Pian kunnantalon valmistuttua Alvar Aalto alkoi kokea vastoinkäymisiä suhteessaan Säynätsaloon. Paikallisjohtaja Hilmer Brommels oli poistunut saarelta ja Aalto menettänyt hengenheimolaisensa.
Hilmer Brommels työhuoneessaan vuonna 1949 valmistuneella konttorilla. Ikkunasta näkyy Säynätsalon ammattikoulun rakennus.
Säynätsalon kunnantalo sai heti valmistuttuaan kansanvälistä julkisuutta. Kuntalaisissa talo herätti kuitenkin edelleen vastustusta.
Kunnalliskentässä kansandemokraattien (eli ”salorinteeläisten”) piirissä taloa vieroksuttiin, kun taas sosialidemokraatit suhtautuivat myönteisemmin. Jo rakentamisen aikana Aalto oli luonut hyvät suhteet Uuno Jokiseen (SDP).
Aalto jonkin verran sydämistyikin kritiikistä. Se oli jossain vaiheessa henkilöitynyt yrittäjä Harry Arikkaan (SKDL), joka oli Malmbergin tiedon mukaan kai Aallon kanssa ottanut yhteenkin rakentamisen aikana. Arikka kuitenkin menehtyi pian.
Vaikka kunta oli ottanut talon vastaan ennen joulua 1951, vihkiäisjuhla viivästyi. Malmberg kertoi SKDL:n vaikuttajiin kuuluneen Bertta Janssonin kirjauttaneen pöytäkirjaan, ettei etenkään herrojen illallisia tulisi järjestää. 24.8.52 oli ohjelmaa koko saarelle ja illalla erikseen kutsuvierasillalliset tehtaan edustusravintola Konttorin kerholla.
Vasemman laidan asenteisiin oli vaikuttanut myönteisesti se, että vieraileva neuvostoliittolainen professori oli kiitellyt rakennusta. Ei talo niin huono voinut olla, kun neuvostoliittolainen kehuu.
Esimerkkinä Aallon ajatuksista Säynätsalon suuntaan noina vuosina Malmberg luki Aallon vuonna 1956 kirjoittaman tekstin, joka tosin julkaistiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin koostekirjassa Keskisuomalaisia.
”…Nykyinen liukumatilassa oleva yleissivistys sisältää yhtenä peruselementtinään nousukasmaisen kaukokaipuun, joka tekee ihmisten silmissä kaiken maailman propagandateitse esiintyönnetyn juurettoman rihkaman sille jollakin ta valla tyydytystä tuottavaksi.
Maku, hyvä maku, kulttuurin tärkeimpiä, ellei tärkein tuntomerkki, se tulee nykyään vastaan niin suunnattoman harvoin, että prosenteissa on käytettävä jo kolmatta ellei neljättä desimaalia.
Kokemuksieni mukaan tässä suhteessa Suomi on kaikkein vaikeimpia maita eikä minulla ole ollut muualla rakentaessani vastaavanlaisia vaikeuksia. Säynätsalon pieni kunnantalokaan ei ole säilynyt tältä puolisivistykseltä.”
”Tuo oli kyllä räväkkä survaisu tänne, kuntaa kohtaan”, Malmberg kommentoi 24.8.22
Kunnantalon viimeistelystä oli erimielisyyttä kunnan kanssa. Aallon kunnantalolle välittämä Fernand Léger’n taulu jäi kunnalta lunastamatta. Yliarkkitehti Jonas Malmberg luonnehti luennossaan kunnantalon 70-vuotisjuhlassa 24.8.22 Aallon käyttäneen Legerin maalausta ”vihanpidon välineenä”.
Aalto kivitti Nisulan Osuuskassan vihreät neonvalot kunnantalon ulkoseinästä. Osuuskassa toimi kiviportaiden juuren siinä liiketilassa, jonne 2010-luvun lopulla sijoittui kahvila. Kunta salli Osuuskassan palauttaa mainosvalot, mutta ei enää tiiliseinälle, vaan ikkunoihin sijoitettuina.
Jos saarten teollisuuden johtajan Hilmer Brommelsin ja Alvar Aallon visiot olisivat toteutuneet, saaren korkeimmalle kohdalle olisi 1960-luvulla rakennettu ”hengen ja ruumiin kulttuurin keskus”. Sen työnimi oli Akropolis.
Tehtaan omistajaksi pankkien jälkeen vaihtunut Enso-Gutzeit ei kuitenkaan ollut halukas enää rahoittamaan hanketta. ”Punaisen” Säynätsalon kuntapäättäjien enemmistölle Akropolis näyttämöineen ja ravintoloineen olisi myös ollut kilpailija kahdelle suurelle työväentalolle, Juurikalle ja Salorinteelle. Hanke olisi siten ollut mahdollinen vain tehdasyhtiön varoin.
Alvar Aallon toteutumatta jääneet suunnitelmat täällä Säynätsalossa ja kireäksi kääntynyt suhde Säynätsalon kuntaan olivat esillä Kunnantalon 70-vuotisjuhlan luennolla elokuussa 2022. Juhlaa vietettiin 24.8, jolloin oli kulunut 70 vuotta Kunnantalon vihkiäisistä. Aalto Säätiön yliarkkitehti Jonas Malmberg kertoi Aallon täällä toteutumattomista hankkeista ja 1950-luvulla vaikeutuneesta suhteesta Säynätsalon kuntaan.
Hilmer Brommels oli kutsunut Aallon saarelle sotien aikana, aluksi tekemään asemakaavoja. Tehdas omisti kaiken maan ja teki myös kaavoituksen. Kunnan kautta niitä ei tarvittu kierrättää. .
”Akropolis-suunnitelmana kulkenut hanke olisi ollut kyllä kilpailija tämän kunnantalon kanssa, ei arkkitehtuuriltaan, mutta kyläkuvassa”, sanoi Malmberg.
”Sinne piti tulla 300 ihmiselle auditorio näyttämöineen, voimistelsaleineen ja ravintoloineen.”
Vuonna 1944 päivätyssä asemakaavassa urheilukentän alue oli nimetty ”Akropoliiksi”, joka muodostaa vastaparin tehdaskokonaisuudelle. Rinteeseen oli sijoitettu amfiteatteri.
Ensimmäisen rakennusversion vuonna 1950 Aalto hahmotteli yhtiön arkkitehdin Veikko Raitisen kanssa. Raitinen oli suunnitellut vuonna 1949 valmistuneen konttorin. 90-luvun alussa palanut rakennus sijaitsi nykyisen Salen paikalla.
Yliarkkitehti Malmberg kuvasi ensimmäistä harjakattoista luonnosta ”kansakoulun näköiseksi”. ”Mutta seuraavat suunnitelmat olivat jo tunnistettavaa Aaltoa”.
Parviaisen Tehtaat Oy:n toimitusjohtajaksi 1936 saapunut Brommels suhtautui saariin lämmöllä, eikä vielä 1950 ilmeisesti ollut aikeissa poistua, vaikka hänen asemansa oli muuttunut itsenäisen yhtiön toimitusjohtajasta Enso-Gutzeitin paikallisjohtajaksi. Mutta 1951 tilanne muuttui ja Brommels lähti.
Brommels näki 1970-luvun haastattelussa ”Akropolis” -suunnitelman kaatumisen syyksi sen, että Enso-Gutzeit ei halunnut ryhtyä hankkeen rahoittajaksi.
