Jyväskylän bussilinjauudistus ei ensimmäisessä versiossaan näytä lupaavan muutosta Säynätsalon hitaisiin bussiyhteyksiin. Ruuhka-aikana kaupungista tänne joutuu istumaan hyvinkin 35-40 minuuttia, kohdesaaresta riippuen. Ellei sitten joudu seisomaan. 

Oli kyse sitten joukkoliikenteestä tai yksityisautoilusta, Säynätsalon tieyhteydet eivät vastaa saarista tasokkaana asuinpaikkana annettua mielikuvaa. Yhteys Keljonkankaalle on taajamatietä, jossa on sen mukainen nopeusrajoitus, suojateitä ja pysäkkejä.  

Entäpä jos Säykin työmatkaliikennettä ohjattaisiin Muuramen kautta siten, että jotkin moottoritietä Muurameen tulevat bussit kääntyvätkin jo kauppakeskuksen kohdalla Säynätsaloon.  Aikaa säästyy hieman, mutta sitä enemmän matkustajien hermoja.  

Huonot bussiyhteydet lisäisivät oman auton käyttöä työmatkoilla. Tämä olisi vastoin Jyväskylän joukkoliikennestrategiaa.  

Osa Säynätsalon busseista alkaa myös ennemmin tai myöhemmin poiketa taas Kinkomaan entisellä sairaala-alueella. Aikoja sitten silloisesta K-S Parantolasta lähti ruuhka-aikoina oma linjansa: Se mahdollisti Säykistä tulevien autojen nopeamman matkan, kun hyvin aikataulutettu (taisi olla) linja 18 tyhjensi pysäkit. Mutta siihen aikaan se bussi täyttyi sairaalan työntekijöistä. Vaan Kinkomaan rannan nykyasukkaille tuskin hidas kyyti sopisi, taitaisivat vaatia pikayhteyttä, Muuramen kunnan täydellä tuella tietenkin.  

Lehtisaaren ja Muuratsalon joukkoliikennepalvelutaso heikkeni hieman 1990-luvun alkupuolella, kun Säynätsalon ”puolen autot” muuttuivat Muuramessa käyväksi linjaksi 21. Sitä ennen 16 oli ajanut Muuratsaloon, ja 17 kääntynyt takaisin Säynätsalosta. Mutta nykyistä useampi aamun ja illan auto ajoi silloiselle päättärille Haikkaan.  Äskettäin toteutunut muutaman loppuillan vuoron poikkeaminen Muuratsalossa oli konkreettinen parannus, pitkästä aikaa.  Haikan kierroksen pudottamisesta linjalta 16 voidaan ehkä tehdä uusi arvio. 

Säynätsalon kannalta tarpeellista olisi myös vaihdottomien yhteyksien saaminen Seppälän ostosalueelle. Nykyisin Säynätsalosta pääsee yhdellä istumisella sairaalaan sekä Palokan tai Tikkakosken suuntaan. Seppälään menevien on vaihdettava, ja usein rynnättävä pitkin Forumin ahdasta laituria. Mutta ehkä suunnitelmissa reittejä keskustan sisällä onkin parannettu tavalla, joka yllättää myönteisesti. 

Säynätsalon luonne enklaavina vaatisi kunnollisia, tai suorastaan houkuttelevia yhteyksiä. 

LOPPUKEVENNYS: Kärsimme huonoista maanteistä ihan kuten entinen Länsi-Berliini yhteyksissään Länsi-Saksaan. Mutta me emme saa länsiberliiniläisten etua päästä pysähtymättä DDR:n läpi.  Täällähän se tarkoittaisi aikatauluissa huomautusta ”Huom. Vuoro ei pysähdy Muuramen alueella.”    JN

Tiet Säynätsaloon linjattiin pääpiirteissään aikana, jolloin Säynätsalo tehtaineen oli työpaikkaomavarainen kunta. Saarilta Jyväskylän kaupungissa päivittäin töissä käynyt joukko oli tuolloin hyvin pieni.

Vaikka Säynätsalo alkoi jo 80-luvulla muuttua asuinpaikaksi muualla Jyväskylän alueella työssä käyville, valitukset tieyhteyksistä ovat voimistuneet vasta paljon myöhemmin.  Ehkä syynä yksinkertaisesti se, että etenkin pääsaarelle on muuttanut entistä enemmän sellaista väkeä, joka arvostaa sujuvia työ- ja asiointimatkoja.  Lehtisaaren ja Muuratsalon asukkaille ”kolmen sillan” reitin varjopuolet kuuluivat jo alkuperäiseen muuttopäätökseen.  

On poliittinen kysymys, tarvitseeko Säynätsalon tyyppinen kaupungin etäisalue joustavammat ja turvallisemmatkin tieyhteydet.  Etenkään nyt kun ainakaan raskasta teollisuutta täällä ei enää ole. 

Kun saaren vielä suuresta vuokrakerrostalokannasta aika jättää, ”vaativa pientaloasutus” voi pääsaarella laajetakin, ja samalla kunnon tien tarve. Tiehankkeet ovat ”kymmenvuotisia”, joten nyt on aika ottaa huomioon tulevan asutuksen tarpeet.

Yhteys Keljonkankaalta tänne syntyi Kinkomaan K-S Parantolan rakennustyön sivutuotteena 1930-luvulla. Mäkiä on sittemmin tasoiteltu, mutta tielinja on alkuperäinen. Parviaisen tehtaat teetti sitten osuuden Kinkomaan Linnunlaulusta lossirantaan. Maantiepenger Säynätsaloon valmistui sotien jälkeen.  

Matka  Keljonkankaalta on nykyisin melkein yhtä taajamaa, nopeusrajoituksineen ja suojateineen.  Sujuvammat puitteet hyödyttäisivät sekä joukko- että yksittäisliikennettä.

Tieyhteys maantiepenkereen kulmasta Muurameen valmistui vasta 1980-luvulla. Se oli ensin Säynätsalon ja Muuramen kuntien yhteishanke. Valtio tuli mukaan Enso-Gutzeitin ilmoitettua sillä olevan merkitystä myös Säynätsalon tuote- ja raaka-ainekuljetuksille.  Mutta tie oli jo ehditty mitoittaa kuntatasoon, eli kuuden metrin levyiseksi.  Muuramen tien suuntaan on ryhdytty suunnittelemaan kevyen liikenteen väylää. Se lisää turvallisuutta, mutta ei sujuvoita autoliikennettä.

