Monien  sisä-Suomen  teollisuuspaikkakuntien  tapaan  myös  Säynätsalossa   ruotsin kieli   oli arkikäytössä   tehtaan  keskijohdossa  vielä  muutama  vuosikymmen  sitten.   Ruotsin  voimistuminen  saarilla liittyi  etenkin Hilmer  Brommelsin  tuloon  saaren isännäksi  1936.  Hän  käytti kyllä  suomea  tarpeen  vaatiessa,  mutta  hoiti  asiat  ruotsiksi, jos  voi.   

Kaukana  suomenruotsalaisista  ydinalueista,   toisen kotimaisen puhujat olivat  menneinä  vuosikymmeninä  Säynätsalossa uskomattoman eristyksissä. Tämä koskee  etenkin mediapalveluita.  Sanomalehtiä saattoi tilata, mutta  vielä  50-luvun lopulle esimerkiksi HBL  saapui saarille eilispäiväisenä, Västra Nyland parinkin päivän vanhana.    Jokunen tunti  ruotsinkielistä  radiota   kuului  Säynätsaloon saakka  Lahden kautta kohtuullisesti  vuoteen  1951,  mutta  kun Lahti yksikielistettiin  ruotsinkielistä  ohjelmaa piti etsiä joko  Tapiolan  tai Vaasan  keskiaaltotaajuuksilta.  Osan vuorokautta  ne kuuluivat  jotenkuten,  mutta  esimerkiksi talven pimeillä  Sveitsin Beromuenster  tuppasi kantaa Tapiolan taajuuden (557 kHz)  päälle.  Jyväskylään  tuli  ULA (FM) jo 50-luvulla, mutta  ruotsinkielinen taajuus  vasta  80-luvulla.  Television  tulo auttoi tilannetta. Ylen television tiistai-illat  alkoivat näkyä  Keski-Suomessa  60-luvun  alkuvuosina. Tesvision ruotsi ei koskaan yltänyt Tamperetta edemmäksi.

Saarten  ruotsinkielisten  omatoimista  viestintää  edusti  kirjapiiri.  Yhteisesti  tai  ehkä hieman yhtiön avustuksella  hankittiin  kirjoja, jotka sitten  kiertivät  perheestä  toiseen  listan mukaan.    Oheinen  lukupiirilista  on  vuodelta  1954.

Lukuaikaa kullekin kirjalle oli peräti kuukausi. Pääasiassa hankittiin kaunokirjallisuutta, myös muista kielistä lähinnä Ruotsissa käännettyä.

Ruotsinkielistä kouluopetusta saarilla ei järjestetty. Kuitenkin poikkeuksena oli se, että johtaja Brommelsin lapsille palkattiin – yhtiön toimesta, ei kunnan – kuukausipalkkainen kansakoulunopettaja pitämään kotikoulua. Saarella palveli siinä roolissa ainakin kaksi opettajaa. Jälkimmäisenä aloitti syksyllä 1938  Aune Sivén (sittemmin Niinistö). Hän oli valmistunut Tammisaaren opettajaseminaarista.

Nykyisten säädösten mukaan Säynätsalon silloiselle ruotsinkielisten lasten lukumäärälle olisi kunnallisen koululaitoksen pitänyt tarjota opetusta. Olga Lehtiö oli kyllä äidinkieleltään ruotsinkielinen, mutta tiedossani ei ole, oliko hän jotenkin avuksi ruotsinkielitaustaisille. Ilmeisesti saaren eliitin tiedossa ollut Olgan tiukka opetuslinja ei ehkä sekään miellyttänyt. 

Saarilla ei ollut minkäänlaista ”kielikysymystä”´. Korkeintaan keskijohdon sisäpiirissä esiintyi hieman kateutta siinä, että ruotsia osaavat saivat helpommin kutsuja Huvilaan (johtajan asunnolle) etenkin vuosittaisvastaanottojen ulkopuolella. Jonkun kuulin hieman närkästyneenä muistelevan, kuinka lastentarhaopettaja Ester Larkama (”Essu-täti”) kyllä aina kutsuttiin tohtorinnan kanssa seurustelemaan, ”kun se osasi ruotsia”.

Ruotsia käyttivät lähinnä konttorilaiset. Tehtaan aidan sisällä tunnetuin ruotsinkielinen taisi olla insinööri Georg Malmström. Hänen suomensa ei ollut kaikissa tilanteissa kovin vahvaa ja herätti joskus ymmärtäväistä hilpeyttä vanerilla.

Kun ruotsinkielinen keskijohto eläköityi, se muutti järjestelmällisesti saarilta pois – mm Tammisaareen. Kesäasuntoja kai jäi joksikin aikaa.

Aune Siven piti päiväkirjaa alkuvuosinaan saarella. Kirjoittaessaan ensimmäisestä aamusta Säynätsalossa hän kertoo hienosta näköalasta Huvilalta Kinkosalmelle. Saaren teollisuustyöläisten arki oli johtajaperheen kotiopettajan elämänpiiristä aika kaukana.

”Säynätsalo ei ollut ahdasmielinen” oli otsikkona  opettaja Toini Gröndahlin haastattelussa Säynätsalon Sanomissa 11.8.2004.   Tämä juttu on kooste siitä ja parista muusta lehdessä julkaistusta.

Toini Gröndahl (1907-2008) eläkevuosien kuvassa 1990-luvulta. Opettajana saarilla 1939-1969.

Säynätsalossa 40-, 50- ja 60-luvuilla asuneille Toini Gröndahl oli käsite.

Aatteellisesti hän edusti sitä samaa isänmaallisuutta, jonka  synkempiinkin ilmiöihin   liitettiin johtajaopettajapariskunta Erkki ja Olga Lehtiö. Mutta Toini oli nykytermein konservatiivinen  ”sosiaaliliberaali”. Siinä missä Lehtiöt olivat ankaria, Gröndahl edusti ymmärtämystä ja moniarvoisuutta, toki silloisten yleisnormien puitteissa. Muuan oppilas sanoikin myöhemmin, että Toini toi ikään kuin ”tuulahduksen suuresta maailmasta”, mm huolitellulla pukeutumisella. Kuitenkaan todellisuudessa Toini ei käsittääkseni koskaan käynyt ulkomailla, ehkä Ruotsissa.

Toini Gröndahl  tuli saarelle alakoulun (silloiset luokat 1 ja 2) opettajaksi 1939. Jo kymmenen vuotta aiemmin oli aloittanut Aini Kivistö. Nämä kaksi käsitettä vastasivat säynätsalolaisten alkuopetuksesta vuosikymmeniä, Aini vuoteen 1963 ja Toini vuoteen 1969.