Vaikka Enso-Gutzeit ei Akropoliksen toteuttamiseen enää lähtenytkään, yhtiö oli kyllä 1950- ja 60-luvuilla vielä muutoin mukana yhteisössä. Se mm antoi kunnalle halpakorkoisen lainan Louhusalmen riippusiltaa varten 50-luvun puolivälissä.
Yliarkkitehti Malmberg ei tässä kohdin kommentoinut Säynätsalon kunnallispoliittista rakennetta päätösten taustalla. Mutta tasokas kulttuurikeskus olisi ollut suora kilpailija Säynätsalon työväentaloille, Juurikalle ja Salorinteelle. Kulttuuritalolle olisi siirtynyt silloiseen Seurantaloon tukeutunutta toimintaa, eli luonteeltaan ”porvarillista”. Se olisi saanut näyttävät puitteet.
Seurantalo oli Wivi Lönnin alkujaan kansakouluksi suunnittelema rakennus noin nykyisen terveyskeskuksen paikalla. Se purettiin 1960-luvulla.
Yhtiön vahvalla rahoituksella ja arvovallalla Akropolis-hanke olisi tietenkin toteutunut. On kuitenkin muistettava, että Enso-Gutzeit oli tuolloin valtioenemmistöinen yhtiö ja vasemmistopuolueet olivat hyvin edustettuina sen hallintoneuvostossa. He seurasivat ”malliyhteisöään” tarkasti, ja Enso-Gutzeitin kulttuuripanostukselle tänne ei ehkä olisi löytynyt laajaa poliittista pohjaa, vaikka johtokunnan taso sille olisi lämmennytkin.
Kuvia Akropolis-hankkeesta on julkaistu Taidehistoria tieteenä -verkkojulkaisun (TaHiTi) vuoden 2022 numerossa 2. Malmbergin ja Peter Kummolan artikkelissa Alvar Aallon Säynätsalon kunnantalosta hybridimaisemassa. Oikeussyistä kuvia ei julkaistu myöskään Säynätsalon Sanomien jutussa syyskuussa 2022.
Hyvä säynätsalolainen. Harrastetaanpa hieman kaavahistoriallista kuvittelua.
Jos seisot Salen parkkipaikalla ja katsot kunnantalolle päin, näet edessäsi alueen, johon Alvar Aalto parinkymmenen vuoden ajan, alkaen 1943, määritteli kolmionmaista tilaa, useina versioina. Se olisi ollut Säynätsalon Piazza Triangolare.
Kunnantalon 70-vuotisjuhlapäivän esitelmässä 2022 yliarkkitehti Jonas Malmberg kertasi Alvar Aallon kaavavisioita. Niitä Aalto teki tehdasyhtiötä varten Säynätsalon hallintokeskustaksi 40-luvulta 50-luvun lopulle.
Piazza triangolare oli aluksi pohjoiseen suippeneva kolmio, jonka varrella olisi ollut väljästi kerrostaloja viistosti, keskipäivän aurinkoon. Kolmion päästä lähti tie kirkolle. Mutta pian versio muuttui.
Se nouseva tielinja on ollut siinä jo ainakin 1920-luvulta, milloin Viertola, ja aikaa sitten purettu Rauhala ilmestyivätkin.
Noin 1944–1945 rinnemaa muuttuu Aallon visioissa torista puistoksi. Kirjeessä Brommelsille 29.9.45 Aalto kuvaa aluetta ”männiköksi, jossa on sorapitaisia polkuja ja suihkulähde…”
Säynätsalon tulevaa kunnantaloa oli kaavailtu yhtiön (silloin myös tulevan) pääkonttorin lähelle, kolmion alareunaan, mutta loppuvuodesta 1945 kunnantalo päätettiin sijoittaa nykyiselle paikalleen.
Aukio, tai metsämaa, saikin akselin roolin kahden valtakeskuksen välillä, tehtaan konttorin ja kunnantalon.
Kunnantalon sijoittumista nykypaikkaan edeltäneissä versioissa ajatukselliset parit olivat olleet tehdasalue ja Akropolis-kulttuurikeskus (nykyisen urheilukentän tienoilla).
Jonas Malmbergin ja Petteri Kummalan artikkelissa kunnantalostamme hybridimaisemassa maiseman kuvataan tarkoittavan ”rakennetun ja luonnontilaisen maiseman välimuotoa, jossa kumpikaan ei dominoi.” Aallon maisemakäsitystä tutkivat ottavat huomioon myös toteuttamatta jääneet Aallon työt täällä.
Säynätsalon Piazza triangolare jalostui siis avoimesta torista metsäiseksi aukioksi, kunnan keskiössä, ja rajautuu urbaanisti tieverkolla ja rakennuksilla.
Metsäpuiston tieltä jopa purettiin rakennuksia 1950- ja 60-luvuilla. Juhlaesitelmän av-ainestossa oli vuoden 1963 pohjakartta, johon oli merkitty purettavia taloja. Lönnin vuoden 1912 koulutalo (sittemmin vuosikymmenet Seurantalo) purettiin 60-luvun lopulla. Sitä ennen lähti asuinrakennus Torila.
Kuvassa vuodelta 1970 vanhat rakennukset on purettu. Kuva: Juhani Niinistö.
Pääosa vanhojen talojen lähdön todistaneista varmaan arveli, että yhtiö vain purkaa röttelönsä. Mutta samalla vielä toteutettiin Aallon visiota. Kuinka tietoisesti, ehkä enää vaikeasti selvitettävissä.
Metsä oli laajimmillaan 1970, kunnes länsireunalle nousivat palvelukeskus ja päiväkoti.
Kunnantalon läheisyyteen, etelän suunnalle oli sijoitettu joukkoliikenneasema. Lounaaseen olisi noussut Osuusliike Itikan liiketalo. Itikka toimi 40-ja 50-luvuilla vanhan konttorin (paloi 1946) piharakennuksessa, nykyistä Kassataloa vastapäätä. Itikan suunnitelmat ensin supistuivat, ja sitten Itikka vetäytyi Säynätsalosta.
Raatihuoneen tori jäi hiekkakentäksi. Merkityksensä on myös kunnantalon keinotekoisella sisäpihalla.
Malmberg on tutkinut Petteri Kummalan kanssa Aallon työtä. ”Tarkastelemme aukiota hybridimaiseman käsitteen kautta, joka merkitsee ihmisen rakentaman ja luonnontilaisen välimuotoa. Aallon suunnitelmissa vilisee puita ja pitkänä kasvavaa ruohoa, mistään hoidetusta puutarhasta ei siis ollut kyse.”
Kesken luentonsa yliarkkitehti Malmberg katsahtaa kattoon: ”Metsikkö puunjalostusteollisuuden varaan rakentuneen yhteisön talossa… Vähän kuin tämä yliviritetty kattorakennelma, täällä valtuustosalissa”.
Kunnantalon valtuustosalissa 24.8.22 kuultua. Säynätsalon Sanomissa suppeampana syyskuussa 2022 julkaistu juttu perustuu Aalto Säätiön yliarkkitehti Jonas Malmbergin esitelmään ja hänen sekä Petteri Kummalan artikkeliin Taidehistorian tiedelehdessä (TaHiTi) 2/2022. Siellä on myös kuvia, joita ei oikeussyistä voitu julkaista tässä selostuksessa.
Säynätsalolaiset musiikkiammattilaiset Tanja Salonen ja Teppo Koski kertoivat Riennon 100-vuotisjuhlaan tehdyn TUL:n marssin uuden sovituksen taustoista. Juttu tehtiin Aallonmurtajan huhtikuisissa maisemissa.