Rautatien sulkemisen jälkeen 90-luvun puolivälissä ahtaille teille siirtyivät sitten myös Suomen silloin suurimman vaneritehtaan kuljetukset. Suorastaan ihme, ettei suuria onnettomuuksia päässyt tapahtumaan.

Historian oikku on tavallaan se, että jos alkuperäinen rautatiehanke viime vuosisadan alussa olisi toteutunut, meillä olisi hyvä ja nopea tienpohja Päijänteen rantoja pitkin. Tietenkin rautatiepenger olisi pilannut rantamaisemat vuosikymmeniksi, mutta tilanne olisi aikaa sitten korjaantunut.  

Keljonlahden voimalan rakentaminen ilmeisesti tukki mahdollisuuden hieman etäämmällä rannasta kulkevasta oikotiestä, Kinkomaalta entisen sairaalan länsipuolitse pohjoiseen.  Muutoinhan alue ollut ollut syrjäistä rajavyöhykettä ja takamaata sekä Muuramelle että Jyväskylälle.

Mahdollisuudeksi jää jonkinlainen Kinkomaan ohittava oikaisu Keljoon siten, että myös Kinkomaan asutusalue siitä selkeästi hyötyisi.

On poliittinen kysymys, tarvitseeko Säynätsalon tyyppinen kaupungin etäisalue joustavammat ja turvallisemmatkin tieyhteydet.  Etenkin nyt kun ainakaan raskasta teollisuutta täällä ei enää ole. Kun saaren vuokrakerrostalokannasta aika jättää, ”vaativa pientaloasutus” voi pääsaarella laajetakin, ja samalla kunnon tien tarve. Tiehankkeet ovat ”kymmenvuotisia”, joten nyt on aika ottaa huomioon tulevan asutuksen tarpeet.

Muuramen kammo synnytti Säynätsalon Sanomat

Säynätsalon kunnassa käytiin 1990-luvun alussa ”lehtisota”, jonka sytykkeenä oli ”saarivaltakunnaksi” kutsutun silloin vielä itsenäisen kunnan suhde naapurikunta Muurameen. Saarilla jo vuodesta 1926 ilmestynyt viikkolehti ”Säynätsalo” oli myyty syksyllä 1989 muuramelaiselle kustantajalle, joka oli alkanut pitää näkyvästi esillä käsitettä ”Muuratmaa” (Muurame, Säynätsalo, Keljonkangas). Se ärsytti sekä Säynätsalon kunnallispäättäjiä että maksavia tilaajia.

Siinä tilanteessa saarten pitkäaikainen viestintävaikuttaja Teuvo Lehtinen perusti Säynätsalon Sanomat. Päätoimeltaan kuidun varastonhoitaja, Lehtinen oli ollut Säynätsalon Virkailijakerhon julkaiseman vanhan Säynätsalon keskeisiä toimitusvoimia, ja saarten tunnetuin valokuvaaja. Säynätsalon myynnin jälkeen Lehtinen oli ollut hetken aikaa myös muuramelaisomisteisen lehden töissä. 

Säynätsalon kunta vaihtoi kunnan ilmoitukset uuteen lehteen, pois perinteisestä Säynätsalosta. Päätöksen perusteena oli ”lehden toimituksen siirtyminen pois kunnasta”. Vanha lehti hankki vielä toimitustilan saarelta, mutta ei kyennyt enää patoamaan Lehtisen ”paikallisen” lehden vetovoimaa. Vanhan Säynätsalon viimeinen numero ilmestyi  vuoden 1991 lopussa. 

Lehtinen myi perustamansa Säynätsalon Sanomat 1993 toimittaja Ulla Jylhjälle. Vuonna 1996 julkaisuoikeudet siirtyivät Keiskosken perheen yritykselle, joka julkaisi lehteä vuoden 2024 loppuun.

Vanhan Säynätsalon viimeisten vuosikymmenten päätoimittajiin kuulunut Risto Sjöblom kertoi Säynätsalon Sanomille 2020, ettei Säynätsalo-lehden ”muuramelaistumista” osattu odottaa myynnistä huolimatta. Lehti oli ensimmäisen kerran historiansa aikana jopa palkannut ammattitoimittajan lehteä johtamaan. Sjöblom kertoi, että saarelaistaustaisen ammattitoimittajan panoksen ajateltiin takaavan lehden säynätsalolaisuuden, uudesta omistajasta huolimatta. Ensimmäinen muuramelaisomisteisesti julkaistu numero ilmesty 8.11.1989, mutta jo ennen joulua päätoimittaja vaihtui. 

Ainoana saarten markkinoille jäänyt Säynätsalon Sanomat otti yllättäen esille nousseeseen kuntaliitoshankkeeseen Säynätsalo-Jyväskylä varauksellisen kannan, mutta ei kampanjoinut kuntaliitosta vastaan. Säynätsalon kunta liittyi Jyväskylään vuoden 1993 alussa. Neuvoa antavassa kuntalaisten äänestyksessä enemmistö kannatti liittymistä Jyväskylään.

Lehtinen myi lehden 1993 jyväskyläläiselle toimittaja Ulla Jylhälle. Hänestä tuli Säynätsalon Sanomien päätoimittaja ja kustantaja. Muutamaa vuotta myöhemmin omistajaksi tuli Erkki Keiskosken painotalo Jyväskylästä. Ulla Jylhä jatkoi päätoimittajana vuoteen 2004.

Kuntaliitoksen jälkeen Säynätsalon Sanomat luopui kutsumasta itseään ”paikallislehdeksi”, vaan oli nyt ”jyväskyläläinen kaupunginosalehti”. Taustalla oli sekin, että lehti sai kaupungilta varsin tuntuvaa avustusta kaupunginosalehtenä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulle saakka. Myöhemmin kuvausta paikallislehdeksi alettiin taas käyttää..

