä illansuussa kaupunkiin ainakin parin oluen merkeissä. Laiva poikkesi matkalla Jyväskylään päivittäin noin klo 19.30. Saarella ei ollut kaikille avoimia anniskeluravintoloita, ennen keskiolutlakia, mutta laivalla täydet oikeudet. Tosin yhtenä 60-luvun kesänä Suomella ei jostain syystä ollut oikeuksia, mikä matkustajille selvisi vasta laivaan jo noustua. Tietenkin konttorilla oli tehtaan Kerho, mutta sinne saivat mennä vain toimihenkilötasoiset saarelaiset.
Laivaranta oli vuosikymmenet tärkeä joukkoliikenteen solmukohta. 50-luvun alkuun laivat ajoivat jäihin saakka, sitten vain kesä-elokuussa. Laivasillan läheisyydessä toimi kioski.
Tehtaan, eli maanomistajan, kaavailuihin vielä 40-luvulla Peekorven valmistumisen aikoihin kuului myös kävelyreitin tekeminen suoraan kirkonmäelle. Suunnitteilla olivat portaat (”Harjun portaiden Säykki-versio”) nykyisestä Parviaisentien ja Laivarannan tien risteyksestä suoraan kirkonmäelle. Ylhäälle kirkonmäelle oli tehty järeät portinpylväät jo 20-luvulla. Ne olivat jäljellä kirkon takapihan reunassa vielä viime vuosina. Tiedossa ei ole, kuinka pitkälle suunnitelma 40-luvulla eteni, mutta kirkonmäen rinteen kiviin Puustellin ja Seppälän tienoilla ehdittiin tehdä räjäytysreikiä.
Lahden reitin taantuminen 2000-luvulla poisti laivat saarten arjesta
Lahden ja Jyväskylän välin reittiliikenteessä oli jo 2000-luvun alussa taannuttu kahdesti viikossa -järjestelyyn. Hildenin varustamo oli vetänyt höyrylaiva Suomen Lahden-reitiltä risteilykäyttöön Pohjois-Päijänteellä. Lahden reitillä ja Heinolan reitillä vuorottelivat Suometar ja Suomen Neito. Tuolloisen järjestelyn mukaan Säynätsalossa käytiin kahdesti viikossa, molempiin suuntiin.
2010-luvulle siirryttäessä varustamo rajoitti linjan yhteen edestakaiseen kerran viikossa. Muun ajan tuon matkan tekevä laiva oli Lahden-Heinolan reitillä. Lahdessa kävivät kuitenkin vuorottelemassa niin Suometar kuin Suomen Neitokin. Varustamon edustaja totesi ensimmäisen ”kerran viikossa” -kesän jälkeen, ettei matkustajamäärä ollut juurikaan laskenut, koska laivalle halunneet löysivät sen kerran viikossa ajettavan matkan yhtä lailla kuin kahdesti viikossa.
Mutta Säynätsalon saaren elämänrytmistä ja kollektiivisesta tajunnasta laivat olivat poistuneet. Uudet saarelaiset eivät aina osanneet sinne laiturille. Myös säynätsalolainen ilmaisu ”laivasilta” aiheutti sekaannusta.
Ja sitten vanhan laivasillan rakenteet alkoivat pettää.
Vanhaan Isoon laivasiltaan kuului kaiketi 40-luvun lopulla viimeksi rakennettu uimahyppytorni. Sen purkaminen 2000-luvun alussa ilmeisesti muutti koko sillan tasapainoa ja muutamassa vuodessa silta alkoi kallistua pituussuunnassa.
Kesällä 2005 Säynätsalopäivien aikana Suomi kävi ilmeisesti viimeisen kerran vanhassa laiturissa. Päivien ohjelmaan kuului risteily. Laituri oli jo tuolloin sivullisen mielestä jo lähes hengenvaarallisessa kulmassa, mutta laivan kannelle päästiin ja sieltä poiskin.