Riennon 100-vuotisjuhlassa syksyllä 2022 soinut nykyaikaistettu Työväen Urheiluliiton marssi heitti säynätsalolaiset Lehtisaaren kuntotalolla saarten aatteellisempiin aikoihin. Tai eivät aatteet mihinkään hävinneet ole, mutta privatisoituneet jonnekin, pois julkisesta säynätsalolaisuudesta. Vaan Riennon juhlissa ottivat paikkansa yhteisenä kokemuksena.
Säynätsalolaiset kuulivat Teppo Kosken jazzahtavan sovituksen, esilaulajana Tanja Salonen, pianon ääressä Teppo Koski, ja säestäjänä toisesta säkeistöstä alkaen yhtye Hikers.
Vapun alla 2023 Koski ja Salonen kertoivat TUL:n marssin uuden tulkinnan synnystä. Tapaamisessa Aallonmurtajalla keskustelimme myös säynätsalolaisen työväenmusiikin vaiheista.
”Alun perin ideana Riennon juhliin oli yhteislaulu, mutta kun siellä arveltiin olevan jo niin paljon nuorempaa porukkaa, joille laulu oli tuntemattomampi.”, kertoo Koski.
”Yhteislaulun perinne on myös heikentynyt. Kaikki eivät enää lauluja osaa, kuten aiemmin. Yhteislaulu on siirtynyt karaokeen, jossa ovat tarjolla perusiskelmät.”
”Kun sain tietää, mikä bändi soittaa, ja kun ovat amatöörejä. niin mentiin heidän soundinsa mukaan”.
Ensimmäisessä säkeistössä kaikki saivat palauttaa mieliin sanat ja sävelmän. ”Kulje näin, kulje näin, kulje pystypäin, silmä kirkas hehkuen..”
”Sovitus muotoutui siitä, kun treenasin sen Hikersien kanssa.. Kun menin bandin treeniin, huomasin, millaiset ne heidän mahdollisuutensa ovat. Karsin ja lisäsin.”
Lehtisaaren salissa kaikunut sovitus alkoi C-duurissa, vaihtui modulaatiossa D-duuriin, ja meni sävelissä korkealle, Tanja Salosen äänialan puitteissa kuitenkin.
”Kaikki perinteet muuttuvat. Jostain täytyy luopua. Tämä oli hyvä paikka luopua jäykistelystä..,” tiivisti Koski.
Lapsena partisaanivalssi Säykkipäivillä
Työkseen Jyväskylän Gradiassa toisen asteen muusikkokoulutuksessa pop- ja jazzlaulun opettajana toimivalle Tanja Saloselle TUL:n marssin tulkitsemisessa säynätsalolaiselle yleisölle oli paljon nostalgiaa.
Tanja Salonen kertoi itse oppineensa laulun ensimmäisen kerran juuri leireillä. ”Se oli minulle tuttu laulu, oli nostalgista päästä se laulamaan, siellä juhlassa..” TUL:n marssia laulettiin Riennon leireillä vielä 80-luvulla.
”Ensin epäilin, osaanko sitä, mutta kun kävin katsomassa sanat netistä, heti muistin melodian. tuli kuin selkäytimestä.
Niin monta kertaa sitä leirillä laulettiin, aamuin ja illoin.”
Työväenlaulut ovat Tanja Saloselle tuttuja jo lapsuudesta. ”Ensimmäinen esiintyminen taisi olla partisaanivalssi, Saikkosen Piian kanssa. Teppo pyysi laulamaan Säynätsalopäivillä.”
Riennolla on omakin marssi
TUL:n marssin ohella Riennon juhlassa oli suunniteltu esitettävän myös oma marssi. Se on Teppo Koski säveltänyt seuran tasavuosijuhliin muutama vuosikymmen sitten.
”Oli puhetta, että Hikers olisi esittänyt sen Riennon juhlassa, mutta heillä ei ollut aikaa sitä treenata.. Eivät ole prima vista -miehiä. Sehän kuuluu näihin rokkibändeihin, ettei nuotista soiteta..” ”Silloin aikanaan Riennon marssin esitti yhteiskuoro ja kanttori Tiainen oli mukana..”
Eikö pitäisi julkaista?
Riennon juhlien esitys oli ainutkertainen tilanne, kuultavissa ja nähtävissä kyllä yhä juhlan tallenteissa. Mutta eikö pitäisi tehdä paremmalla äänityksellä tallennus, sekä TUL:n marssista että Riennon marssista?
”Ei ole pälkähtänyt mieleen, se oli vain tuota juhlaa varten.. Kyllä tuommoisen taltioinnin pystyisi helposti tekemään..”, pohti Koski.
Pitkä yhteistyö
Tanja Salonen oli vuosia Teppo Kosken kollega Gradialla. Nyttemmin Koski on eläkkeellä. He ovat myös toisinaan esiintyneet yhdessä. ”Viimeksi oltiin Parkinson-seuran pikkujoulussa”, kertoi Salonen huhtikuussa 2023.
”Olit kahdeksan tulin tulit minulle pianotunneille,” huomautti Teppo.
”Ei tämä mikään konserttisoitin ole”, kuvasi Säynätsalon kanttori Teresa Keskisipilä Säynätsalon kirkon toimestaan silloin jääviä kolmansia urkuja syksyllä 2022. Kirkon ensimmäiset urut oli 1948 korvattu alkuperäisten tavoin Kangasalan urkutehtaan soittimella. Kolmannet otettiin käyttöön 1975.
Teresa Keskisipilä ja toimittaja Juhani Niinistö tapasivat Säynätsalon Sanomien juttua varten kirkon lehterillä. Niinistö kirjoitti käyneensä edellisen kerran lehterillä 1960-luvula. ”Silloin soittopöytä oli kaiteen ääressä, soittajan kasvot alttarille päin. Soittopöydän takana oli runsaasti tilaa kuoroille, kolmessa tasossa. Vuoden 1948 remontin yksi tavoite oli ollut juuri saada tilaa laulajille, Säynätsalossa sata sekakuorolaista oli vuosikymmenet lähes normi mm kirkolle omistetun Ilmari Hannikaisen ohjelmiston esitykissä.”
Vaan sitten ajat muuttuivat. Vuodesta 1975 lehterin kuvaa oli hallinnut suuri ”urkukaappimörkö”. Kaksien edellisten urkujen pillistöt ja koneisto olivat fasaadin takana, ensimmäisten kahden puolen holvitunnelia. Kirkon suuren remontin jälkeen alkuperäinen rakenne nähdään taas, ainakin osittain.
Keskisipilä kysyi Niinistöltä tiesikö hän, miksi Säynätsaloon oli 70-luvun alun remontissa ”hankittu, mitä hankittiin”. Niinistö oli vastannut, ettei tiennyt mitään varmaa, mutta jonkinlaista ”teollisuuspoliittista”asennetta, eli urkuvalmistajien asemointia suhteessa seurakuntiin, päätöksessä ehkä oli:
Säynätsalon kahdet ensimmäiset urut oli tehnyt Kangasalan urkutehdas, 70-luvulla valittiin ”yksityinen” valmistaja.