Aini oli urheilullinen. ”Hän oli reilu nainen, joka sanoi asiat halki. Hän oli myös saaren naisvoimistelun kantavia voimia”, kuvaili Toini. ”Sääli, että Aini pian eläkkeelle jäätyään menetti liikuntakykynsä. Että niin voikin käydä liikuntaharrastajalle”, Toini sanoi vakavoituen.

Keventäen Toini  kertoi, että Aini mielihyvin hoiti välituntivalvontaa, ja Toini sitten alakoulun kirjalliset työt. ”Ja näin pääsin itse välitunnilla kahville”, Toini lisäsi.

Vuoden 2004 haastattelussa Toini totesi, ettei Säynätsalossa ”tarvinnut olla suurennuslasin alla”. Toisin sanoen, vapaa-aikana opettaja saattoi hyvinkin irrottautua arjesta.   Edellinen työpaikka oli ollut Lapinlahdella. ”Se oli maaseutua, mutta Säynätsalo oli kulttuuria!”, tiivisti Toini.

Saarten poliittisessa jaossa   Toini Gröndahlin sijoittuminen ei ollut mitenkään epäselvää, mutta hänen välinsä saarten vasemmistoon eivät olleet erityisen rasittuneita.   Toini korosti pyrkineensä lasten tasapuoliseen kohteluun.   Eikä pokka ollut pettänyt, kun syksyllä 1944 rauhanteon jälkeen muuan oppilas – ja sittemmin tunnettu saaren perinteiden edistäjä – oli täräyttänyt, että olisi ollut parempi, jos Neuvostoliitto olisi ottanut koko Suomen…

Sotia seuranneita vuosikymmeniä leimasi Säynätsalossa vilkas   kulttuuriharrastus   etenkin yhtiön virkailija- ja toimihenkilökunnan perheiden piirissä.   Säynätsalolaiset kuorot kävivät Helsingissäkin laulamassa.   Yhtiö tuki merkittävästi harrasteita. Professori Ilmari Hannikainen oli luonut uudelleen yhteytensä Säynätsaloon ja vietti 50-luvulla muutamia kesäviikkojakin hänelle erityisesti sisustetussa talossa Tiilelän rantarinteellä (Karhuniemessä). Talo on sittemmin on purettu. Sinne kuljetettiin suurin vaivoin aina mm piano.

”Hannikainen oli tavattoman hieno mies”, kuvasi Toini haastattelussa 2005. Hän oli tavannut Hannikaisen mm kyläilemässä kanttori Erkki Niinistön kodissa. Hännikainen nautti olostaan Säynätsalossa.   Todettakoon tässä, että yhtiö ei kuluja tai vaivojaan  säästänyt Hannikaisen trahteerauksessa. Hannikaisen viimeisistä vuosista Säynätsalossa 50-luvulla on kirjoitettu erikseen.

Säynätsalon vanhin koulu. Tuhoutui tulipalossa 1953. Sen tilalle rakennettu koulu purettiin muutama vuosi sitten.

Palon jälkeen opetusta annettiin Kunnantalolla ja ruokalana oli Mäki-Makin ravintola. Kuvan uusi koulu valmistui 1956. Sen paikalle sijoittuvat lähivuosina Koulunrannan omakotirakennukset.

Eräs Toinin pitkäaikainen ystävä luonnehti häntä kerran henkilöksi, joka ”omalla ihastuttavalla tavallaan ei alistunut kenenkään lannistettavaksi”.

Tähän sopii tilannevälähdys kaukaa vanhan (puisen) koulun keskushallista.   Siellä johtivat alas kahdet portaat.   Kerran Toini oli laskeutumassa oikealla ja johtajaopettaja Erkki Lehtiö vasemmalla. Toini oli menossa soittamaan kelloa, välitunti oli lopuillaan.   Puolessa välissä Lehtiö pysähtyy ja katsoo kelloaan. ”Olet kaksi minuuttia myöhässä!” ”En ole minun kelloni mukaan”, vastaa Toini.   ”Sitten Sinun kellosi on väärässä”, vastaa Erkki Lehtiö.   ”Minä soitan oman kelloni mukaan”; jatkaa Toini. ”Ja jos kello on väärässä, ei ole minun vikani, koska en hoida kelloa itse”, päätti Toini.   – Kyse oli luokan seinäkellosta.

Johtajaopettaja Erkki Lehtiö ja vaimonsa opettaja Olga Lehtiö julkisuuskuvaansa leppeämmin ilmein. Kuva on 30-luvun lopulta.

Toinin puheissa eli sodanjälkeisen nousun vuosien Säynätsalo ja ”yhtiön aika”. Työnantaja oli muodollisesti kunta, mutta yhteys tehtaaseen ja sen johtooon oli tiivis.   Tehtaan 50-vuotisjuhlasssa 1947 Toini oli mukana suunnittelemassa juhlatilan koristelua, vanerin alakertaan.

Koululla hän toteutti satunäytelmiä, joissa esiintyi niin koululaisia kuin vanhempiakin. ”Kun jotain rekvisiittaa tarvittiin, sen sai tehtaalta”.

Keskeinen harrastus oli Lotta-järjestön jälkeen  Mannerheimin Lastensuojeluliiton Säynätsalon osasto.   Se keräsi rahaa, nykymitoissa arvoltaan suuriakin summia. Tässä on muistettava se, että saarella asui tuolloin myös   tehtaan ylintä johtoa ja silloiset verotuskäytännöt mahdollistivat anteliaisuuden.   Mannerheimliitto maksoi mm kunnan koululaisten hammashoitokuluja ja osallistui merkittävästi Lehtisaaren   lastentarhan   rakennuskustannuksiin. (En tiedä, missä tarha siellä sijaitsi).

Entiset oppilaat pitivät Toiniin yhteyttä vuosikymmeniä. Haastattelukesänä hän oli saanut kutsun 60-vuotispäiville, allekirjoittajana vain Maj-Lis.   Sukunimen puuttuminen oli ensin ongelma. Mutta osoitepalvelun kautta selvisi kyseessä olleen Maj-Lis Koponen.   Juhliin Toini ei enää 95-vuotiaana silloin lähtenyt, mutta lähetti onnittelut.

Säynätsalossa Toini Gröndahl oli julkisesti mukana koulun täyttäessä 75 vuotta 1989- Ja vielä 00-luvun alussa kävi yksityisesti kylässäkin veljentyttäriensä kanssa.   Toini Gröndahl kuoli Kuopiossa 2008.