Mutta lokakuussa 2005 laiturin kallistuskulma nousi yhä ja Jyväskylän kaupungin toimenhaltijat asetuttivat puomin sillan päähän. Silloisessa sivutehtävässäni Säynätsalon Sanomien tekijänä otin kaupunkiin yhteyttä ja ihan innostunein mielin sieltä lähetettiin miehiä laituria sulkemaan. Puhelun jälkeen tulin ajatelleeksi, että eipä ehkä Säynätsalon asioista ole kovin usein noin innostuttukaan.
Lokakuun 2005 jälkeen sillalle ei ollut enää kenelläkään asiaa. Se purettiin 2006.
Ison laivasillan tuhoutumisen jälkeen reittilaivat käyttivät aluksi Juurikan laituria. Tilausajoilla siellä on käyty säännöllisestikin. Nykyiselle satama-alueelle valmistui sittemmin kelluva laituri.
Kesä 2015 merkitsi romahdusta Säynätsalolle poikkeamispaikkana reittiliikenteessä. Tuolloin Hildenin varustamo jätti Suomettaren makaamaan Jyväskylän Haapaniemeen ja Lahden-Heinolan reittiä hoitanut Suomen Neito teki vain kaksi koko Päijänteen matkaa, yhden kesäkuussa ja yhden elokuussa. Kesäkuussa se ei käynyt saarella, mutta elokuussa poikkesi, ilmeisesti ainoan kerran sinä kesänä.
Varustamon toimitusjohtaja kuvasi Keskisuomalaiselle Lahden reittiä ”raskasvetoiseksi”. 2016 edestakaisten matkojen määrä nousi neljään.
Monien vuosikymmenten päivittäisten tulojen ja lähtöjen sijasta oli Säynätsalon osalta päädytty selkeästi vain ennalta tietoja hankkimalla löydettävään tarjontaan. Ajo illansuussa laivalla Jyväskylän keskustaan ei ollut enää ainakaan hetken mielijohteesta mahdollista.
Kun reittitarjontaa on vain vähän, laivalaiturin tarve näkyy lähinnä tilausliikenteessä.
Toisin kuin muilla vielä säilyneillä Päijänteen laivalaitureilla, Säykissa ei ole ”pysäyttämisviittaa”. Sellaista, joka rautalangalla vedetään vaakatasoon ja siten ilmoittaa laivalle tarpeesta poiketa. Eikä laiturilla on paikkakunnasta kertovaa nimikylttiä.
Laivaan Säykistä nousevien on käytännössä pitänyt soittaa varustamoon tai laivalle – ellei sitten tieto ole välittynyt lipunvarauksesta.
Laivaan aikovat ovat myös toisinaan erehtyneet paikasta. ”Laivarannantie” ei enää vie laivarantaan, vaan laituri on Saunatien päässä.
Lahden reitin vuorolaiva tulossa Säynätsaloon 2014..
50-luvun lopulla myynnissä ollut postikortti. Aamulaiva on saapunut ja matkustajia näyttää olevan laskeutumassa laiturille, kunhan lankku on saatu paikoilleen.
Juna-laiva -risteilyt Säynätsaloon
1970-tai 80-luvuilla useina kesinä punainen ”porkkanajuna ” (DM-9) ajoi Jyväskylästä Säynätsaloon tehtaan alueelle ja lautatarhan suuren laivalaiturin tuntumaan. Kiskot ulottuivat sinne. Jyväskylästä risteilymatkustajia tuonut Suomi kiinnittyi laituriin, joka oli aikanaan palvellut lautatarhaa. Junalla tulleet matkustajat vaihtoivat laivaan, ja päin vastoin.
Nykyisestä näkökulmasta moinen risteily voi tuntua käsittämättömältä. Onhan rautatiekin saarelle purettu jo aikaa sitten.