Uusien urkujen suunnitelmista kuullaan niitä käsittelevältä toimikunnalta tarkemmin. Keskisipilä sanoo, että hänen käsityksensä mukaan, pyrkimyksenä on tehdä alkuperäisen, eli Ilmari Hannikaisen vuoden 1927 rekisterien ja disposition mukainen. ”Soittopöytä tulisi tähän keskelle. Viimeksi kun puhuin seurakunnan musiikkitoiminnan päällikön kanssa, sain käsityksen, että 9-11 -äänikertainen”.
Niiden ensimmäisten urkujen sointia muistavia ei juuri enää ole keskuudessamme. Ihan akustisista syistä ne koettiin hiljaisiksi, etenkin jos kirkkosali oli täynnä.
On muistettava, että syksyllä 2022 poistuneet urut olivat jo ”täysin palvelleet” ja ikäongelmia oli. Kanttori piirti haastattelutuokiossa rehellisen kuvan:
”Nykyisissä raskas kosketus”
”Kyllähän tämä asettaa aika suuria haasteita”, kuvaa kanttori Keskisipilä väistyviä urkuja. ”On aika vaikea soittaa, kun näissä on raskas kosketus. Äänikerrallisesti ainakin nuo korkeammat ovat aikamoisia sirkkeleitä, että niitä ei hirveän mielellään edes käytä. Ykkössormiossa on mykkiä, viallisia ääniä, jotka eivät toimi ollenkaan. Mixtuura (yksi äänikerroista) on kamala,” kuvasi Keskisipilä viime vaiheen tilannetta.
”Mutta periaatteessa tämä kyllä toimii, kakkossormiossa on koskettimia, jotka jäävät laahaamaan, kun niitä soittaa”.
Oulusta Säynätsaloon
Teresa Keskisipilä kertoo tehneensä musiikkiopintonsa Oulussa ja jääneen sitten opettamaan nokkahuilua määräaikaisena. Miten hän sitten päätyi Säynätsaloon.
” Olin ollut edelliskesänä Jyväskylässä kesäkanttorina. Sijaisuus Oulussa oli loppumassa ja soitin Salmelan Marjalle ja kysyin mahdollisuuksia. ” Voi kuule, soitit hyvään aikaan, hän sanoi. Säykissä oli juuri määräaikaisuus tullut avoimeksi.
Keskisipilä kertoo, että jos hän vielä voi remontin jälkeen jatkaa Säynätsalossa, häntä kiinnostaisi yrittää järjestää Hannikaisen Kantaatin esitys. ”Jos laulajaporukan saisi kasaan”.
Alle puolet häämusiikista perinteistä
Inko kanttorilla jokin mielisävellys esimerkiksi sunnuntain jumalanpalveluksen alkusoittona? Keskisipilä selittää, ettei sellaisia nykyisin paljon käytetä. ”Alkusoitot ovat yleensä aika maltillisia, ja liittyvät alkuvirteen, harvoin erillisiä alkusoittoja. Loppumusiikkia käytetään, Bach on kyllä suosikkini.”
Säynätsalon seurakuntalaisilta ei juuri tule paljon toivomuksia, etenkään mitään täsmällistä.
Entä musiikin päätöksenteko? 50-luvun käytäntö oli, että pappi soitti lauantaina ehtookellojen jälkeen ja antoi sunnuntain virsilistan kanttorille. Aiemmin sitä ei saanut.
Keskisipilä kertoo, että Säynätsalossa nyt pääsääntöisesti kanttori valitsee musiikin. ”On seurakuntia, joissa valitaan yhdessä ja on seurakuntia, joissa papit päättävät”.
Yksi kirkon jäsenten kontaktipinnoista seurakuntiin ovat häät. Niihin tulee toivomuksia. ”Alle puolet musiikista on Säynätsalossa Keskisipilän kokemuksen mukaan perinteistä, Kuulaa, Mendelsohnia tai Melartinia.
Kysyin päätöksenteon vaikeuksista. Eihän kaikki musiikki sovi kirkolliseen käyttöön, suomalaiseen perinteeseen tottuneiden korviin. ”On tosi vaikea vetää sitä rajaa, mikä on kirkollista…”
Keskisipilä kertoi käyttävänsä kirkon etuosan pianoa jonkin verran. ”Jos on joku popbiisi, otettava huomioon miten se istuu uruille.” Häämusiikeissa on ollut monenlaisia haasteita, mutta myös hauskoja kokemuksia.
Kanttori Teresa Keskisipilä kertoi syksyn 2022 haastattelussa, että jos vielä on remontin jälkeen saarella, yrittää järjestää kirkon perinnemusiikin esityksiä. Sittemmin hänet vakinaistettiin kanttorin toimeen Säynätsalossa.
Markkinasyyt eivät rajoittaneet 1970- ja 80-luvuilla Säynätsalo-lehden journalistista ilmaisuvapautta. Lehti oli keskeinen väylä tavoittaa Säynätsalon asukkaat eikä saarten silloin vielä lukuisten vähittäis- ja erikoiskauppojen kannattanut edes ajatella olematta ilmoittamatta lehdessä. Säynätsalo-lehti kuului Paikallislehtien liittoon ja oli siten sitoutunut Julkisen Sanan Neuvoston laatuvalvontaan. Tehdasyhtiön asioiden seurannassa lehdellä oli kuollutta kulmaa: Kaikki tuon ajan päätoimittajat olivat samalla Enso-Gutzeitin toimihenkilöitä eikä yhtiön sisäisten aiheiden käsittely normaalia yritystiedottamista perusteellisemmin ollut mahdollista. Lehden toimitus oli sentään pystynyt muuttamaan pois konttorilta.
1970- ja 1980-lukujen päätoimittaja Risto Sjöblom kertoi Säynätsalon Sanomien haastattelussa 2021 vuosistaan päätoimittajana ja silloisista haasteista.
”Demarit ja vasemmisto kyttäsivät toistensa näkyvyyttä Säynätsalo-lehdessä”, muistelee liki koko 1980-luvun Säynätsalo -lehden päätoimittajana ollut Risto Sjöblom Lehtisaaresta.
Vuonna 1926 perustettua alkuperäistä Säynätsalo-lehteä julkaisi tehtaan virkailijakerho. 1980-luvulle mennessä tehdasyhtiön vaikutusvalta saarella oli jo hieman hellittänyt, mutta lehti oli kuitenkin varsin varovainen yhtiön asioista kirjoittaessaan. ”Lehteä toimitettiin vielä vuosikymmenen alussa tehtaan konttorilla, mutta sitten hankimme Säästölästä toimitilan, Ilanteen K-kaupan vierestä”.
Risto Sjöblom kotinsa parvekkella Lehtisaaressa kesällä 2021.
Vasemmiston sisäiset paineet heijastuivat palautteessa toimitukselle. Demarien kunnallisvaikuttaja Yrjö Aho oli yhtiön sähkömies ja osa työyhteisöä. ”Taas olet antanut runsaasti tilaa salorinteeläisille”, oli Ahon toistuva palaute päätoimittajalle. Kansandemokraattien puolelta taas työpaikalla tehtaalla lähestyi usein Esko Luukkanen, joka oli pitkään työsuojeluvaltuutettuna tehtaalla. ”Piti taiteilla siinä välissä”.
Säynätsalon kunnan asioita lehti seurasi tarkasti ja puuttui mm rahoituspäätöksiin. Yhtiön myytyä maaomaisuutensa kunnalle, Säynätsalon kunta oli päässyt vihdoin todelliseksi isännäksi saarillaan, paitsi tehtaan aidan sisällä.