Toini Gröndahl vanhalla koululla asuntonsa rappusilla kesällä 1952, seuranaan veljentyttärensä Tuula Kuopiosta ja säynätsalolainen kummipoikansa.

.

Salme Huuskonen keittiössään kesäkuussa 2015.

Toukokuussa  1947  muuttivat  vastavalmistuneeseen yhden perheen  toimihenkilötaloon  P-korvessa  Leo ja Salme Huuskonen  sekä tyttärensä  Marja.

Vuoden  1947 loppuun mennessä oli  valmiina   25 pientaloa  nykyisten Laivarannantien ja Kaivotien  halkomalla alueella.   Ne oli suunnitellut yhtiön arkkitehti  Karl-Gustav Stigzelius. Ensimmäiset  oli rakennettu 1946.

Taloilla  nimet  asukkaiden mukaan

Yhtiön silloisen  tavan mukaan  saaren teitä ei ollut nimetty, vaan  taloilla  oli  nimi  sekä  järjestysnumero.   Nimet  annettiin  pääasiassa  ensimmäisten asukkaiden  mukaan, joko sukunimestä johdettuna, tai joskus etunimistä.  Huuskosten talon nimeksi tuli yksinkertaisesti Huuskola.   Seuraava  talo ylöspäin oli  Ollilla, koska siellä asui ensimmäisenä Olli Sampion perhe. – Kun Olli  sitten pian kuoli,  Sirkka Sampio, poikiensa Vesan ja Sepon kanssa,  muuttivat ”Aravalle”, (As Oy Selkälahti)  muisteli Salme.

Ensimmäisen asukkaan muuttaessa valittu nimi jäi pysyväksi, vaikka talon käyttö olisi jäänyt lyhyeksikin.  Niinpä seuraava talo Huuskolasta  Laivarannantien risteykseen suuntaan (nyk Parviaisentie 24) jäi Heimolaksi,  kun talon ensimmäinen asukas oli Heimonen.  Talossa asuivat sittemmin pitkään Fagne  ”Japu” ja Helmi Södergård, sekä lapsensa Ella ja Kaius,  joten talon nimeksi olisi voitu vaihtaa ehkä Japula.

Leo oli koulutukseltaan teknikko ja toimessa suunnittelijana, eli saarten arkikielellä ”piirrustuskonttorissa”.  Ennen muuttoa Peekorpeen Huuskoset asuivat Hoppulassa, nykyisen Sorvaajantien varrella.  Samassa talossa toimi pitkään myös apteekkia edeltänyt lääkevarasto, Muuramen Apteekin alaisuudessa.

Huuskosilla oli ollut vaihtoehtona samalla kohtaa Kaivotien puolella ollut talo. – Leo kävi katsomassa ja kertoi, että se on ihan samanlainen, paitsi ettei ole kellaria. Minä tietenkin halusin sitten tämän, kertoi Salme.

– Kun tänne Huuskolaan  tultiin, niin tämähän oli  kuin  taivas  siihen nähden, muistelee  Salme.  Tilaa oli.  Iloa ei vähentänyt se, että  P-korven taloissa  ei  pitkään aikaan  ollut vesijohtoja, vaan käyttövesi  tuotiin  yhtiön tankkiautolla. – Saavi oli tuolla  portin pielessä  ja  Petteri Kuokkanen  ajoi  vesiautoksi  nimettyä tankillista  kuormuria.   Viemäri  oli, mutta  WC puuttui,  piharakennuksessa oli  ulkohuone.

Siihen vaihtoehtona olleeseen taloon (nyk Kaivotie 3) muuttivat sitten Salkkiot.  Heidät tunnettiin saarilla myös  Pellonpäässä sijainneen kahvila. Salonseuran (arkikielellä Saluuna) pitäjinä,  osa tilasta oli kioskina ja siinä toimi myös Säynätsalon Matkahuolto.  (Pellonpää sijaitsi nykyisen Kassatalon paikalla ja Saluuna päädyssä Perälän suuntaan)

Joskus talon nimi lyhennettiin sukunimestä.  Heimolaa vastapäätä Kaivotien puolella asui palopäällikkö Helakorpi ja talon nimi oli Korpela.  Sitä vastapäätä  asuneen työnjohtaja Kuuselan talo oli nimeltään yksinkertaisesti Kuusela, Salme Huuskonen muisteli.

Vesiauton ohella  yhtiön  palveluun kuuluivat myös  polttopuut.  Ne tuotiin pihaan ja  Emil Paananen kävi ne heittämässä liiteriin.   – Minä onneton en tiennyt, että Eemille  piti aina keittää kahvit, muistaa Salme.  – Kun hän oli ensimmäiset puut heittänyt  liiteriin, hän tuli sisälle istumaan.  En ymmärtänyt, miksi.  Sitten joku naapuri valisti, että kai tarjosit Eemille kahvit. No, enhän ollut tiennyt.   Myöhemmin sitten, kun huusin, että kahvi on valmista, Eemi jätti heti puiden heittämisen sikseen ja tuli kahville. – Jatkoi sitten kahviteltuaan.

Viimeisenä valmistui Pekka Laineen talo

Saapumisjärjestys on jäänyt  Salmen mieleen. – Kun me tulimme, tuo puoli oli jo kokonaan valmis, sanoo Salme  viitaten  pohjoispuolen aituuksiin.    Huuskolan jälkeen nousi   mäkeen etelän puolelle Ollila.   Viimeisenä  toimihenkilötaloista valmistui  jo alkujaan tumman punaiseksi maalattu talo Virilä (nyk Kaivotie 2), pitkään Pekka ja Aili Laineen perheen koti. – Hän oli suunnittelija samoin kuin Leo oli.  – Hieman ennen sijoittui siihen vastapäätä talo, jonne muuttivat aluksi Reino ja Hellä Laaksonen, myöhemmin pitkäksi ajaksi Hartikaiset.

Salme lasten kanssa pihalla 50-luvun alkupuolella. Takana mäellä Puustelli.

P-korven käsitteisiin kuului sana  ”aituus”  eli tavallan kortteli.  Neljän tai viiden talon ryhmät oli aidattu, mutta  talojen ympärillä ei ollut aitoja.    Neljän  suurkorttelin ulkopuolelle  nousivat  vielä   Puustelli  sekä  siitä  pohjoiseen  messuesittelyissä käytetty vähän pienempi talomalli, jossa  asui  pitkään  teknikko Eimala.