Säynätsalon paikallislehtiperinteen päävirta on pysynyt tilauspohjaisena, vaikkakin ilmaisjakeluun perustuvia yrityksiä on ollut. Esimerkiksi 1980-luvun alkupuolella sanomalehtitalo Keskisuomalainen oli taustavoimana ilmaislehtihankkeelle ”Muurahainen”. Lehti ilmestyi nelisen vuotta, lopuksi ”Muuramen ja Säynätsalon paikallisuutiset” -nimellä. Myös Lehtisen Säynätsalon Sanomat oli aivan aluksi ilmaisjakelulehti, mutta siirtyi pian tilauspohjaiseksi. 

Opetusala on ihmissuhdetyötä – ”Kertaakaan ei luovutettu yrittämästä viimeiseen saakka. Kyynisyys ei vallannut.”

Keijo ja Riitta Merosen 34 vuoden työurat Lehtisaaren koululla kuuluvat talon pisimpiin. Kun Meroset jäivät eläkkeelle keväällä 2005, he kertoivat Säynätsalon Sanomien Juhani Niinistölle työnsä periaatteista ja muistelivat saapumistaan saarille. Myös Säynätsalon viimeisen koulutoumenjohtajan taitavasti neuvottelemat Jyväskylään sopeutumisen puitteet nousivat keskustelussa esille. Tässä julkaistu teksti on aikanaan muokattu jutusta 7.4.2005.

Lehti kuvasi Merosten läksisäistilaisuutta hieman ylätyylisesti ”kouluyhteisön menestyksen juhlaksi ja säynätsalolaisen onnistumisen juhlaksi”. Aiheeseen liittyen numeron 14/2005 pääkirjoitus käsitteli työn arvoa. Lehti totesi, ettei uran päättyminen omanarvontuntoiseen eläkkeelle lähtöön ollut mitenkään itsestäänselvyys enää edes vuoden 2005 työelämässä.

Lehden haastattelu alkoi kysymyksillä opetuksen ja oppilaiden muuttumisesta, mutta aihe tiivistyi toimittajan tarttuessa oppilaiden viihtyvyyteen. Opettaja-oppilassuhde on ihmisen vastaisen elämän kannalta ylivoimaisen tärkeä. Oliko jäänyt mieleen tilannetta, joka on tuntunut epätoivoiselta?

Keijo Meronen huomautti, että 34 vuoteen mahtui monenlaisia tilanteita ja monenlaisia oppilaita, mutta myös monenlaisia vanhempia. Oli sellaisia tapauksia, joissa vaikeudet jatkuivat senkin jälkeen, kun oppialas on siirtynyt yläasteelle, eikä lopullista ratkaisua ole syntynyt. ”Mutta kertaakaan ei ole luovutettu yrittämästä viimeiseen saakka.”

Ihmissuhteita laidasta laitaan. Jotkut niistä ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. ”Vaikka ihmisen muisti on armahtavainen, niin kyllä sellaisia ”huipputapauksiakin” on ollut, Keijo totesi, hieman sarkastisesti.

Opettajan työ on ihmissuhdetyötä: Voimakkaat vastoinkäymiset ovat kuin kiviä repussa, ja niitä kantaa pitkän matkaa mukanaan. Se on raskasta, mutta toisaalta kertoo siitä, että ihmisillä on herkkyyttä kokea toinen ihminen ja pyrkiä ratkaisemaan ongelmat.

”Ihan viime aikoihin saakka olemme kokeneet, että kyynisyys ei ole vallannut, vaan herkkyys on säilynyt. Siitä voi olla iloinen ja tyytyväinen.”

Riitta totesi, että kyllä lasten kanssa yleensä asiat selviävät, mutta saattavat jäädä hiertämään vanhempien kanssa. ”Jos opettajille ja vanhemmille tulee ristiriita, se on selvitettävä mahdollisimman pian, jotta lapsi ei kärsi siinä välikappaleena”.

Säynätsalosta Jyväskyläksi

Säynätsalon kunnanisät pitivät kouluista ja lapsista hyvää huolta, ja samalla opettajista. Kuntaliitoksen tapahtuessa 1993 Keijo Meronen oli jo koulunjohtaja: Enää ei sitten menty perjantaina koulutoimenjohtajan huoneeseen vapaamuotoiseen tapaamiseen. ”Kun liityttiin Jyväskylään, pelko oli suuri, mutta sitten aiheeton. Säynätsalolla oli aluksi sopimukset, jotka kunnan viimeinen koulutoimenjohtaja oli taitavasti neuvotellut. Niitä joku yritti testata, mutta sopimukset pitivät.”

Saarella on aina opettajia..

Säynätsalo on pieni alue ja opettajat tunnetaan. ”Täällä on opettajana ympärivuorokautisesti, jos asuu saarella.” Keijo Meronen sanoi kuitenkin, että jos oma elämä on normaalia, eli sellaista, joka ei anna aihetta suuriin tunteenpurkauksiin, ei täällä ole vaikea asua.

Riitta kertoi, että hänellä oli viimeisenä vuonna jo 6-7 sellaista oppilasta, hoiden vanhempia hän oli opettanut. ”Meidät täällä tuntevat kaikkia”, me emme tunne ihan kaikkia, tai emme muista. Joskus on sanottava, että kerro nyt, kuka olet”.

Entiset jaot olivat hävinneet

Siitä ajasta oltiin tultu kauas. Jako oli hävinnyt ja ”Säynätsalo kehittynyt valtavasti”.

Meroset tulivat Säynätsaloon, joka oli yhteiskunnallisesti jakautunut. Keijo kertoi 2005 sen näkyneen heti ensimmäisellä tunnilla. ”Kun kysyin, millaisia urheiluseuroja täällä on, mainittiin Riento, johon kuuluivat lähes kaikki, ja sitten Saarenpojat, johon kuului kaksi niistä neljästäkymmenestä.

Ja näin heistä tuli opettajia Lehtisaareen…

Merosten päätymiseen – tai pääsemiseen – Lehtisaaren kouluun kerrottiin Säynätsalon Sanomien 2005 jutussa kaunis tarina, jossa kaikki meni sattumalta nappiin. Ja keskeisessä roolissa ehkä se, että hakemuksia selanneet Moijaset ryhtyivät tehtävään parvekkeellaan kauniin kesäiltana.