Viime vuosina ”Alvar Aallon Kunnantalo” -teemaiset laiva-bussi -matkat Säynätsaloon ovat tuoneet ss Suomen lähes päivittäin Säynätsalon nykyiseen laituriin.
Wivi Lönnin muistolaatta on nykyisin Hotelli Helkana tunnetun talon kulmassa. Lipuissa on Helkan tavaramerkki.
Kauppaneuvos Hanna Parviaisen elämäntoverina Säynätsaloon liittyvän professori Wivi Lönnin muistoksi on paljastettu laatta Helsingissä Pohjoisen Rautatienkadun ja Runeberginkadun kulmassa.
Nykyisin Hotelli Helkana tunnetun talon suunnitteli NNKY:lle (Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys) 20-luvun puolivälissä Lönn ja sen rakentamisen oli tehnyt mahdolliseksi Hanna Parviaisen huomattava rahallinen tuki. Samalla oli sovittu, että taloon sijoittuu Parviaisen ja Lönnin yhteinen asunto. Wivi muutti sinne heti 1928, mutta Hanna vakituisemmin vasta 1936, kun Parviaisen suvun omistajuus Säynätsalossa oli päättynyt. Sitä ennen asunto oli ollut Hannalle tukikohta Helsingissä ja mm välietappi yhteisille matkoille Eurooppaan. Parviaisella ja Lönnillä oli jonkin aikaa myös yhteinen asunto Pariisissa. Lönn asui talossa kuolemaan saakka 1966. Hanna oli kuollut jo 1938.
Muistolaattahankkeen takana oli Naisarkkitehtien Yhdistys Architecta ry. Se oli perustettu Lönnin 70-vuotispäivien innostamana vuonna 1942. Muistotaulusta järjestettiin suunnittelukilpailu ja sen voitti arkkitehtiopiskelija Roni Koski-Tuuri työllään Silhuette. Julkaisutilaisuus oli 24.4.2016.
Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen sivuilla muistutetaan, että NNKY teki noina vuosina paljon arjen työtä naisten hyväksi. Perustettiin koteja työtä etsiville naisille sekä naistyöläisille, joilla oli kovin kovat olosuhteet heidän muutettuaan yksin maalta kaupunkeihin. Lisäksi NNKY:ssä tarjottiin naisille apua ja opastusta esimerkiksi lukemisessa ja laskemisessa sekä opetettiin ompelemista ja vaatehuoltoa. Yhdistys julkaisi lehtiä, joissa opastettiin naisia hengellisissä ja maallisissa asioissa. Hannan toiminnassa Säynätsalossa on paljon samansuuntaisia piirteitä. Parviaisten yhtiön vaikeuksien yhdeksi syyksi määriteltiinkin jälkeenpäin Hannan liiallinen sosiaalinen panostus. Toki on syytä lisätä, että Hanna kuitenkin edusti työantajamielessä jyrkkää patruunalinjaa. Esimerkiksi sillan rakentaminen työntekijäjärjestön Juurikkasaareen oli mahdollista vasta paljon Hannan ajan jälkeen. Toisaalta muistetaan mm se, miten Parviaiset olivat noutaneet hyvän työmiehensä pois punavankien leiriltä.
Pankkien hallussa Parviaisen Tehtaat nousi uuteen menestykseen, Hilmer Brommelsin johdossa. Hidas taantuminen alkoi sitten tehtaiden jouduttua Enso-Gutzeitin omistukseen 1947, suuren yhtiön sivupisteeksi.
Säynätsalo oli aikanaan täynnä Wivi Lönnin suunnittelemia rakennuksia. Pitkälti toistakymmentä suurta työntekijöiden asuintaloa, yhtiön konttorirakennus (vastapäätä Perälää, paloi 40-luvulla, seuraajaksi valmistunut konttori, nykyisen S-Marketin paikalla, paloi 90-luvun alussa), lastentarha Marjala (Kunnantalon viereisen parkkipaikan sijalla) ja näyttävimpänä Walter Parviaisen Vanhainkoti, joka on (60-luvulla tosin hieman muutettuna) säilynyt Sisälmyslahden rinteellä. Rakennus tosin menetti ylvään maisemallisen ilmeensä, kun sen ja rannan väliin kohosi 1962 sittemmin Hannalaksi nimetty kunnalliskoti.