Auringossa Huuskolan eteläseinustalla Kaijan, Erkin ja Marjan kanssa.

Pohjoispuolen  läntisestä aituudesta  Salme  mainitsee   Pekka ja Katri Pasasen  Pasalasta. – Myöhemmin siinä asui sitten pitkään Rautavuoma.  Pohjoispuolen itäisen aituuden ensimmäisessä  talossa (nyk Kaivotie 12) – asui vuosikymmeniä P-korven talojen rakennuspiirustusten tekijä  Aarne Kemppainen.  Salme  kertoo, että talon nimi oli kuitenkin Arola, siinä ensin asuneen  ylimestari  Antti Aromaan mukaan.    Muutaman vuoden P-korvessa ollut Eero Levä  jätti hänkin  nimensä  alueelle.  Ihan alhaalla  sijaitsee nimittäin  Eerola. – Siellä sitten myöhemmin pitkään asuivat Toikkaset, muistaa  Salme.  Etunimensä talon nimeen Peekorvessa jätti myös sosiaalipäällikkö  Ake Kuosmanen, jonka mukaan nimettiin Akela (nyk Kaivotie 11). Talon pitkäaikaiset asukkaat yhtiön omistusaikana olivat Vilho ja Sirkka Teräväinen.

Omenapuita sai vain aluksi valmistunut pohjoispuoli

Talojen  rakentaminen  työsuhdekäyttöön oli  yhtiöltä  viisasta ja  alempaa keskijohtoa sitouttavaa henkilöstöpolitiikkaa.  Ihan aluksi  lahjoitettiin  (20-luvun Hanna Parviaisen perinteen mukaan kai)  myös pihoihin omenapuut. – Tuo pohjoispuoli sai vielä  omenapuun ja marjapensaita, mutta me emme enää saaneet sellaisia, muistaa  Salme.

Saarten luokkajaosta  on kirjoitettu aivan tarpeeksi, mutta todettakoon, että  P-korpi oli ”herrojen aluetta”, kun taas   Laivarannan rivitalot  työntekijöiden asuttamia.  Nykyisen Parviaisentien  länsipuolen rinteen  taloissa  asui sitten taas työntekijöitä.

Mutta ”herrojenkin piirissä” oli  sisäinen jako.  Toimihenkilötaloissa asui työnjohtajia tai asiantuntijoita, nykykielellä alempaa keskijohtoa. Ylempää keskijohtoa ja osastopäälliköitä oli sitten ns kiinalaistaloissa P-korven reunarinteellä.  Sieltä tapahtui muuttoliikettä  Virkalaan.  Ihan mäen päällä oli  nykyisen Kerhotien päässä  oli Notkoselkä, jossa asui  konttoristeja.

Yhtiön asutuspolitiikassa P-korvessa oli poikkeuksena  Jallu Ojalalle  rakennettu  Sopula.  Ojalan perhe oli 40-luvun lopulla  saaren suurimpia ja  johtaja Brommels  arvosti  häntä.  Ainakin kerran Brommels  oli ihan henkilökohtaisesti vienyt suuren joululahjapaketin  Ojaloille.  Tai sen oli tietenkin kantanut johtajan vanavedessä  autonkuljettaja Huttunen.  Hieman epävarman tiedon mukaan,  kortissa ilmaistiin lahjan olevan ”saaren ensimmäiseltä perheelta saaren suurimmalle perheelle”.

-Kyllähän luokkajako oli ankara.  Työntekijäperheissä  sanottiin usein, ettei ”herrojen kakaroiden kanssa”  saa leikkiä…Minä en pitänyt luokkajakoa,..meille sai tulla kuka vaan ja Marja  sai mennä mihin vain,  korosti Salme.

Marja Huuskonen  oli  paikalla  jutunteon aikana ja  kertoi käyneensä esimerkiksi Niemisen Annelin luona  laivarannassa usein. – Tosin niissä kodeissahan oli yleensä aina joku yövuorolainen nukkumassa, joten ei siellä paljon sisällä voinut olla, Marja lisäsi.

Kodin ja lasten parissa

Salme  Huuskonen  teki  perheenemännän  uran, jossa  keskeisiä  olivat koti ja  lapset.  Työssä  yhtiöllä hän ei  ollut.

P-korven päivää  rytmitti  se, että tehtaalta ja konttorilta  tultiin usein kotiin lounaalle.  Vaikka  konttorin kerholla  saattoi  lounastaa,  useimmat kävivät  kotona  syömässä.  Konttorilla  oli senkin takia poikkeuksellisen pitkä  puolentoista tunnin  lounastauko.  Suuri  osa  P-korven  talojen isännistä oli kuitenkin työnjohtajia, jotka olivat vuorotyössä ja ruoka-ajat  vaihtelevia.

Salme  oli  pitkään   saaren  Martoissa, mutta  ei  ollut  perustajajäsen. – Lapset  olivat  pieniä enkä  mennyt  heti  mukaan,  vaikka  mm silloin  lähellä  asunut  Berit Sundblad  kyllä  pyysi. – Sitten  kerran  kun  Laineen Aili oli liittynyt, menin.

Säynätsalossa  kotien  arvotaustaa heijasti  se, mitä lehteä  tilattiin.  Huuskolaan  tuli  Uusi  Suomi. – Keskisuomalainen  tilattiin vasta US:n lopetettua,  totesi  Salme.   Postiluukusta  tipahti myös  Kotiliesi.  – Lainasin  sitä  sitten  monille, joille  ei  tullut.

Kasvatuksessa  oli  varmaan senaikaisen Kotilieden henkeä.  Jos  nyt  kasvatusta  edes  tarvittiin.  Jotenkin  näytti (näin aikalaiskokemuksena tien toiselta puolen) siltä, että  Salmen ja Leon lapset  Marja, Erkki ja  Kaija  olivat  mallikelpoisten  kansalaisten  kasvulinjalla alusta saakka ilman muuta.

Salme  kertoi  saaneensa  tunnustusta  kirkkoherra  Nuottamolta (khra saarilla 1953-1964).  -Menin  hakemaan  virkatodistusta johonkin ja  Nuottamo  sanoi  ”Sinulla  on hyvin kasvatetut lapset”.   Todettakoon,  että tuollaisen tunnustuksen painoarvoa lisää, että  avoimesti  myönteisiä  lausuntoja  saarelaisista kyseinen kirkkoherra  antoi  yleensä vain tarkan, ja ehkä piinallisenkin,  harkinnan  jälkeen.  (Myönteiset lausunnot  ihan vain suhdetoimintana olisivat  sen  ajan arvomaailmassa olleet väärinkin.)