Keijo Meronen ja Riitta Kauppi olivat vuonna 1968 vastavalmistuneita kansakoulunopettajia. Hakemukseensa Jyväskylän alueen kansakoulun tarkastajan toimistoon Meronen kirjasi toiveen päästä lähelle morsiantaan. Opettajista oli kuitenkin tuolloin ylitarjontaa ja rouva tarkastajan toimistossa oli viitannut pinoon pöydällään ja hymähtänyt, että hyvä kun jotain saatte.

Säynätsalossa opettaja Kyösti Moijanen, roolissaan kansakoululautakunnan sihteerinä, etsi kahta opettajaa. Kun sitten eräänä kesäisenä lauantai-iltana parvekkeellaan Kyösti ja Sinikka olivat kahlanneet hakemuksia, kohdalle olivat osuneet Keijo ja Riitta. Tarinan mukaan Moijaset olivat kuutamossa muistelleet nuoruuttaan ja suosittivat Merosta ja Kauppia. Vuonna 2005 Riitta luonnehti kertomusta ainakin ”hyväksi jutuksi”, mutta ”joka tapauksessa päästiin Säynätsaloon”, hän sanoi.

Riitta oli valittu oikeastaan Säynätsaloon, opettaja Toini Gröndahlin seuraajaksi (saarella 1940-1970), mutta kun Lehtisaareen tilapäisesti siirretty opettaja Marita Rinne halusi palata Säynätsalon kouluun, molemmat Meroset päätyivät heti Lehtisaareen.

Merosten tullessa Lehtisaareen, koulun alueella toimi itse asiassa kolme koulua. Kuusiluokkaista kansakoulua johti Annikki Tuominen, kansalaiskoulua Kyösti Moijanen ja kokeilukeskikoulua Kirsti Mikkola.

”Meidät otettiin hyvin vastaan. Annikki Tuominen tuli polvihousuissaan tapaamaan uusia opettajia ja toi kedon kukkia”.

Saapuminen Säynätsaloon palauttaa Merosille ilmeiesti vain kauniita muistoja. ”Oltiin hirvittävän onnellisia ja siitäkin, että saatiin asunto kauniilta paikalta, opettajien silloin uudesta asuntolasta”, Riitti tiivisti.

Omakotitaloon Niemelän alueelle Meroset muuttivat 1985.

Koulun henkilökunnan lauluesitys Merosten läksisäisjuhlassa maaliskuussa 2005.

Takaisin sivuston saynatsalo.net  juttuhakemistoon. ”Pitkän linjan Säynätsalo” käsittää Juhani Niinistön juttuja, joista pääosa on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 2005 ja 2021-2023, joitakin sillä välilläkin. 

Saarten ”toinen häämarssi”

Kuva jutusta Säynätsalon Sanomissa 23.6.2005. Huomattavasti tunnetumpi on Toivo Kuulan  Häämarssi, sekin Säynätsalossa sävelletty. Kuula kirjoitti teoksen Niemelän tuvassa, ja sävellys omistettiin Putkisen pariskunnalle.

Professori Ilmari Hannikainen (1892-1955) vietti 1950-luvulla useana kesänä viikkoja Säynätsalossa. Hänen 1920-luvun vilkas yhteytensä saarelle, Hanna Parviaisen ja Wivi Lönnin ystävänä, oli välillä jo laantunut, mutta yhtiö kutsui Hannikaisen takaisin, yhtiön  50-vuotisjuhliin 1947 ja sitten kirkon 25-vuotisjuhliin 1952.  Isäntinä olivat aluksi toimitusjohtaja Hilmer Brommels ja hänen jälkeensä yli-insinööri Väinö Huida. Kanttori Erkki Niinistöä Hannikainen kutsui ”adjutantiksi”.

Hannikainen oli siis tehtaan vieras.  Ja Huidan johdolla tehdas käynnisti koko vieraanvaraisuuskoneistonsa  Hannikaista varten: Mustat autot veivät ja toivat, pöydät notkuivat, eikä Hannikaiselle mieluisasta konjakista ollut puutetta.  Nykyisille saarelaisille tällainen asetelma on vieras, mutta silloin ”saari oli yhtiö”, ja yhtiö oli länsä koko saarella, ei ainoastaan tehtaan aidan sisällä.

Kesällä 1954 Hannikainen vietti  ainakin pari viikkoa saarella. Hänen käytössään oli Emäntälä -niminen rakennus, nyttemmin purettu, Tiilelän rinteessä.

Säynätsalossa syntyi tuolloin Häämarssi.  Sen ensiesitys oli Säynätsalon kirkossa 24.11.1954. Tuolloin vihittiin autonkuljettaja Ahti Sirppiniemi ja tarjoilija Aune Paananen.

Tarjoilija Paanen kuului siihen valikoituun joukkoon, joka Hannikaisen saarelle saapuessa hoiti palvelustehtäviä.  Aune Paananen oli aloittanut 1951 tarjoilijana saaren edustusravintolassa  Konttorin Kerholla.

Ollessaan saarella talvella, Hannikainen majoitettiin Työnjohtajakerhon vierashuoneisiin. Myös siellä Aune oli sijooitettu Hannikaista palvelemaan. ”Hän oli aika erikoinen vieras”, muisteli Aune haastattelussa 2005.  ”Illalla piti viedä lämpimät vesipullot jalkoja varten, ja aamulla kuumaa maitoa. Sen ikäiselle miehelle….” hymähti Aune.

Ahti Sirppiniemi oli joutunut Hannikaisen vierailujen kanssa sen verran tekemisiin, että oli ollut kantamassa pianoa Tiilelän jyrkää mäkeä alas Emäntälään.

25.11.1954 sitten Hannikaisen sävelet tahdittivat nuoren parin kulkua kirkon käytävllä. ”Siinä ei kyllä tahtia ollut”, muisteli Aune.  Sirppiniemien häiden piti olla pienimuotoinen juttu, mutta tieto ensiesityksestä oli kulkeutunut saaren musiikkiväelle, ja kirkko oli likimain täynnä.