Lönnin suunnittelemia rakennuksia purettiin tiiviissä tahdissa Säynätsalossa 70-luvun alkuvuosina. Olisiko ”Turun tautia” voitu hillitä. En tiedä. Marjalan purkamisen suurin ponnin lienee ollut parkkipaikkatilan saaminen. Mutta ajan hengessä silloin. Asuinrakennuksista säästyi Viertola. Se ei kuitenkaan ole tyypillinen Säynätsalolle profiilia luoneista työväenkasarmeista, vaan oli toimihenkilötason asumus.
Muistotaulun voittaneen suunnitelmin takana oli arkkitehtiopiskelija Roni Koski-Tuuri.
Wivi Lönnin ollessa Säynätsalossa hän todennäköisimmin oleskeli pääasiassa Rauanlahden tilan päärakennuksessa. Se sijaitsi niemennokassa nykyisestä Säynätsalosta Muurameen vievän tien ja rautatien vasemmalla puolella, Säynätsalosta mentäessä. Tuohon aikaan maantie Rauanlahdesta Säynätsaloon kulki Muuramen kautta, kesäisin ajettiin veneillä ja paikallisliikenteen laivoilla. Rauanlahdessa oli suuri laituri ja siellä poikenneet laivat saapuivat Säynätsalossa ensin Niemelän rannan laituriin.
Sittemmin Johtajan huvilana tunnettu vaalea rakennus (nykyiseltä Pengersillalta oikealla näkyvä) oli Parviaisten aikana pääasiassa Isännöitsijän asuntona. Saavuttuaan saarille 1936 Brommels asui jonkin aikaa Rauanlahdessa, kunnes Huvila oli kunnostettu.
Haastattelussa 1960-luvulla Lönn kuvaili Säynätsalon-töitään ”vasta pieneksi aluksi” myöhemmälle suurelle kehitykselle. Ehkä Lönn tarkoitti lausunnollaan Kunnantaloa, mutta miksei myös yhtiölle arkkitehdiksi palkatun Karl-Heinz Stigzeliuksen panosta. Stigzeliuksen käsialaa on 40-luvulla syntynyt P-korpi.
Wivi Lönnin muistolaatta kuuluu historiallisesti samaan sarjaan kuin Lönnin ja Parviaisen patsaat Jyväskylässä, yksityispihassa Vapaudenkadun alkupäässä ja Parviaisen muistomerkki Säynätsalon kirkon vieressä.
Architectan puheenjohtaja Maria Ailio toivoi muistolaatan paljastustilaisuudessa huhtikuussa 2016 sen muistuttavan siitä, että NNKY-henkinen työ on tärkeää ja vielä kesken. ”Tien avaajia, kuten Wivi Lönn tarvitaan edelleen. Naisten järjestöt, kuten NNKY ja Architecta ovat aina tarpeen”.
Parviainen ja Lönn ovat Suomen tasa-arvohistoriaa ajalta, jolloin maan eliitin piirissä voitiin elää kuten haluttiin, ainakin jos taloudellisia riippuvuuksia ei ollut. Alempien kansankerrosten tilanne oli toinen.
Hannan patsas Säynätsalon kirkkomaalla muistutus historiallisesta totuudesta, kirkon lahjoittajasta sekä hänen elämästään. Se on ehkä – ja toivottavasti – hitaasti omaa työtään tekevä muistutus kirkolle, joka näyttää käyvän raskaaksi käyvää Jakobin painiaan, aikaa vastaan, avioliittokysymyksessä.