Lehden ilmaisuvapautta eivät markkinasyyt rajoittaneet: Säynätsalo-lehti oli tuolloin vahva ilmoitusväline, jonka sivuuttamista paikallisyritykset eivät voineet ajatellakaan. Ilmoittajien suuntaan ei tarvinnut kumarrella lehden toimituksellisessa tekstissä.
Lehti vastusti mm julkisesti lehdessä kunnan päätöstä rakentaa tavarahissi Teollisuustaloksi muuttuneeseen entisen kuitutehtaaseen. ”Otin kovasti yhteen kunnanjohtaja PenttiTossavaisen kanssa, mutta hissi tehtiin ja kai se on siellä vieläkin, vähällä käytöllä.” Sjöblom huomauttaa, että ”Vaajakosken malli” olisi ollut parempi ratkaisu. Siellä samantyyppisen entisen tehdastilan käyttöönsä saaneet yritykset muodostivat osakeyhtiön.
Päätoimittajana Sjöblom nosti mm esille Säynätsalon Yrittäjien virityksen saada kunnan avustusta tutustumisretkiinsä eri puolille Suomea. ”Ei sellaisen verorahoja pitänyt käyttää”. Sjöblom sanoo joutuneensa vähän napit vastakkain Säynätsalon yrittäjien suunnalla. (Käsite ”Säynätsalon yrittäjät” yhdistettiin sittemmin kuluttajaliiketoiminnan harjoittajiin, mutta 80-luvulla toimineissa yhdistyksissä oli etenkin silloin käynnistysvaiheessa ollutta pkt-alaa saarilla.)
1980-luvulla tehtaalla oli aika usein lakkoja, etenkin paikallisista syistä. ”Pyrimme välttämään työsuhde- ja palkka-asioiden käsittelemistä lehdessä”, kertoi Sjöblom.
Rajoite seurannassa tehdasyhtiön suuntaan perustui lähinnä siihen, että päätoimittajat olivat yhtiön palveluksessa.
Säynätsalon lehtimarkkinoilla kävi 1980-luvulla myös muita kokeilijoita, sekä Muuramesta että kaupungista. Paikallinen säynätsalolainen kilpailija, nykyisen Säynätsalon Sanomien alkumuoto, syntyi kuitenkin vasta 1991, kun Säynätsalo-lehti oli jo myyty Muurameen.
Keskisuomalainen teki 80-luvun puolivälissä hyvän tarjouksen Säynätsalo-lehden ostamisesta. ””Olin itse sitä mieltä, että kannattaisi myydä hyvään hintaan, mutta lehden talousjohto vastusti voimakkaasti, ja siihen se sitten jäi. Kun lopulta myimme Muurameen, hinta oli paljon huonompi”.
Kun Kirjapaino Keskisuomalainen nosti hintoja, Säynätsalon painatus siirtyi Keuruun lehden painoon. Keuruun omistajat olivat aktiivisia Paikallislehtien liiton alueellisessa toiminnassa täällä ja Säynätsalo-lehti myös.
”Minun aikanani tehtaalla jo oli oma sisäinen lehtensä täällä saarella. Sitä jaettiin siellä työpaikoilla”, kertoi Sjöblom. Säynätsalo-lehden päätoimittaja kuului sen lisäksi myös Enso-Gutzeitin valtakunnallisen henkilöstölehden toimituskuntaan. ”Sitä lehteä tehtiin Helsingissä ja kävin toimituskokouksissa”.
”Lehteä tehtiin talkootyönä”
Vaikka Säynätsalo-lehti tuotti kohtuullisesti, toimittajat ja hallinto eivät ottaneet juurikaan palkkaa. ”Talkootyönä lehteä teimme. Motivaationa oli saada se pysymään hengissä, kun kyse oli sentään yhdestä Suomen vanhimmista paikallislehdistä.”
Voittoja rahastoitiin ja niiden turvin Virkailijakerho sitten lehden tultua myydyksi rakensi kerhotalon Rauanlahteen, tulipalon tuhoaman Parviaisen suvun huvilan perustuksille.
Lehden päätoimittajat koko aikana olivat olleet yhtiön virkailijoita. Pisimpään tehtävää hoiti liikennepäällikkö Uuno Lakkinen (1954-1975). Myös kirkkoherra Robert Valpio oli ollut päätoimittajana, mutta enemmänkin toisen sivutoimensa, eli yhtiön sosiaalipäällikön tehtävän kautta. Päätoimittajan tehtävissä ennen Lakkisen pitkää jaksoa olivat myös vientipäällikkö Olavi Salonen ja sosiaalipäällikkö Ake Kuosmanen. Lakkisen jälkeen lehteä vielä konttorilla tehtäessä päätoimittajana oli kirjeenvaihtaja Sirkka Sampio.
1970- ja 1980 -luvun päätoimittajia latomossa lehden taittoa suunnittelemassa. Vasemmalta Matti Vatunen, Signe Hintikka ja Risto Sjöblom.
Risto Sjöblomin päätyönä yhtiössä oli vastuu vaneritehtaan kunnossapidosta ja huollosta. ”Lahtisen Ramilla oli samanlainen vastuu sahasta ja talotehtaasta”.
1980-luvun lopulla Virkailijakerho päätyi sitten myymään lehden Muurameen. Siinä vaiheessaSäynätsalo-lehti palkkasi ensimmäisen ammattitoimittajansa, Sanna Dalhbergin. ”Oikean toimittajan” palkkamisen ajateltiin turvaavan lehden olemassaolon uusien omistajienkin hallinnassa. Mutta kun lehti oli sitten myyty, päätoimittaja kuitenkin pian vaihtui. ”Syytä en osaa sanoa”, toteaa Risto Sjöblom.
Säynätsalo-lehden ilmestyminen loppui sitten pian, kun kunta siirsi ilmoituksensa Teuvo Lehtisen perustamalle ”Säynätsalon Sanomille”. Viimeinen Säynätsalon numero ilmestyi loppuvuodesta 1991.
”Isä lähti saarelta 1926 – kun Hanna Parviainen käytti rikkureita”
Risto Sjöblomin oli tullut töihin Enso-Gutzeit Parviaisen tehtaille Schaumanin lastulevytehtaalta Jyväskylästä 1975. ”Valinnassa painoi mm asunto, yhtiön rakennuttamassa rivitalossa Opettajantiellä. Kaikki muutkin täällä olivat tehtaan palveluksessa. Myöhemminhän nämä asunnot saattoi ostaa omaksi”.
Työn ottaminen Säynätsalosta merkitsi samalla paluuta isän entiselle kotisaarelle.
Risto Sjöblomin isä Hjalmar Sjöblom kuului Säynätsalon Työväenyhdistyksen veteraanisukupolveen. Parviaiset olivat ottaneet hänet Säynätsaloon verstaalle 1918 kapinan jälkeen.
Ihan ensimmäisissä Säynätsalo-lehden numeroissa kuitenkin mainitaan hänen nimensä pois muuttaneena. ”Verstaalla oli syntynyt työtaistelu, mutta sepän hommia tehnyt muuramelainen isäntä oli mennyt töihin”, kertoo Risto Sjöblom. ”Kolme työntekijää ei rikkurityövoiman käyttöä hyväksynyt, vaan sanoivat työsuhteensa irti”. Hjalmar oli yksi heistä. Hän muutti sitten perheineen Mänttään.