Hannikaisen häämarssi ei kuitenkaan tullut saarella suosituksi ja jäi unhoon varmaankin jo 60-luvun lopulla.  2005 Säykki-lehti toimitti nuotit Säynätsalon seurakunnan kanttori Arto Nurmiselle toivomuksin, että Nurminen hieman kommentoisi sävellystä.

Lausunnossaan Nurminen kuvasi teosta Kuulan  ja Melartinin häämarssien sävelkulkujen tyyliseksi. ”Siis taattua, romanttista, suomalaiskansallista laatua”.  Nurminen tiivisti.   ”Säynätsalolaiset saisivat uuden ylpeilemisen aiheen. Joka seurakunnalla ei sentään ole omaa kantaattia ja häämarssia”, hän lisäsi.  Nurmisen maininta  kantaatista viittasi niinikään Hannikaisen säveltämään Säynätsalon kirkon vihkiäiskantaattiin vuodelta. 1927.

Ahti ja Aune Sirppiniemi muistelivat 2005 häitään marraskuussa 1954. Kuva on julkaistu Säynätsalon Sanomien jutussa 23.6.2005

Ilmari Hannikainen Lehtisaaren koulun juhlasalissa pianon äärellä 1952. Hannikainen viihtyi saarella 1950-luvun alkuvuosina, vaikka hänellä oli kesäasunto Tehillä, Kuhmoisissa. Säynätsalon mieskuoro Päijänne oli nimennyt hänet kunniajäsenekseen. Hannikainen osallistui saarella ollessaan mieskuoron jäsentoimintaan, mm hauskoihin retkiin Muuratmajalle tai Rappukalliolle. Hannikainen sävelsi kuorolle Päijänteen Laulun, Heikki Jylhän sanoihin, lippulauluksi. ”Saaren Naislaulajat” -kuorolle. Hannikainen omisti teoksen Hanna In Memoriam, eli Talvikuutamolla. 

2005 Ison Laivasillan
viimeinen kesä

Säynätsalon Sanomat 21/2005, 26.5.2005.

Säynätsalon Sanomat otti saaren laivarannan tilan esille toukokuussa 2005. Tuossa vaiheessa eivät ainakaan saaren asukkaat  olleet selvillä siitä, että kesä 2005 jäisikin viimeiseksi vanhalla Isolla Laivasillalla.  Lahden-linjan reittiliikenne ei ollut enää päivittäistä, mutta reittiä ajettiin molempiin suuntiin kahdesti viikossa.

Lehti kertoi laivalaitureiden siirtyneen 90-luvulla valtiolta kuntien vastuulle.  Päijänne-Risteilyt Hilden -varustamon toimitusjohtaja Eija Hilden kertoi lehdessä, että hänen mielestään Säynätsalon laituri olisi voitu kunnostaa ja oikaista ”viitisen vuotta aiemmin”, suhteellisen vähin toimenpitein. ”Mutta mitään ei tehty”.

Lehti kertoi Säynätsatama-yrityksen tarjoutuneen rakentamaan laiturin ja aallonmurtajan veneiden pudotusliuskan läheisyyteen.  Säynätsataman edustajat arvioivat hankeen hintaa ”kuusinumeroiseksi luvuksi”.  Hanke oli ollut esillä Säynätsalon kaupunginosalautakunnassa ja vastaanotto siellä oli ollut innokas.  Lehden mukaan kaupungin katuosastolla kiinnostus ei tiettävästi ole ollut niin varauksetonta. Lautakunta kannatti asian selvittämistä yrittäjien, kaupungin ja merenkulkuviranomaisten kesken.

Säykki-lehti huomautti, että Pelastusasemasta ja venesatamasta Muuratsaloon päin löytyy pensaikkojen takana entinen lautatarhan lastauslaituri. ”Kansilaudat ovat osittain menneet, mutta laituri on suorassa.  ”Jos Iso Laivasilta todettaisiin esimerkiksi liian vaaralliseksi, tämäkin olisi ehkä mahdollisuus”, lehti totesi ja lisäsi, että ”aikanaan tehtaan aidan sisällä ollut laituri on kenen tahansa saavutettavissa”.   Laiturin omistussuhteita lehti ei kuitenkaan ollut selvittänyt.

”Lautatarhan laituria” oli käytetty 1980-luvulla Säynätsalon juna-laiva-juna -matkoilla, jolloin vaihto laivasta junaan ja päin vastoin oli tapahtunut lautatarhan  junaraiteilla.

Lehti kertoi Päijänteen rannoilta hävinneen paljon laivalaitureita, etenkin syrjäisemmiltä paikoilta.  Mitään ei ollut enää 2005 jäljellä mm kauniin Kukkaron salmen laiturista.  Haukanmaan puolella (Säynätsaloa vastapäätä) ollut laituri oli jo myös poistunut.  Korjausrakentaminen on ollut vähäistä.  Toimitusjohtaja Hilden mainitsi lehdelle kuitenkin poikkeuksena mm Vaherin laiturin Jämsässä. Se oli uusittu talvella 2003. ”Jämsän kaupunki on toiminut esimerkillisesti”, Hilden sanoi.

Säynätsalon Sanomien kuvitusta 26.5.2005.

Sivuston muita juttuja Säynätsalon laivarannasta ja laivaliikenteestä

Laivalinja Lahteen oli hukkua markkinavoimiin.

Laivarannasta visioitiin suuria meriyhteyttäkin ounasteltaessa vielä 90-luvun alkuvuosina

Uskomaton kantosiipialus oli osalle saarelaisista ”pinta-Iivana”

Syyskuussa 2005  lehti kertoi pitkäaikaisen palopäällikön Mauri Toikkasen viettäneen ammatillisia läksiäisiään Juurikassa 1.9.  Toikkanen luonnehti tilaisuutta ”viimeisiksi palokunnanjuhliksi”.   Palokunnanjuhlat olivat saaren yhteinen tapahtuma 1960-luvulle saakka.  Lehden jutussa todetaan, että Toikkasen elämän ”suuri sankari  on palokalustonhoitaja Allan Harju.”  ja, että  Toikkasella on ”ehtymätön varasto Allan Harjun lohkaisuja”.   Toikkanen kertoi lehdessä, että Allu oli ottanut hänet ja myöhemmin kansanedustajanikin tunnetun Erkki J Partasen palokuntaan 1.8.1961 merkinnällä ”alokkaat”  ”Olin kiinnostunut palokuntahommasta, koska vanhemmat kaverit jo olivat, ja isäni sekä setäni olivat aktiivipalomiehiä”, sanoi Toikkanen.