Kodin pihalla 50-luvun lopulla. Kuva palauttaa mieleen sattumoisin sen, että P-korven talot olivat pitkään ilman varsinaista maalia, mikä näkyy laudoituksessa. Yhtiö kai säästi.

Olympiakylään meinattiin, muttei menty

P-korvesta ei paljon lähdetty, ei varsinkaan  tekemään omakotitaloja.   Poikkeus  oli  ns Olympia-kyläbuumi.    P-korpelaiset ostivat  tontteja  Kinkomaalta, kaupunkiin vievän  tien vasemmalle puolelle jäävältä alueelta. Myyjänä oli Ahvenlammen tilan  isäntä.

– Kemppainen oli sieltä ostanut ja Leokin innostui.   Molemmat ehtivät tekemään sinne  saunan, mutta taloa  ei tehty. – Myimme  sitten  sen tontin ja saunan 70-luvun alussa, ja saimme siten rahaa  tämän ostamiseen, kun yhtiö  myi.

Sinne  Olympiakylään taisi ainoana muuttaa  täältä lopulta vain rouva  Nordberg.  – Hän oli valoisa ihminen ja jutteli kaikkien kanssa.  Nordberg oli yhtiön johdon sihteerinä ja laajasti kielitaitoinen.  Hän sisusti talonsa Olympiakylässä  hieman alppimajan tapaan.

Asioimaan keskustaan tai Aravalle

P-korven perheenäitien arkeen kuului tietenkin käynti kaupassa. –  Minä kävin pääasiassa Perälässä, mutta  kyllä Mäki-Matissakin,  en siinä estettä nähnyt.  – Ruoka-Aitassa  vähemmän.   (Haastattelija yrittää palauttaa mieleen, mikä oli talon nimi ja  Salme  opastaa, että talo oli Pellonpää. Juuri niin.) Samassa talossa olivat myös elokuvateatteri Kino, Hokkasen kemikaali- ja makeiskauppa sekä mm aiemmin mainittu Matkahuolto.  Salme mainitsee myös vastapäätä sijainneen Itikan kaupan. Vuonna  1953 valmistuneen  Aravan alakerrassa toimi SOK:n  myymälä. – Kävin siellä myös.  Aravalla oli myös  hyvä pyykkitupa, suurine koneineen. – Ei tarvinnut enää mennä Isolle Saunalle pyykin kanssa.

Oinaan matkat

Huuskosilla oli  suurehko  hytillinen moottorivene.   – Vesikukka  tuosta  Seppälästä  oli jostain saanut  merikelpoisen  veneen  suunnitelmat.  Niitä  sitten vähän  muunneltiin – ja  molemmille perheille valmistuivat  lähes  samannäköiset  veneet 50-luvun lopulla.   Veneet  erotti ainakin siitä, että Huuskosten aluksessa  olivat Oinaan sarvet.  – Leo oli horoskoopissa  Oinas,  Salme taustoittaa.

Leo Huuskonen ja Oinas Juurikkasaaren sillan katveen venevalkamalla.

Leo Huuskonen  kuului  saaren  urheilukalastajiin.  Syystä tai toisesta parhaat kalavedet olivat yleensä kaukana Vanhan selän  tuntumassa.  –  Sinne  jo menomatka kesti  pari tuntia.

Kaikilla urheilukalastajilla ei ollut omaa pitkän matkan venettä ja apajille mentiin usein hinauksessa. Tässä Huuskoset Jormakan veneen kyydissä.

Kallioinen niemi ns Pikku-Saunan rannassa  oli retkikohde saarella. Marjan, Erkin ja Kaijan  takana häämöttää Laivasilta.

Huuskola alkuperäisessä asussa

Huuskola  on  säilynyt  ulkoilmeltään  lähes  alkuperäisessä  asussa, ikkunat  on  uusittu.  Moniin P-korven  taloihin on tehty  esimerkiksi  suuria  kuisteja  tai laajempiakin  lisukkeita   eikä  kaikkia  taloja  enää  alkuperäisiksi  tunnista.   Salme kertoo, että  äskettäin  tehdyssä ”Huuskolan”  kattoremontissakin  hänen  lapsensa  valitsivat  tiilikaton Museoviraston  ohjeiden mukaan.

70-luvun  alussa  yhtiö möi  P-korven  talot  asukkaille.  Tuolloin myös  paljon  vaihdettiin  taloja.  Ei ostettu omaa vaan  toinen  lähistöltä.   Yhtiön  omistuksen  aikana  tyhjinä  olleisiin  korttelin  päätyihin  voitiin  rakentaa.

Juttu on ilmestynyt alun perin 11.8.2015 Säykki-lehdessä.   Nettiversiota varten  kävin  Huuskolassa 2.6.2015.  

Olimme viimeksi  keskustelleet pitempään  vuonna  2005 – ja silloin   Salme  kertoi, kuinka  hyvin  taloon  asennettu  alkuperäinen kamina  toimi.  – Nyt kamina  on joutunut käyttökieltoon,  ”nuohoojan toimesta”,  Salme  kertoi.

– Niin. Aika kulkee nopeasti,  sanoi Salme,  mutta lisäsi  perään valoisasti  ”täällä yhä  olevansa”.

Salme Huuskonen kuoli alkuvuodesta 2018.

Salme Huuskonen  ja  Huuskolan  alkuperäinen  Enson  nimi- ja numerolevyke.  Saarella  ei ollut ennen 70-lukua  katuja, vaan postiosoitteina olivat talojen nimet.

Kuvat   Salme  Huuskosen  kansioista.

”Saaren Laulajat”  kävi  vappuna  1945  laulutervehdyksellä  Johtajan huvilalla.  Arvatenkin  tri Brommels  perheineen on kuvan ulkopuolella  kuuntelemassa.   Talvi oli ollut  raskaan henkisen muutoksen aikaa  etenkin  entisille  suojeluskuntalaisille ja  lotille, joita tuossa kuorossa oli paljon mukana.

Saaren Laulajat Huvilalla vappuna 1945. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

Mitä  lie  laulajien  mielessä  pyörinyt.  Ehkä  suurten linjojen asemesta   juuri  tuolloin tulossa  ollut  tarjoilu.  Joskus  vappuaamun tervehdyskäynnit  venyivät  pitemmiksikin ja  aikalaiskuvauksen mukaan  ”tie tahtoi nousta pystyyn”  paluumatkalla.