Säynätsalossa asuessaan Hjalmar Sjöblom oli rakentamassa Juurikkaa ja istui kunnanhallituksessa. ”Vanhin sisko ja vanhin veli ehtivät syntyä täällä Säynätsalossa”.
Hjalmar Sjöblom kierti huoltamassa Zerlachiusten voimalaitoksia ja muutti välirauhan aikana asumaan Jyväskylään. Hän perusti oman firman. ”Sorvaamo Sjöblomista” tuli sittemmin Konepaja Sjöblom.
Risto Sjöblomilla on sukulaisuusside saarilla paljon vaikuttaneisiin Dahlbergeihin. Hjalmarin vaimo Kinkomaalta, Hinksan torpasta, nykyisen Olympiakylän tienoilta, oli syntyjään Dahlberg. Autonkuljettaja Edvin Dahlberg oli Riston eno. Kun valtion Pohjolan Liikenne vetäytyi Keski-Suomesta pian sotien jälkeen, ”Eetu” hankki kuorma-auton, jolla hän oli pääasiassa yhtiön ajoissa. Aiemmin hän oli kuljettanut myös yhtiön johdon henkilöautoja.
Hyönteismyrkkyä vaneriliimaan
Lopuksi toimittaja ottaa esille vaneritehtaan liimat. Keväällä 2021 ”Lehtosten saarta” esitelleessä Säynätsalon Sanomien jutussa kerrottiin oireista, jotka ilmeisesti johtuivat vaneritehtaalla käytetyistä liimoista. Silmien kirvely oli ollut tavallista, mutta joillekin tuli myös keuhko-oireita.
Sjöblom kertoo 80-luvun hankkeesta sekoittaa liimaan hyönteismyrkkyä. Idea yhtiöllä oli se, että Parviaisen JP-vaneria voitaisiin mainostaa vientialueilla Etelä-Amerikassa siitä, että ”tupajumimyrkky on jo vanerissa mukana”.
Hanke loppui melkein alkuunsa, koska liiman haju säikäytti työntekijöitä. ”Siellä liimavalssin päällä oli se hana, ja työntekijöiden piirissä muodostui kanta, etteipä siihen hanaan kosketa”, kuvaili Sjöblom. ”Eli se kokeilu loppui melkein alkuunsa. Työstä kieltäytymisellä ehkäistiin mahdollisia tulevia ongelmia, mutta sillä ei ollut tekemistä jo havaittujen oireiden kanssa.”
”Kun tulin tehtaalle 1975 siellä käytettiin fenoliini-liimaa, puhuttiin fenolista. Se oli punainen liima, joka oli veden kestävää. Entinen, albumiiniliimattu ei vettä kestänyt. Sen valmistamista varten oli Argentiinasta rahdattu kuivattua verihiutaletta, ja siksi vanerin kellarissa oli rottia.
Sjöblom kertoo, että oli opiskeluaikanaan Oulussa ollut sellukattiloita puhdistamassa. Haju oli kamala. Se meni iholle niin, että saunassa haju vielä korostui hien tullessa pintaan. ”Sen huomasimme, että tupakkamiehet paremmin kestivät mennä sinne kattilan sisälle. Tehdas maksoi hyvin ja opiskelijat mielellään ottivat rahan vastaan”.
Juhani Niinistö keskusteli Risto Sjöblomin kanssa juttu varten elokuussa 2021.
Mauri ja Anu Toikkanen ovat toteuttaneet tonttinsa kalliorinteeseen yhteisöllisen henkilögalleriaan. Yli 90 hahmoryhmässä on koolla Säynätsalon kunnan viimeisten vuosikymmenten päättäjiä, alkuperäisissä tilannekokoonpanoissaan: kunnanhallituksessa, lautakunnissa ja muussa yhteisön edunvalvonnassa.
Teksti ja kuvat: Juhani Niinistö. Julkaistu aluelehdessä Säynätsalon Sanomat keväällä 2023. Juttu on tehty kesällä 2022.
Asetelmista on tarkka kirjanpito, jossa on myös valokuvia alkuperäisistä kokoonpanoista. Paksu kansio oli Mauri Toikkasella mukana haastattelussa 2022.
Ryhmät heijastavat Mauri Toikkasen pitkää uraa luottamustoimissa, kunnan ohella mm Säynätsalon Työväenyhdistyksen (SDP) puheenjohtajana.
Toistakymmentä vuotta kuntaliitoksen jälkeen Toikkanen ideoi ja toteutti Säynätsalo-Seuran perustamisen. Seuran alkuvuosien päättäjät ovat rinteessä esillä.
1996 Toikkanen valittiin saarten ensimmäiseksi Valtteriksi.
Toikkanen teki pitkän uran Säynätsalon palokunnassa, niin tehdasyhtiön palokunnan aikana kuin palo- ja pelastustoiminnan siirryttyä kunnan vastuulle 80-luvulla. Toikkanen jatkoi kuntaliitoksen jälkeen pelastustoimen esimiestehtävissä saarella. Eläkkeelle hän jäi 2005.
Toikkanen oli myös paikallisen osuuspankin johtokunnassa parikymmentä vuotta.
Kallion koloissa ja tasanteilla on yli 90 hahmoryhmää, jotka koostuvat sadoista kivistä. Yksilöitävissä olevien Säykki-vaikuttajien määrää Toikkanen ei pysty sanomaan, mutta useisiin satoihin.
Hahmot ovat luonnonkiviä ja niitä on värittämällä tarkennettu. Mihinkään näköisyyteen ei ole pyritty.
Säynätsalon palokuntaa. Pisin mies on palopäällikkö Urpo Helakorpi (40-luvulta vuoteen 1968). Toikkanen on punaraitainen oikealla.
Ryhmät on nimetty kalliorinteeseen roomalaisin numeroin. Muuta nimikointia ei ulkona ole. Esimerkiksi II on kunnanhallitus, jossa puheenjohtajana oli Petteri Kuokkanen, tai oliko vain muutoin keskeinen. Demarivaikuttajan aikalaiset muistavat kunnan ja seurakunnan luottamustoimien ohella yhtiön kotitalousvesiauton kuljettajana ja Säynätsalon koulun vahtimestarin puolisona.
Rinteellä ovat myös Säynätsalo-seuran perustajajäsenet seuran hallituksessa. Toikkanen mainitsee erityisesti Janne Vilkunan. Säynätsalo-seura ja sille hankittu Vanerila olivat Toikkasen tuloksia Toikkasen aloitteellisuudesta.
Hahmogalleriaa ei talveksi peitetä, joten vaurioita tulee, kertoo Anu Toikkanen.
Toikkanen palaa selostuksissaan kunkin hahmoryhmän arkeen. ”Enso-Gutzeitin 100-vuotisjuhlan toimikunnassa jaettiin Vesimäen Kaukon kanssa satasia…” Avustusten määrä perustui järjestöjen jäsenmäärään. Riennossa oli silloin 1970-luvun alussa yli 900 maksavaa henkilöjäsentä. Mutta sen ohi menikin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Säynätsalon osasto, joka oli kirjannut parin tuhannen jäsenmäärän.
”Pentti Parkkosesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan”, sanoo Toikkanen, muttei avaa henkilöhistoriaa tarkemmin.