Allan Harju  ja
hänen palokuntansa

Kuvakooste julkaistu Säynätsalon Sanomissa 1.9.2005

Toikkanen arvosti palopäällikkö Helakorven johtajuutta

Vuonna 1947 Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten palopäällikönä aloittanut Urpo Helakorpi  luovutti tehtävän Aimo Erkolle 18.5.1968.  Palokunnassa Helakorpi oli aloittanut jo heti saarille muutettuaan 1936. Lehdessä 1.9.2005 Mauri Toikkanen kuvasi Helakorpea ”hienoksi johtajamieheksi”. ”Tasapuolinen ja rehti”. Helakorpi toimi mm Keski-Suomen läänin palontorjuntaliiton sihteerinä useita vuosia.

Kuukauden  odotettuja  tapahtumia   Säynätsalossa  60-luvun  lopulle  saakka  oli   tyylikkäiden   naisten  saapuminen  Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten  osastoille,  siistien  vaneristen laukkujen  kanssa.   Niissä  olivat  palkat, eli ”tilit”, tunti- ja urakkapalkkaisille.   

Saaren  ”rahahuollon”  keskus  oli  konttorin  matalassa  siivessä  sijainnut maisemakonttori,  aiemmin  ”tilikonttori”, myöhemmin palkkaosasto.

Siellä  vanerin sorvipään  palkkoja  hoiti vuodesta 1951  lähtien yli kolme vuosikymmentä  Aino Lähteelä.   Yhtiön palvelukseen hän oli tullut  silloisen tapaan jo hyvin nuorena  1942  ja  oli siirtynyt  konttorille  tuntikirjurin tehtävästä. Tämä haastattelu julkaistiin Säynätsalon Sanomissa 2013.

Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten  palkkaosaston  konttoristeja  60-luvulla. Vasemmalta   Aino Lähteelä, Terttu Wallden (myöh Sihvo),  Aino Laine,  Rakel Natri, Lahja Inkalahti (puhelimessa)   ja  Ester Inkalahti (myöh Töhönen). Kuvassa ovat pöydillä jo paperitulosteita antaneet laskukoneet.

Konttorille edettiin siis  usein tehtaan kautta,  kuten Ainokin.   Toki yhtiö palkkasi  asiantuntijoita   konttorille  suoraan ulkopuolelta,  mutta  monet konttoristit  olivat  säynätsalolaisista  työntekijäsuvuista.    Aino  Lähteelän  isä   Aleksanteri  oli tehnyt  elämäntyönsä korjauspajalla, äiti Eeva oli kotona. – Kaijalanmäellä  asuttiin  (mäki  nykyisen pienteollisuustalon ja Lehtisaareen menevän tien välissä). Perheessä oli kahdeksan  lasta, ja heistä monet  päätyivät  Parviaiselle  hekin.   Sijoituttuaan konttoriin, Aino pääsi  asumaan Notkoselkään,  rivitaloon, jossa oli paljon konttorilaisia.

Kerholle sai mennä lounaalle  sunnuntaisinkin

Konttorilla  oli  oma  yhteisöllisyytensä  ja työkulttuurinsa. Päivät   alkoivat  klo 8.30.  Nykypäivään verrattuna  erikoista  on  se, että  ruokatunti  kesti  puolitoista tuntia. –  Sinä aikana ehti käydä  kotona  syömässä, jos  halusi.  ”Aluksi  minäkin kävelin  Notkoselkään lounaalle, mutta myöhemmin  pyysin  päästä  alakerran  Kerholle  syömään  ja  Olavi Salonen hyväksyi”, Aino  kertoo.  ”Ja siellä Kerholla  sai sitten käydä  syömässä  sunnuntaisinkin, vaikka konttori oli  muutoin  kiinni”.  (Kerho oli yhtiön edustusravintola ja konttoristien sekä johdon lounasravintola. Se sijaitsi konttorirakennuksen alakerrassa.)

”Mutta emme me erityisemmin ”herroja” olleet, kerran oltiin lakossakin.”   Aino Lähteelän kertomukset loivat eloon entistäkonttoria. Työ ja sen tekijät olivat arkea silloin, mutta vuosikymmenten jälkeen heidät kaikki voi muistaa persoonallisuuksina aikaa sitten kadonneessa konttorikulttuurissa. 

Konttorin ja  tehtaan työyhteisöero näkyi mm siinä, että  tehdasosastoilla työskenteleviin tuntikirjureihin oli etäisyyttä.  He eivät kuuluneet  esimerkiksi konttorin joulujuhliin. – ”No eivät”, toteaa  Aino.

”Mutta emme  me konttoristit  mitenkään herroja olleet”, Aino taustoittaa. ”Oltiin kerran lakossakin,  tosin  eivät kaikki,”  hän  lisää.   ”Mutta  kukaan ei voinut  kuvitellakaan, että  työt  joskus  loppuisivat”,  vertaa  Aino  nykypäivään.

Vuoden tapauksia olivat tilinpäätösjuhlat. ”Niitä ei pidetty Kerholla, vaan  yleensä  Jyväskylän  ravintoloissa.   Yhtiön  auto  vei  Jyväshoviin,  Ukko-Metsoon  tai Maakuntaan.”

Rahat  pussissa  käteen

Palkanmaksu oli  asiakasläheistä  palvelua  ennen  ”palkka-pankkiin” -aikaa. Kunkin  osaston  palkat laskenut   konttoristi  antoi henkilökohtaisesti  työntekijälle tilipussin käteen.    

– Ja siis jokaineko kuittasi sitten palkkansa, sanon.  ”Ei,  kaikkihan tunnettiin, ei me mitään kuittauksia pyydetty,” korjaa  Aino.  