Kuvan ”Saaren Laulajat”  jäi lyhytaikaiseksi  ja  sen  tilalle  syntyivät  Mieskuoro  Päijänne  ja  Saaren Naislaulajat.  Etenkin Päijänteellä  oli  sosiaalista tilausta myös  illanistujais- eli  ”sitsi” -tyylisesti  ja  sellaiseen  sekakuoro huonosti  istui.   Näissä  kuoroissa lauloi  pääasiassa  konttorin  väkeä, saarten  opettajia  ja  työnjohtajia.  Sekakuoro  perustettiin  ad  hoc  80-luvulle  saakka  mm  esittämään   Ilmari  Hannikaisen  Säynätsalo-teoksia.

Tässä mainittu  Huvila  siirtyi  yksityisomistukseen  tehdasyhtiöltä   90-luvulla.   Se sijaitsee  saarilta  pois mentäessä   pengersillalta  katsoen  oikealla.

Säykkiseuran  puheenjohtaja  sanoi taannoin  ohimennen saarten  vanhoille  rippikoulukuville  olevan  kysyntää jossakin.  Selasin laatikoita.   Oheinen kuva  on  kaukaa,  vuodelta  1934.

Säynätsalon rippikoululaisia juhannuksena 1934. Klikkaamalla saa kuvan suuremmaksi.

Näistä kuvista   tuli  mieleen, että  saarten  rippikoulujen  ilmapiiri  ja  etenkin kurinpito  olivat  vielä  60-luvun alkupuolella  nykymitassa  tavattoman jyrkkiä.   ”Koulutettavilla”  ei ollut  fyysistä koskemattomuutta  ja  esimerkiksi  sopimaton  koru  voitiin   repiä   suoraan  korvasta.    Koko rippikoulu  keskeytettiin, kun  pari  poikaa  oli kiellosta  huolimatta  käynyt  saarella  vierailleessa  Sariolan  Tivolissa  aallonmurtajan   aukiolla,   siis  nykyisen   asuttamismuistomerkin  lähistöllä.

Saarten  kansakoululaitoksessa  oppilaiden  hakkaaminen  oli  jäänyt tuolloin jo pääsääntöisesti etäälle  historiaan, mutta  seurakunnassa kai nähtiin oltavan  sellaisella asialla, joka  salli  kovatkin  keinot.

Nykymitalla  ajateltuna  kovassa  ”Herran nuhteessa”  pitämisen  olisi  luullut  johtavan  siihen, että  lopetetaan   jäsenyys.  Näin  ei  kuitenkaan  tapahtunut,  koska  silloisessa   Säynätsalossa  evl-kirkon  jäsenyys   nähtiin  poliittisena  kannanottona.  Ja jos  haluttiin   olla   demareita  tai  porvareita,  siviilirekisteriin  meno  oli kertakaikkiaan  sopimatonta.  Kirkon  jäsenyys  ei ollut   uskon  asia lainkaan,  lukuun ottamatta   ns vapaisiin  suuntiin  tai  ortodokseihin  kuuluvia.  Vaikka  muuta ulkopuolelta  väitettiin, myös suuri   osa  SKDL:n  äänestäjistä  oli  kirkon   jäseniä.

Tuosta  kuvasta   luulee  tunnistavansa    saarten   tunnettujen  sukujen  piirteitä,  mutta  nimiä ei  ole  kuvan  taakse  kirjattu.    Pappi  vasemmalla    on   Paavo  Liimatainen. Hän oli  saarella  väliaikaisena  ennen  Robert  Valpion  kautta.  Liimatainen   teki  sitten  pitkän  uran  sairaalapappina, alueenaan  mm  Kinkomaan  parantola. Kanttori oikealla  Erkki Niinistö.  Kuva  on juhannukselta  1934.     Rippikoululaiset  ilmeisesti  vuosiluokkaa 1919-1920.  Eli  jokunen  heistä  voi  olla  keskuudessammekin.

Tässä  jutussa   käsitelty  kurinpitokulttuuri  ei   mitenkään  liity  kuvaan  tai  vuoteen  1934.

 Kuvat  näkyvät suurempina klikkaamalla niitä. Resoluutio ei kuitenkaan aina tue suurentamista.

Jouluaterialla Peekorven ”Korpelassa” 50-luvun lopulla. Vasemmalta Pirkko, Raili, perheen moninainen
tuki Pirkko Partanen, isä Urpo ja hänen äitinsä Ida Helander ja kulmassa äiti Jenny (os
Lindqvist) sekä Hilkka, Pertti ja Hannu.

Tämän  jutun  pääkuvassa  säynätsalolainen toimihenkilöperhe  on  kokoontunut  joulupöytään    50-luvun lopulla.  Paikkana  on ”Korpela”, yksi nykyisen  Kaivotien  länsireunan taloista. Silloin se oli  työnjohtaja ja palopäällikkö  Urpo Helakorven perheen  koti.   Tämä  juttu on ilmestynyt pidempänä Säynätsalon Sanomat  -lehdessä joulukuussa  2014.

Jouluateriakuvassa  toisena oikealta  Hannu-veljensä kanssa joulupöydässä istuva Pertti  Helakorpi  on  päättämässä uraansa  työnjohtajana  vaneritehtaalla.  Juhani  Niinistö kävi  tapaamassa  Pertti  ja Marja-Leena Helakorpea.  Juttu kulki puuteollisuudesta 1950- ja 60-lukujen P-korpeen ja molempien kotien apuna olleeseen  Pirkko Partaseen.

Tapaamme Pertti ja Marja-Leena Helakorven Jyväskylän Tuohimutkassa, mutta illan keskiössä
ovat ”Korpela” P-korvessa ja ”Arava” eli As Oy Selkälahti sekä vaneritehdas.

Nykyisessä  työelämässä, kai  perheyrityksiä lukuun ottamatta, pitkät  urat toisessa polvessa ovat harvinaisia, saati saman talon työnjohtotehtävät.  Vanerilta tammikuussa 2015 eläkkeelle  jäävä  Pertti Helakorpi  kuuluu  siihen jo pieneen  joukkoon, jolla vielä  on yritysmuistia talossa omaa uraa etäämmällekin.  Hänen isänsä  Urpo  Helakorpi (1912-1990)  aloitti  työnjohtajana  1936  ja jatkoi  60-luvun loppuun.