Pääasiassa entisistä suojeluskuntalaisista vuonna 1945 muodostettu Mieskuoro Päijänne oli 6.12 -juhlinnan keskeisiä suorittajia pääsaarella vuosikymmenet. Alakuvassa kuoroa tervehtii – koko arvovallallaan – yli-insinööri Huida ja tervehdyksen ottaa vastaan kuoron puheenjohtaja vientipäällikkö Salonen. 50-luvun lopulla keramiikkaan ikuistettujen frakkiherrojen (yläkuva) henkilöllisyys tarkentui äskettäin siten, että silmälasipäinen on työnjohtaja Makkonen talotehtaalta. Etuoikean mies on tunnistamatta, muut toki Salonen, Pasanen ja Levä. Salosen veistäminen suhteettoman suureksi heijasti aikansa arvojärjestystä.
Kuvan yli-insinööri Huida oli tämäntyyppisen kuoroperinteen suuri tukija ja siten juhlatilaisuuksissa (ja etenkin niiden jälkeen ) yhtiön piikki oli yleensä auki niin pitkään kun kysyntää vain riitti. Kuoron ohjelmisto heijasti YL:n ja Laulumiesten perinnettä sekä saaren säveltäjän Ilmari Hannikaisen tuotantoa, osittain ihan Säynätsaloa varten sävellettyä. Helsinkiläistynyt professori viihtyi 50-luvun alussa saarella viikkokausiakin ja osallistui jopa kuorolaisten karonkkailtoihin, jossain Muuratjärven rannalla – sopivan kaukana Säynätsalosta. Yhtiö tietenkin maksoi Hannikaiselle sävellyksistä. Sanoittajiksikin kiinnitettiin maan ykkösosaajia, mm V.A.Koskenniemi tekemään Työn Laulun yhtiön 50-vuotisjuhliin 1947 – Hannikaisen sävelmään.
Kun kirkossa oli laulettu, kolme keskeistä päijännekuorolaista, herrat Auvinen, Aromaa ja Niinistö, kuvattiin siirtymässä Konttorin Kerholle lounaspuffetin pariin, 50-luvun puolivälissä. Tie kirkon ahteeseen kulki tuolloin suoraan. Puutalo vasemmalla on yhtiön työsuhdeasuntotalo Törmälä, sen paikalla nykyisin JVA:n kerrostalo.
Lönnin suunnitteleman Walter Parviaisen vanhainkodin sijainti-ilme säilyi alkuperäisenä 1960-luvun alkuun.
Kunnantalolla 20.10 järjestetyssä asukastilaisuudessa Erkki Ikonen kertoi ”tuntevansa henkilön”, joka on kiinnostunut rakennustaiteellisesti arvokkaan Walter Parviaisen vanhainkodin säilymisestä. Ikonen kertasi rakennuksen omistushistoriaa ja mainitsi nykyisen omistajayrityksen nimen.
Asiassa herätään ns yhdennellätoista hetkellä. Lähinnä on pohdittu paloturvallisuutta. Vastapäinen piharakennushan paloi jokunen vuosi sitten.
Viime kesän Säykkipäivillä, ihan small-talkkina, tuli esille talon aikanaan ylvään ilmeen kätkeytyminen 1960-luvun uudisrakennuksen taakse. Uusi kunnalliskoti, sittemmin Hannalaksi nimetty, nousi poikittain rinteeseen.
Maisemallisesti parempi ratkaisu olisi ollut jokin sivusuuntainen matala rakennus, vaikkapa etelänpuoleisen vuoren reunaa mukailemaan. Ajateltiinko sellaista, ei selvinnyt, mutta ilmeni silloisen avainpäättäjän katuneen ratkaisua, ainakin myöhemmin. Hän oli kertonut olevansa ”ratkaisuun syyllinen”.