Tilikonttorilla käsiteltiin suuria  summia, mutta  turvallisuudesta ei kannettu huolta.  – ”Päällikkö, aluksi  Eero Rautavuoma, sitten Kalevi Vesterinen,   haki yhtiön autolla  rahat Jyväskylästä;  Suomen Pankin  aluekeskuksesta”, kertoo Aino.  ”Siinä ne olivat  pöydällä  huoneen keskellä ja lajiteltiin  pusseihin. Ei kukaan ajatellut, että rahaa häviäisi.” 

Tilikonttori  hoiti  palkat kaikille  muille  paitsi  konttorilaisille.  ”Meille  maksoi  kassa,  pitkään Wilma  Westerlund  ja  sitten  Martta  Heinonen”.    

Suuri muutos  oli  Enson laskentatoimen keskittyminen Imatralle. Sähköistä  siirtomahdollisuutta sinne ei vielä ollut, mutta sen virkaa  hoiti  joku saaren taksimiehistä. 

”Käsitelty  palkka-aineisto vietiin  paperina Imatralle  ja  autoilija –  yleensä kai Wilkmanin Manu –  jäi  sinne  yön yli  odottamaan ja  palasi valmiiden listojen kanssa.”

Aino Lähteelän  työura  päättyi  niihin aikoihin, kun  tietokoneet   tulivat palkkahallintoon. – Oli lähtiessäni jo yksi käytössä, hän kertoo.

Rinnetien (nykyinen Hilmerinkuja) kodistaan  Aino  lähti sitten katsomaan  konttorin paloa   90-luvun alussa.   ”Sanoin  entisille työtovereille, että siellä se  teidän työpaikkanne  nyt sitten palaa.”

JN

Aino  Lähteelä  kuuluu vielä  ikäpolveen, joka sai  40 vuoden palveluksesta  Enso-Gutzeitin Parviaisen Tehtailla  kultakellon. –  Sittemmin kai  antoivat tinalautasia, hän kertoo.

Kuva julkaistu Säynätsalon Sanomissa 22.9.2005. Juttu on kokonaisuudessaan alla.

Säykin koulujuhlassa 2005 vielä
torjuttiin tappiomielialaa

21.9.2005 vietti Säynätsalon koulu 90-vuotisjuhlaansa,  nykyisin yhä Koulunrantana tunnetussa saaren pohjoisessa niemessä. Oppilaat, opettajat ja saarelaiset juhlivat tyylikkäästi, mutta juhlan ilmapiirissä oli myös epävarmuutta koulun tulevaisuudesta.

Esille oli jo noussut niemen kaavoittaminen asuntotonteiksi.  Saarella oli kuitenkin virinnyt kansalaistoimintaa koulun toiminnan jatkamiseksi perinteisellä paikalla. Vaihtoehtona oli sijainti jossain muualla, kuitenkin edelleen pääsaarella, ehkä edelleen 6-luokkaisena. Mutta sittemmin toteutettu koulu-päiväkoti -ratkaisu oli jo seuraavalla viikolla tulossa Säynätsalon aluelautakunnan käsittelyyn.

Koulukeskustelusta oli muodostunut säynätsalolaisten vaikutusmahdollisuuksien  todennustilanne.   Kaupunkia juhlassa edustivat sivistystoimenjohtaja Laila Kontkanen ja opetustoimenjohtaja Markku Suortamo.  Tervehdyksessään Kontkanen sanoi uskovansa, että kun silloin tulossa olleita  päätöksiä ”arvioidaan 90 vuoden kuluttua, lausuma ei olisi kielteinen”.  ”Nykyhetkestä on löydettävä pitkospuut tulevaisuuteen”, hän kuvaili.

Oheinen kuva on Säykki-lehden etusivusta seuraavana torstaina, 22.9.2005.  Lehti oli tuolloin pääasiassa mustavalkoinen. Numerossa luvattiin, että koulujuhlasta julkaistaisiin värikuvakooste ”seuraavassa nelivärinumerossa”.  Niin ei kuitenkaan jostain syystä tehty.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Säynätsalon koululla oli 90-vuotisjuhlaan mennessä ollut vain neljä päätoimista johtajaa. Erkki Lehtiö oli hallinnut koulua, ensin Parviaisten ja sitten kunnan palveluksessa vuoteen 1955. Häntä seurasivat Antti Koskimäki (oik), Lea Oksanen ja Timo Taimiaho.

”Tämä on juhliva koulu”, sanoi taustoituksena  rehtori Timo Taimiaho ihasteluun juhlan sujuvuudesta.  Se tarkoitti, että koulussa osattiin juhlien tuotanto ja osallistuminen.  Opettajat junailivat ja kukin tiesi paikkansa.  Hetkeäkään ei yleisölle noussut kysymys, että mitäs nyt.  Perinne juhlien taitajana oli pitkä ja se oli pystytty säilyttämään.

Lea Oksanen (Salmi) muisteli, että hänen tullessaan taloon  Erkki Lehtiö oli todennut koulun olevan vähän syrjässä, mutta luvannut linja-autojen pian alkavan ajaa koulun kautta.  ”Tähän meni kuitenkin aikaa. Liikenne alkoi oltuani jo muutaman kuukauden eläkkeellä”, Oksanen kertoi.

”Vaikka ennuste huono, ei pidä  viedä toivoa”

Säykki-lehden päätoimittajan asemassa juhlassa puhunut Juhani Niinistö totesi, että aikanaan päätökset tehtiin saarella, olivat päättäjät sitten Parviaisia, tehtaan myöhempää johtoa tai Säynätsalon kunnan edustajia.  ”Eikä kenenkään etu ollut tehdä saaren edun vastaisia päätöksiä”.

Niinistö kertasi  perustelut koulun säilyttämiseksi silloisella paikallaan. Hän sanoi kuitenkin epäilevänsä  koulun niemen säilymistä koulukäytössä ja kaikkien yhteisenä alueena, mutta puolti yrittämistä. ”Vaikka ennuste on huono, potilaalta ei pidä ottaa pois toivoa”.