Toisen polven työnjohtajina Säynätsalon  tehtailla ovat muutaman sukupolven takaa tiedossa  ainakin Auvisen veljekset  Esko ja Timo.  Heidän isänsä Jukka Auvinen oli saapunut saarille työnjohtajaksi jo 1920-luvulla.  Esko ja Jukka olivat kunnallisvaikuttajiakin,  Timo muutti 50-luvun lopulla Pohjois-Amerikkaan.

Pertti Helakorpi tuli muiden  lutakkolaisten  mukana  Säynätsaloon vanerille  1995.   Mutta  Säynätsalon  tehdasalue oli tullut  työpaikkana tutuksi jo 1967, kesätöissä silloisen kuorimon uittoaltaalla.

Pertti Helakorven  työalaa on ollut  puunjalostuksen  ”mekaaninen puu”.  Pitkään se oli lähes toissijaista, kun paperi teki tulosta – niin työnantajalle  kuin  palkollisilleenkin. Pertti Helakorpi kuvailee  ansiotasoeroja, mutta  hillitysti. – Nythän tilanne on ainakin tasoittunut, ellei kääntynytkin. –Mekaaninen  puu on ollut hyvin aliarvostettu ala, varsinkin  sahapuoli,  Helakorpi muotoilee.

”UPM on ollut hyvä työnantaja”, summaa  Helakorpi. Ja  joka tapauksessa  ura päättyy nyt tammikuussa 2015 oikeasti eläkkeeseen, aivan perinteiseen  ja vieläpä  nykyisin harvinaiseksikin käyneeseen, normaaliin  tapaan. Arvostus on siten ollut ilmeisen monipuolista.

Haastattelija  arveli vanerinteon paljonkin  muuttuneen sitten isä-Helakorven  päivien  silloisilla  Parviaisella  ja  Ensolla. –  Periaate on  sama, oikaisee Pertti. –  Ensin sorvataan, sitten viiluja, niitä paikataan ja liitetään..  Käsite mekaanisesta puusta on edelleen voimassa, vaikka levyihin liittyykin  kemiaa  ja  uutta  käsittelyä.  Säynätsalopäivien  aikanahan esiteltiin myös  saarelaisille  uutta taipuisaa vaneria, joka kelpaa autoteollisuudellekin.

Juttuihin  säynätsalolaisuudesta  liittyy  yleensä  pohdintaa  saarten  silloisesta  yhteiskunnallisesta jakautumisesta.  Mutta  Pertti  Helakorvelle  ei  50- ja 60-lukujen Säynätsalo  näytä jättäneen  paljonkaan traumoja.  P-korpi oli  selkeästi  toimihenkilöaluetta, kun taas lähellä sijainneet  Laivarannan rivitalot  jo  työntekijöillä asutettuja.  – Olen kyllä  kärsinyt siitä  ”herrojen pennut” –asenteesta, Pertti sanoo sanoo, mutta antaa ymmärtää, ettei  sellaista paljon itse kohdannut.

Jako koski  näkyvästi  urheilua.  SSP eli Saarenpojat  oli Pertille  tärkeä, myös  illat jäsenille  vanhalla  Seurantalolla, joskus elokuvineen ja tarjoiluineen.  – Mutta  kaikki kunnia  Riennolle myös, hän  lisää.

Palopäällikkö  otti   roolinsa

Urpo Helakorpi  oli  saarten julkisuuden henkilö,  etenkin  palokuntajuhlien  suoraselkäinen ja näyttävä hahmo.   Pertti sanoo isänsä  olleen kotonakin  jämäkkä.  – Mutta kyllä  kotoa  hyvin ulos pääsi, harrastamaan.   – Meillä oli vain yksi  polkupyörä  ja  sillä  veljeni Hannun kanssa ajelimme. – Mutta jos palopilli  soi, pyörä oli äkkiä vietävä kotiin, jos  isä  ei ollut työssä. – Pyörällä hän sitten lähti  sammutustehtäviin.

Silloisessa julkisuudessa  muodostui kuva  tiukan  sotilaallisestikin  palosotilaitaan  johtavasta päälliköstä. Hänen vastapainonaan oli sitten palokalustonhoitaja  ”Allu” Harju, joka oli enemmänkin myhäilevä vääpeli.

Urpo Helakorpi  oli Keski-Suomen  Palokuntaliiton  perustajajäseniä  ja  sen ensimmäinen sihteeri  1953-1967. – Minä kirjoitin käsin jäsenpostin  kirjekuorien osoitteita ja listoja,  muistelee  Pertti.

Palopäällikkö Urpo Helakorpi virkalakissaan.

Urpo Helakorpi oli Säynätsalon  puitteissa  tyylikäs  herra.  Pertti muistaa, että  lapsuuden ajan sunnuntairituaali  oli  mennä  silloiseen SOK:n ravintolaan, joka sijaitsi suunnilleen nykyisen tehtaan parkkipaikan seutuvilla.  – Ja  mentiin sinne pienemmälle  ja  paremmalle  puolelle,  jäätelölle,  Pertti kuvaa.   Marja-Leena Helakorpi kertoo, kuinka hän vaikuttui Urpon  hyvästä  vaatevalikoimasta  tullessaan   Pertin  puolisona   perheen  elämään. Kaapeissa oli takkeja joka lähtöön.

Tuon ajan  kaksi  suurta  paloa  Säynätsalossa olivat  lautatarhan palo  sotavuosina  ja  kansakoulun palo 50-luvun alussa.   Odotin Pertillä  olevan jotain kerrottavaa  koulun paljon jälkeisistä tunnelmista kotona, mutta  sellaista  ei ollut jäänyt  mieleen.  Ilmeisesti Urpo ei tuonut  mahdollisten  tappioiden taakkaa  kotiin.

Perheen ulkojäsen Pirkko Partanen

Nimittäin taakkaa oli siellä muutoinkin.   Urpo Helakorven vaimo  Jenny ( os Lindqvist)  oli  sairastunut vakavasti   ja  kuoli jo  60-luvun alussa.  –  Isä  jäi  sitten yksin  ja  joutui  viemään meitä lapsia  eteenpäin, Pertti kuvaa.

Tässä tilanteessa  perhettä jo äidin sairauden aikana  auttaneesta  Pirkko Partasesta  (1931-2001)  tuli kodin tuki.  –  Pirkko oli sydämellinen ja ystävällinen,  kuvaa  Pertti.  Pirkko Partasen  päätyö oli tehtaalla, mm  pitkään rispan ääressä.  Kaksivuorotyön  vapaa-aikoina hän oli melkeinpä vain  Helakorvilla, oma koti kyllä Asuntolassa lähellä Isoa saunaa. Pirkon apu Helakorville jatkui Urpo Helakorven vanhuuden tukena Säästölässä.