Toikkanen avaa palokuntalaisten ryhmän henkilöitä rinteessä. ”Nuo valkokypäräiset ovat minun aikaisiani upseereita.. Helakorven Urpo on tuo pitkä ukko tuolla. Harjun Allu ja Erkko. Ja pitkä mies on Rintalan Matti. Minä olen tuossa reunassa, kolmella nauhalla…”
Mauri Toikkanen oli saaren eturivin koripalloilijoita: Rinteestä siten löytyy joukkueita. Koko hahmoston vanhimpaan kerrostumaan kuuluu Säynätsalon kunnan ruotsalaiseen ystävyyskuntaan Ramnäsiin 1960-luvun alussa tehdyn matkan edustusjoukkue. Toikkanen oli mukana, mutta hallinnollisista syistä joutunut salorinteeläisten – eli kuten Make sanoo juttuäänitteessä – ”kommunistien” kiintiöön. Hänet haluttiin taitavana pelaajana ehdottomasti mukaan. ”Mutta kun koripalloilijat Kohvakka ja Aho olivat jo demaripaikoilla, ja Köykän Ana edusti porvareita, minä jouduin edustamaan Salorinnettä”, muistelee Make. Joukkueessa pelasi myös Jorma Koljonen. – Riennon ohella Toikkanen kertoo pelanneensa myös Jyväskylän Jalossa.
Hahmogallerian hoito on ollut Toikkasille työlästä. ”Kun näitä tehtiin, laitettiin ensin pippurista silmät. Mutta linnut söivät ne”, kertoi Anu Toikkanen. ”Ruoho tahtoo nousta kivenkoloista. Pitää pinseteillä nyhtää”. Eläimetkin ovat ongelma. Jänikset ovat talvisin vahingoittaneet rinnettä.
Toikkasten hahmogalleria sijaitsee yksityiskodin pihalla eikä ole julkista tilaa. Mahdollisista esittelyistä on sovittava erikseen. Emme tässä jutussa siten kerro talon tarkkaa sijaintiakaan, osoitteethan ovat yksityistietoa. JN
MUUALLA TÄSSÄ SIVUSTOSSA:
Make Toikkanen harmittelee vuonna 2018 Säynätsalon yhteisömuistin suppeutta. Toikkasen aineistokokoelmat olivat tuolloin esillä yhtiön entisessä terveysasemarakennuksessa Parviaisentiellä. Vuoden 2005 jutussa Toikkanen kertoo palokunnasta ja palokuntalaisista, etenkin värikkäästä Allan Harjusta.
Liisa Särkijärvi teki lapsuudessaan Säynätsalossa saaren oloissa ilmeisesti ainutlaatuisen yhteisömatkan: Koti vaihtui täysien mukavuuksien ”kiinalaistalosta” (nykyinen Pappilantie 5) parakkiin Kovala Ison Saunan kulmilla, kunnes sitten järjestyi muutto saaren kolmanteen kerrostaloon, Säästölään.
Nuorena Liisa oli tuntipalkkaisena tehtailla, mutta samalla verkostoitunut saaren ylempien toimihenkilöiden ja konttorin yhteisöön.
2021 Liisa oli SDP:n ehdokkaana kuntavaaleissa Jyväskylässä, motivaationa mm saada julkisuutta kuurojen palvelutarpeille.Hiihtoharrastus vei kuurojen MM-kisoihin saakka.
Säynätsalon ylemmän keskiluokan arkea insinööri- ja pankinjohtajaperheen olohuonekuvassa 1940-luvun puolivälistä.. Liisa Maikki ja Eero Särkijärven seurassa. Talo oli tavan mukaan nimetty ensimmäisen asukkaansa mukaan Särkeläksi ja on yhä olemassa Pappilantie 5:ssä.
Säynätsalossa kasvanut Liisa Särkijärvi (s 1940) muutti takaisin Säynätsaloon 2013. Kuuro Liisa oli löytänyt viiden vanhana tien tänne kuitutehtaan insinööri Eero Särkijärven ja säästöpankin konttorinjohtaja Maikki Särkijärven kasvattilapseksi. Hän saapui saaren ylärakenteeseen, kauaksi tehtaan tuntipalkkaisista, mutta osittain kohtalo, ja osittain sinnikkyys, avasivat hänelle saaren elämän kokonaisuutta.
Ammattihistoria on laaja: atk-kirjoittaja, puuseppä, työläinen Säynätsalon lautatarhalla ja vanerilla, eräopas. ”Aioin autokorjaajaksi kuurojen Turun ammattikouluun, mutta ei hyväksytty.. Silloista tasa-arvoa..”, Liisa huomauttaa.
Tämä juttu on hieman laajennettu versio Säynätsalon Sanomissa kesäkuussa 2023 julkaistusta haastattelusta. Tapasimme keväällä 2023 Liisan asunnossa Valtterintiellä.
Liisa kertoi syntyneensä Hyrynsalmen korvessa suurperheen nuorimpana 1940, asuntona vain tupa ja kamari. Neljän vanhana hän oli joutunut neljän siskon kanssa Pietarsaareen lastenkotiin.
”Olin siellä ehkä ongelmallinen siksi hoitaja laittoi mut yläkertaan menevien portaiden alle siivouskomeroon. Tuli janoinen olo, ehkä komerossa löysin juotavaa. Heräsin sairaalassa Helsingissä”. Sieltä matka jatkui Pelastakaa Lapset ry:n avustuksella Säynätsaloon, hienoon taloon nykyiselle Pappilantielle.
Kun kasvatti-isä, insinööri EeroSärkijärvi kuoli 1949, Maikkija Liisa päätyivät Kovala-nimiseen parakkiin Isonsaunan lähelle, koska Särkeläksi nimetty työsuhdeasunto (nyk Pappilantie 5) meni alta. Säynätsalon pääsaarellahan aikanaan asuminen oli työsuhderiippuvaista. Maikki oli toki pankinjohtaja, mutta tehdasyhtiössä hänellä ei ollut muodollista asemaa. Yhtiöltä saivat sentään vuokratuksi huoneen ja keittiön. Säynätsalossa ei ollut tuohon aikaan lainkaan kaupallisia tai kunnallisia asuntoja, As Oy Selkälahtikin (”Arava”) vasta paperilla. Muuttomatka oli vain runsaat 300 metriä, mutta lämmin vesi ja täydet mukavuudet vaihtuivat ämpäriveteen ja puulämmitykseen. Kun Säästölä (nyk Parviaisentie 5) vihdoin valmistui Maikki ja Liisa pääsivät tilavaan työsuhdeasuntoon sinne.
Maikki ja Liisa Särkelän pihassa. ”Kiinalaistalot” olivat saaneet nimensä kattorakenteesta. Ne olivat saaren ensimmäiset kaukolämmitteiset asuintalot. Lämpö ja kuuma vesi tulivat pannuhuoneesta ensimmäisessä talossa nykyisen Parviaisentien suunnalla.
Liisa Särkijärvi pyörineen Kovalan edessä. Liisalla oli myöhemmin Vespa, joka herätti huomiota saarella. Äiti oli ensin vastustanut, mutta sitten suostunut. Vespan ostamisessa kaupungista oli avustanut Seppo Rahunen.
Maikki Särkijärvi Kovalan edustalla. Lyyli Laavisto (vas) on pistäytynyt pihaan.
Kuuromykkien sisäoppilaitoksessa Mikkelissä Liisa oppi puhetta ja kirjoittamista, viittomista koulukavereilta vapaa-aikana. Sitten seurasi Nikkarilan kuurojen talouskoulu.
