Muuratsalon opettaja
Lyyli Koskinen ylitti aatteelliset rajat

Opettaja  Lyyli Koskinen  kommentoi  uraansa  kasvattajana  ja mm harrastustaan kuorojen johtajana  Säykki-lehden haastattelussa  15.12.2005.   Oheisena julkaistavassa jutussa mainittiin mm lukuisia entisiä oppilaita  ja Muuratsalon opettajia, mm sotavankeudessa ollut Antero Ikonen, hänen äitinsä   ja koulun vahtimestaripariskunta Janssonit. Haastattelu liittyi Muuratsalon koulun tasavuosijuhliin. joista tehtiin muitakin juttuja.   

(2005)

Menen tapaamaan Lyyli Koskista marraskuisena  iltana. Kristinsenin ja Piin ohi.  Lyylin punatiilinen talo löytyy Muuratsalon ”kulttuuririnteen” yläpäästä, Tiaista vastapäätä.

Jälleen kerran totean, että tämän  toimittajahomman puitteissa pääsee tapamaan säynätsalolaisia, joita on ilo nähdä, mutta joita en siviiliroolissa kehtaisi häiritä.

Keskustelumme venyy neljään tuntiin, ihmisistä, Muuratsalosta ja vähän asian vierestäkin.

Suurten ikäluokkien maailmassa  Muuratsalon koulu oli ”Koskisen ja Ikosen koulu”. Antero Ikonen tuli Lyylin työpariksi  1950.

Antero Ikosen tausta oli sotavankeus. Hän oli vapaaehtoisesti mennyt  seminaarista  rintamalle ja joutunut vangiksi. Ikonen itse puhui vähän vankeudestaan. Siitä kerrottiin  aikanaan lähinnä taustoituksena, joka sanottiin  hiljaa.

”Kauheinta oli punatauti”, kertoi Lyyli. Päästyään Suomeen rauhan tultua  Antero oli painanut  50 kg.

Ikonen oli poikamies ja eli äitinsä kanssa. ”Oili -raukka… jos kävi nuoria neitejä..seuraavana päivänä tiesin, että käsketään kylään  ja saan kuulla, kuinka kamalia olivat,..”  asemoi Lyyli Koskinen sanojaan.

Kaikki  sen aikanaan tiesivät, mutta  ei tietenkään lehdessä lukenut: Ikosen voimakastahtoinen  äiti tahtoi sotkeutua koulun asioihin. ”Mutta mä olin yhtä tiukka”, sanoo Lyyli.

Pitkään Muuratsalon koululla  vaikutti vahtimestaripariskunta Jansson.  He  olivat  kovia salorinteeläisiä. Jansson usein näyttävästi lipunkantajana vappumarsseilla. Ja Bertta  Jansson puhui  paljon, ja lujaa.

”Kyllähän ne yrittivät käännyttää, en välittänyt… jokainen saa ajatella niin kuin haluaa”.

Lyyli Koskinen haluaa  korostaa  ylittäneensä  Muuratsalon aatteelliset aidat  ”Kaikista parhaita  ystäviä olivat Lukkariset.. käydään kylässä  toisissamme”.

Pekka (synt 1944)  oli pienenä  poikana  mennyt  Pynnösen Pentin mukana marssille  mukaan, ja palasi punaisen paperilipun kanssa.  ”Siinä luki Vaasan höyrymyllyn näkkileipää…”

Lyyli korostaa myös  sitä, että hänelle puhuttiin:  ”Tämä oli sellainen paikka, että minulle kerrottiin…Sain luottamuksen..”

Oppilaista nousevat esiin eteläpäästä vaikeiden yhteyksien takaa  tulleet.  ”Revot asuivat Muuramen puolella, 12 lasta ja kaikki ollut mulla  koulussa.. Ossi viimeisenä.  Otin yhteyttä Repoon, että ”eiköhän panna  oppikouluun”.

”Eräs  toinen eteläpääläinen pelkäsi pimeätä.  Järjestin niin, että hän lähti koulusta ajoissa, ja isompien  seurassa”.

Säynätsalon Waltteri (2005) Raimo Nieminen on tietenkin myös ollut  Lyylin koulussa. ”Hiljainen poika oli”.

Kuoroja  yli  rajojen

Lyyli  Koskinen on tehnyt pitkän uran kuoronjohtajana saarilla.  Saaren  Naislaulajat  oli sotien jälkeen perustettu laatukuoro.  Erkki  Niinistön luovuttua  johtajuudesta  1954, kuoroa johti muutaman vuoden Tellervo  Perälampi  kaupungista, mutta  sitten johtajaksi kutsuttiin Lyyli Koskinen.

”Ensimmäisessä  harjoituksessani  Seurantalolla  istui takapenkissä  rouvia, jotka eivät  olleet kuorolaisia. Kyllä tuo tuntuu osaavan, oli arvio, ja rouvat  lähtivät”.

Tehdas  tuki kuoroa.  Kuoronjohtaja  Perälammen nouti Jyväskylästä aina yhtiön musta  auto, ja  vei  takaisin.

”Tein myös  sovituksia. Koulutustakin oli  saatavilla”. Lyyli muistaa Klemetti-opiston kursseja hyödyllisinä.

Lyyli muistelee Naislaulajien esiintymisiä ja mainitsee konsertin Lehtisaaren koululla. Liisa  Jalovaara säesti pianolla.. Tuonen lehto, öinen lehto.

Kertaamme  kuorolaisten nimiä.  ”Kirsti Ikävalko, Ella  Salminen, Aini Kivistö, Marita  Rinne, Meeri Peltomäki,  Aini  Halonen…”

Lyyli mainitsee  erityisesti  Eila Laitisen.  Pienikokoinen Eila oli altto. Häntä sanottiin pikku-Eilaksi.

Kuoron jonkinlainen tunnuslaulu oli Hanna In Memoriam.  ”Säynätsalon säveltäjän”, Ilmari Hannikaisen sävellys, toiselta nimeltään Talvikuutamolla.  ”Hannikaisen hautajaisissa  käytiin laulamassa”,  kertoo Lyyli.

70-luvulla (johtaja Saarron aikana) tehdyllä LP-levyllä on mukana  Hanna In Memoriam-laulu  60-luvun äänityksenä.

Saaren Naislaulajat lopetti 70-luvulle  tultaessa.  ”Emme pystyneet kilpailemaan television kanssa ja harjoituksissa kävi kato.  Ben Casey  voitti.”

”Virenin Hilkki  esitti minulle, että perustetaan  uusi kuoro.  Se syntyi sitten Työväenopiston yhteyteen.. Kuorolla oli sidettä Juurikan suuntaan, ja jatkuu nykyisin (2005)  Veteraanilaulajina.  ”Kolmiäänisesti  laulettiin”, kun minä johdin.

Myös  Salorinteen Muijia  Lyyli Koskinen johti pitkään.  ”Minä olen aina kiinnittänyt enemmän huomiota sävelmään kuin sanoihin. Muijen ohjelmisto oli aluksi  aika voimakasviestistä, mutta muuttui  sitten myöhemmin”,  Luuli kertoi.

Neljäntenä kuorona  Lyyli Koskinen johti tyttökuoroa. Siinä kohtaa hän mainitsee ihaillen Seija Marttisen Haikasta.  ”Hän vaihtoi ääntä noin vain, kun jostain äänestä puuttui laulaja..  Ihmeellistä”, muisteli Lyyli (2005).

Julkaistu  Säynätsalon Sanomissa  15.12.2005 (numero 47/2005).