Vaikka uuden talon rakennuttaja oli Säynätsalon kunta, ”yhtiö” omisti vielä kaiken maan saarella ja ilman yhtiön ja paikallisjohtajan myötävaikutusta maisema ei olisi muuttunut.
Jos Lönnin luomus säilyy nykyisten myrskyjen ohi, seuraavana vaiheena ehkä voidaan purkaa 1960-luvun kivitalo ja palauttaa nousevan rinteen ilme. Samalla ehkä alarinteen kiinteistöjenkin arvo saa lisäystä, kun ne ovatkin kulttuurimaisemassa.
Jutun kuva on talvelta 50-luvun puolivälistä.
Jutussa mainitun paikallisjohtajan nimen jätän pois, koska sillä ei tässä nykyvaiheessa ole merkitystä.
Talon pelastamiseen olisi tietenkin voitu tarttua jo monta kertaa sitten 60-luvun tai ainakin sitten Säynätsalon kunnan loppumisen. Talon yksityinen omistusketju alkoi Jyväskylän kaupungin päätöksin.
Lehtipuut ja vihreys ovat Säynätsalon kesän ilmettä. Mutta annas kun syksy saa. Alkusyksyn keltaiset lehdet vielä varmaan tuovat nekin hyvää mieltä, mutta lopulta haravointivaiheessa lehdet ovat jo riesa. Ja etenkin jos omalla pihalla ei ole lehtipuita ja työtä teettävät puut ihan jossain muualla.
Tasaiset, hyvin hoidetut ja usein puuttomat nurmikkopihat tulivat saarille viimeistään yhtiön pihakilpailujen kautta. Jostain 50-luvulta lähtien yhtiö eli siis ”Enso-Gutzeit, Parviaisen Tehtaat” palkitsi hyvin hoidettuja ja omaperäisiä pihoja. Kilpailu kattoi sekä omakotitalot että yhtiön omistamien työsuhdetalojen pihat. Voittajat pääsivät palkintotilaisuuteen Konttorin Kerholle, jonne muutoin ei tehtaan puolen työntekijöillä asiaa ollut.
Palkittu mallipiha 1960-luvulla. Kuva ei liity jutun aiheeseen.
Kun puuttomilta nurmikoilta saa korjata säkkikaupalla muilta tonteilta tai kaupungin maalta kantautuneita lehtiä, voi toleranssiraja olla tietenkin lähellä.
Lehtien ajautuminen muille tonteille ei ole kuitenkaan peruste vaatia puiden kaatamista. Laki kuulema kyllä oikeuttaa katkaisemaan juuret, jotka tulevat rajan takaa ja haittaavat esimerkiksi kasvimaan pitoa. Mutta lehtihaitta tontin ulkopuolella ei ole kaatamisperuste. Oksat eivät sentään saa mennä naapurin puolelle.
Rajantakaisia haittoja voi vähentää puiden hoidolla. Kuva ammattimiehestä puussa oksia katkomassa saarella 2013.
Tuulen tuomat syksyn lehdet kuuluvat ehkä luokkaan ”collateral damage”, suomeksi kai ”sivuhaitta”. Termi nousi kansainväliseen jakeluun amerikkalaisten pahoitellessa ”ihan hyvää tarkoittaneiden” pommitustensa sivullisille aiheuttamia ongelmia. Mahdollisesti kuntatalouden kiristyessä keksitään lehtipuuvero, vaikkapa kiinteistöveron lisukkeeksi.
Tai ehkä voisimme suhtautua lehtihaittoihin kuten yhteiskunnallisiin tulonsiirtoihin. Niistä kaikki nautimme (ja ainakin kuvittelemme yhteiskuntarauhan säilyvän niiden ansiosta). Tosin rasite kesän vihreydestä kohdistuu sattumanvaraisesti.
Kaupungin omistamaa lehtimetsää eli puistoaluetta Säynätsalossa.
Jyväskylän "Deep South" 