– Niin kauan kuin Pirkko eli meillä oli tapana  mennä aina jouluaattona  hänen luokseen samalla  kun kävimme  hautausmaalla,  kertoo Pertti.

– Pirkko oli  ehkä vielä tärkeämpi  veljelleni  Hannulle,  kuvaa  Pertti ja kertoo  itse   olleensa  paljon Muuratsalossa  tätinsä Taimi Tupin luona.  Toinen  Pertin täti  oli  Vieno Hokkanen, joka piti kemikaalikauppaa ja huolehti makeismyynnistä saaren elokuvateatterissa.

Pertti Helakorpi Muuratsalossa tätinsä Taimi Tupin luona.

Säynätsalon Sanomien jutussa todettiin, että ennen Helakorpien  raskaimpia vuosia  Pirkko Partanen  oli usein auttamassa  myös  jutun kirjoittajan kodissa,  tilapäisenä  apulaisena.   Tilanne oli samansuuntainen kuin Helakorvilla,  Aune Niinistö oli  sairas ja joutuikin sitten  sairaalaan  1954 eikä palannut.  Niinistöillä  keskeisin  kodin auttaja oli  ollut  Pirkon  sisar  Helga  ja  sitä ennen Anja Korpela, monien muiden lisäksi.

”Ihailen, mutten siellä asuisi”  – Vaimo

Pertti Helakorpi  puhuu  Säynätsalosta  myönteisesti ja kunnioituksella. – Kun veljeni Hannun lapsia on käynyt  meillä, olemme saarta kiertäneet ja olen esitellyt  nuo kaikki tärkeät paikat.   Marja-Leena  Helakorpi   sanoi  ihmettelevänsä  ja ihailevansa säynätsalolaisuuden  piirteitä.  Mutta  lisää, ettei kyllä haluaisi  asua siellä  saarella.

”Aravatalon” eli As Oy Selkälahden kaveruksia 60-luvulta muodin mukaisissa ykkösvaatteissa,
oikealta Pertti Helakorpi, Pekka Ratinen, Kari Valtonen ja Kalevi Rantanen.

P-korven urheilullisia poikia. Hannu Helakorpi (vas), Kari Hanski ja Pertti Helakorpi.

Lapsia nykyisellä Kaivotiellä 50-luvun alkupuolella. Pertti Helakorpi edessä toinen vasemmalta,
Hannu oikealla, välissään Laineen Tiina. Takana Kuuselan veljekset ja vasemmalla Laineita.

.

.

.

.

….

Säynätsalolaisvaikuttajia  keramiikkaan ikuistettuina  frakeissaan  ja  valmiina   osallistumaan  juhlallisuuksiin.   Otimme  heidät pitkästä aikaa yläkaapin  kätköistä   ja  puhdistimme.  Mutta keitä  he  ovat?     Eturivissä   toinen  vasemmalta ilmiselvästi myyntipäällikkö  Olavi  Salonen ja  hänen  takanaan  myös  pitkän päivätyön  saaren yhtiössä  tehnyt  Eero Levä.  Eturivissä  toinen oikealta  on työnjohtaja  Pekka  Pasanen  ja  vasemmassa  reunassa  Urho Wiren, jonka työpaikka oli  konttorilla.   Äärimmäisenä oikealla  olevaa hahmoa  en tunnista.  Siitä oli jo  aikanaan  teoksen valmistuessa  epäselvyyttä.

Keramiikkateos  on  vuodelta  1957.  Taiteilijan nimi  ei ole  kirjoittajan  tiedossa.

Hieman  on valmistumisajan   nokkimisjärjestys  vaikuttanut.  Olavi  Salosella  on pituutta  todellisuutta  enemmän  ja  Pekka  Pasasella  vähemmän.    Eero  Levän  mittoihin  Salosta  ei sentään ole  yritetty.

Säynätsalossa  Konttorin Kerholla  frakkijuhlia  ei  kai koskaan  järjestetty , saati sitten Työnjohtajakerholla, joten  suuntana  Säykin  frakkiherroilla  on  ehkä  Jyväskylän  Klubi..  Voimme kuvitella.    Mutta   sytytämme  kynttilän   myös   näitä  arvokkaita  säynätsalolaisia  elämänuria   muistaen.

Vanerin  paikkaussali  oli   saarten  suurten  juhlien  toteuttamispaikka  40-luvulla.  3.12.1944 siellä järjestettiin  oheisen  kutsun  kertoma   Kotiutumis- ja  Vastaanottojuhla   sodasta  selviytyneille  ja  saarille  palanneille.   Sekä  työläisille  että  virkailijoille  yhteisesti.   Juhlan järjestäjänä  olivat    Parviaisen Tehtaat  Oy  ja   Säynätsalon  kunta.   Enso  ei  vielä tuolloin  ollut  saarelle  omistajaksi  saapunut.   Tarkkaavainen  lukija  huomaa myös, että  seurakunta  ei ole kutsujien  joukossa.

Juhlassa  oli ohjelman  mukaan  kolme puhujaa.  Pääluottamusmies  Emil  Kirves,   saarten  aseveliyhdistyksen  puheenjohtaja  Frans  Louhi  sekä  yhtiön  toimitusjohtaja, fil.tri Hilmer  Brommels.   Mitä puheissa  sanottiin, ei ole tiedossani.  Ehkä   puheita  on julkaistu  vaikkapa  90-luvun  kuntaliitoskirjoissa, ja  varmasti  Säynätsalo-lehdessä  aikanaan.

Ohjelman  mukaan  soittamassa oli  VTT:n  soittokunta.    Lyhenne  tarkoittanee  Valtion  tykkitehdasta.  Mahdollisesti  saaren  oma  soittokunta  ei vielä ollut vireessä.  Myöhemmin  40-luvulla  vakioesiintyjiä olivat myös  Säynätsalon  Sekakuoro ja Mieskuoro Päijänne. Vaan  ei vielä  tuolloin.

Lopuksi  laulettiin   Hämäläisten Laulu  ja   Työväen  Marssi.     Hämäläisten Laulu  kai siksi, että  olimme  Hämeen  lääniä.    Jyväskylä  oli  sitten jo  Vaasan  lääniä,  raja  Keljossa.   Säynätsalo  katsoi  kehittyvään  etelään,  ei   Pohjanmaalle.

Kutsu ja  ohjelma  ovat säilyneet  Urpo Helakorven kokoelmissa.