Säynätsalon koulun vanhojen oppisisältöjen Niinistö sanoi voivan herättää ihmetystä ihan oikeutetusti.  Hän totesi ajatuksen ja vakaumuksen vapauden olleen vielä pitkään 1950-luvulle rajallinen Säynätsalon koulussa.  Säykki-lehdessä oli juuri haastateltu 50-luvun koululaista, joka kertoi oivaltaneensa, että ”uskonnossa oli silloin kannattanut menestyä. Hyvä uskontonumero vaikutti kaikkeen muuhun.  ”Opetustoimi heijastaa aikaansa ja nykyiset arviot entisestä eivät vie tehdyltä työltä sen arvoa”.

Kommentti Säykki-lehdessä 22.9.2005

Säykki-lehdessä kerrottiin myös, että sivistystoimenjohtaja Kontkanen oli juhlassa kertonut silmäilleensä  Jyväskylän kansakoulun historiaa, ennen saarelle tuloaan.  ”Olisipa joku siellä virastossa antanut hänelle luettavaksi Kaarina Koskimäen kokoaman kirjan Säynätsalon koulun vaiheista”,  todettiin lehdessä.

”Jaaha, mitenkähän tähän mahtuisi”,  luki kuvatekstissä. Erkki Ikonen oli aloittanut jo vuonna 1953 palaneella vanhalla koululla.  Lehden kuvateksti totesi sijoittautumisen pulpettiin sujuneen aika hyvin ja arveltiin kokemuksen ujuttautumisista Fouga Magisterin ja Migin ohjaamoihin olleen apuna, entiselle sotilaslentäjälle.  Koulujuhlaa edeltävänä vuonna Ikonen oli päättänyt nelivuotiskauden Jyväskylä kaupunginhallituksen puheenjohtajana.

2005 ei lehteen kirjattu, millaisella sävelmällä laulua esitettiin. Tätä kirjoitettaesa ei ole tiedossa, onko esitys tallennettu jonnekin verkkoon äänitteenä.

Lea Oksasen valokuvakansiosta

Nämä kuvat opettaja Lea Oksasen kuvakansiosta julkaistiin Säykki-lehdessä 22.9.2005 

Peekorpi  tarjosi  asumista
työsuhteen mitalla

Säynätsalon 1940-luvun suuren rakennusvaiheen aikana nousi pääsaaren itärannalle toimihenkilöiden asuinalue. Sinne valmistui 28 taloa, jotka perustuivat arkkitehti Karl-Gustaf Stigzeliuksen yleissuunniteluun.  Talot olivat pääasiassa yhden perheen työsuhdeasuntoja. Peekorpeen yhtiö sijoitti pääasiassa työnjohtajia, mestareita ja asiantuntijoita.  Peekorven talot ovat Säynätsalon talotehtaan tuotantoa.

Peekorpi ja keskustan reunaa 1940-luvun lopun tilanteessa. Säynätsalon pohjoisranta oli asuttamatta. Tie Säynätsalon koululle meni Virkalan rannan kautta. Kirkolta meni kyllä polku, joka päättyi puisiin portaisiin alas koulun mäkeä. Kerrostalo Selkälahti valmistui 1953.  Kartta on julkaistu Säynätsalon Sanomissa No 29/2005, 11.8.05, sekä aiemmin Säynätsalo Seuran nettisivuilla. Kartan on piirtänyt Matti Virkajärvi. 

Yhden perheen käytössä ollessaan taloissa oli yleensä keittiö ja kolme huonetta. Sijoitukset kuitenkin vaihtelivat.  Uloskäynnit  olivat yleensä molemmilla pitkillä sivuilla, mutta osassa päädyssä ja toisella pitkällä sivulla.

Taloissa ei ollut aluksi vesijohtoja, viemärit kyllä. Yhtiön vesiauto toi arkisin vettä saaveihin portinpielissä.  Lisää sai hakea sähkökäyttöisestä kaivosta, sittemmin Kaivotieksi nimetyn tien päästä.   Talojen varustetaso ja asumismukavuus olivat heikompia kuin ylemmäksi rinteeseen rakennetuissa ns kiinalaistaloissa. Ne olivat pääasiassa ylempien toimihenkilöiden koteja.  Korttelien keskiosissa oli talousrakennuksia, joissa oli varastoja ja ulkohuoneita, joitakin autotallejakin.

Peekorpea ei ollut tontitettu. Korttelit oli kuitenkin aidattu.  Sekä talot että maapohja olivat yhtiön omaisuutta.  Kun Enso-Gutzeit muutti työsuhdeasunto- ja kiinteistöpolitiikkaansa 70-luvun alussa, Peekorven taloja alettiin myydä niiden asukkaille. Tässä vaiheessa monet vaihtoivat taloa, osa pysyi entisissään ja monet myös poistuivat jo eläkkeelle.

Kaikkiin Peekorven taloihin ei ollut tehty kellareita, ja sauna oli aluksi vain nykyisessä Parviaisentie 25:ssä (Puustelli).

Alueen pohjoisreunalla oli yhtiön tarjoama yhteiskellari, jota pitivät kylmänä sahanpurujen seassa jäät.  Osittain siirtolapuutarhakäytössä olleen rakentamattoman rantanummen toisella puolella, sijaitsi yhtiön ns Pikku-Sauna, josta peekorpelaiset saattoivat varata vuoroja.  Isolle Saunalle ei siten tarvinnut mennä.

Läpikulkuliikennettä ei ollut. Nykyinen rengaskatu, Parviaisentie, avattiin vasta 90-luvulla. Kaupunkiin tai Lehtisaareen sekä Muuratsaloon vievät bussit lähtivät 50-luvulta Kunnantalon edestä.

Säynätsalon Työväenyhdistyksen talolle Juurikkaan kuitenkin mentiin Peekorven kautta ja Juurikan eri tilaisuuksissa kävi joskus satojakin ihmisiä. Puista siltaa pitkin saattoi mennä jalan ja pyörällä. Laivarannasta oli kesäisin yhteys iltaisin Jyväskylään ja aamuisin Lahden suuntaan.

Teillä ei ollut nimiä, vaan jokaisella talolla nimi ja sen lisäksi yhtiön rakennushallinnon järjestysnumero.   Teitten ja katujen nimet tulivat Säynätsaloon vasta 70-luvun lopulta.

Salme Huuskonen oli Peekorven alkuperäisiä asukkaita