Säynätsalolaiseen tapaan Liisa oli nuorena töissä tehtaalla. Aluksi lautatarhalla leimaamassa lautojen päitä ja sitten pinkkamassa kimpiä. Mutta sitten hän pääsi vanerille. Tehtävälista on pitkä ja herättänee muistoja vanerilaisissa: paikkaajana, viilulevyjen liimauskoneella, kuivauskoneella, loppusorvauksen levyleikkajana ja , puulevyjen apusyöttäjänä.
Tehdaskokemus antoi Liisalle kuvaa saarten elämästä laajemmin. ”Opin sitä kautta, että kaikki ovat vain ihmisiä omine olemuksineen…”
”Johan kuuroilta ymmärsin, että kuuluin Säynätsalon herrasväkeen jollain näköiskunnioituksella.. Heh.”
Maikki Särkijärvi oli konttorinjohtajana Jyväskylän Säästöpankin saaren konttorissa. Se oli työväenhenkisen Nisulan Osuuskassan vastapuoli täällä. Liikepankeilla ei ollut koskaan konttoreita Säynätsalossa. Kuvassa Maikki on lähdössä linja-autolla Jyväskylään.
”Jyväskylän Säästöpankki Säynätsalossa näytti saaren porvarien rahakirstulta, mutta myös työläisiä kävi siellä. Oleskelin usein Säästölän pankissa, jopa kahvitauolla työstä tehtaalla”, Liisa muistelee. Ennen uutta taloa pankki oli toiminut Perälän päätytilassa.
Tuttavuuksista Säynätsalon ylärakenteeseen oli toki hyötyä:
”Säästölän alakerran naapuri ja yhtiön kassanhoitaja Martta Heinonen kysyi viihtyvyttäni vaneritehtaalla. Vastasin, etten pidä 3-vuorotyöstä. Martta soitti tehtaalle, ja pääsin päivä- ja iltavuoroille, kiitos Martalle”.
”Kerrottuani hänelle, että kuurot ovat reikäkorttilävistäjinä Helsingissä, hän järjesti paikan E-G Kaukopään konttoriin Imatralla. Muutin sitten Tietotehtaalle Kiloon, mutta kun tietokoneet halpenivat, pankki otti työt takaisin konttoreihin ja jäin työttömäksi.”
”Valmistuin uuteen ammattiin puusepäksi, esimerkkinä säynätsalolainen kuuro Paavo Hantunen. En ehtinyt sitä tehdä kuin harrastukseksi.”
Säynätsalossa toimi Kuurojen yhdistys, Liisa oli johtokunnassa. Nykyisin (2023) hän on kansallisella tasolla Kuurojen liiton hallituksessa, ja edelleen Jyväskylän Kuurojen yhdistyksen hallituksessa, ”Parempien puuttuessa”, Liisa lisää.
Liisa Särkijärven urheilu-ura vei myös kansainvälisiin kilpailuihin. ”Hiihtoharrastus alkoi Säynätsalossa, kun tehdas järjesti latuja Muurameen ja Kolmisoppiin. Kunto koheni ja pääsin kuurojen MM-kisoihin Åreen, ja Bersdhestgaten, EM-suunnistuksissa Moskovassa pärjäsin. Liisa oli puolitoista vuotta Suomen Kuurojen Urheiluliiton toiminnanjohtajana.
Liisa Särkijärvi nousi saarelaiseen julkisuuteen 2021 mennessään ehdokkaaksi kuntavaaleihin. Hän oli SDP:n ehdokkaana Jyväskylässä. ”Ystäväni suositteli. Ymmärsin ikäni, mutta menin vaan rohkeasti mukaan miettien että kuurot huomioittaisiin ja pääsisivät enemmän valtaväestön tietoisuuteen viittomakielen korostuksella, koska sen kautta kuurot lapset omaksuisivat ymmärrettävästi kommunikoinnin. JN
Juttu on julkaistu suppeampana Säynätsalon Sanomissa kesäkuussa 2023. Mustavalkokuvat Liisa Särkijärven arkistosta.
Paitsi viihteellinen ja kaupallinen tapahtuma, vuotuiset Säynätsalo-päivät, ja etenkin niillä pidetyt puheet, ovat myös tiedontasausta, julkisia tarkistuspisteitä siitä, missä mennään.
2022 juhlapuheen pitänyt Jyväskylän kaupunkisuunnittelujohtaja Leena Rossi tarkasteli saaria laajasti yhdyskuntasuunnittelun näkökulmassa. Puhe oli samalla omakohtainen kuvaus Säynätsalosta kasvuympäristönä aikana, kun teollisuustyöväen yhteisö täällä vielä oli voimissaan.
Säynätsalopäivien puheista jää usein elämään lauseita ja ajatuksia.
Tältä vuodelta niihin kuuluu Rossin teorian tasolla esittämä toteamus siitä, että yhdyskuntien on menestyäkseen huolehdittava sekä siitä, mikä on ihmisten yksityispiiriä että myös yhteisestä.
”Näiden kahden välinen tasapaino, sen järkkyminen, harmonian löytäminen ja vaaliminen yksilön ja koko kylän tasolla ja välillä on yhdessä kasvamista – ja kasvattamista.”
Säynätsalon arjessa tuo tasapaino on järkkynyt ajat sitten.
”Yhteiseen julkiseen” kuuluvat kaupalliset palvelut ovat pääosin lähteneet, omilla päätöksillään. Puhujan muisto jouluostoksille tulosta pääsaarelle Lehtisaaresta on melkein unohdettua entistä yhteisön täydellisyyttä. Teorian tasolla Rossi löysi tilanteesta kasvun paikan, kaiketi lähinnä kyvyn sopeutua.
Kunnan tilalle julkistoimijaksi tullut Jyväskylän kaupunki on sekin kiihtyvällä vauhdilla vähentänyt kontaktipintaansa täällä. Se on ainakin osittain ollut kaupunkipoliittinen päätös. Säynätsalo on jäänyt Muuramen varjoon etäiseksi erikoisuudeksi, jonka elinvoimaksi mainitaan nyt usein vain matkailuteollisuus.
Rossi luetteli täällä nyt ratkaisua odottavia kaava- ja rakennussuunnittelun kysymyksiä, mm rakennetaanko Alvar Aallon kunnantalon lähellä jotain, vai jääkö alue tyhjäksi.
Tulevaisuuden kysymyksiin voisi myös lisätä saarten nyt suuren vuokra-asuntokannan. Talot nousivat aikana, kun saarella oli satoja teollisuuden työpaikkoja. Sijoittajat eivät välttämättä halua tehdä uusinvestointia näin kauas suurista työpaikoista. Vuokratalojen poistuminen vähentäisi asukasmäärää.
Silloin on entistä etäämpänä kaupunginjohtaja Timo Koiviston vuoden 2020 Säykkipäivien iltapäivätilaisuudessa Juurikassa lausuma visio: Kyllä palveluja tulee, kunhan asukasmäärä kasvaa.
Säynätsalon asiakaspalveluyrittäjyyden suurta esihistoriaa on Harry Arikan ja hänen kahden veljensä, Heikin ja Hermannin, liikekeskus Pellonpäässä, nykyisen Parviaisentie 3:n paikalla. Sen lisäsiivessä aloitti 1952 saaren oloihin suuri ja hieno elokuvateatteri ”Kino”. Jo aiemmin toimivat elintarvikekauppa Ruoka-Aitta, kahvila Salon-Seura, kemikaliokauppa ja urheiluasuste- ja tarvikeliikeliike.
Tämä juttu perustuu lehden arkistotietoihin ja Epe Arikan, 75, haastatteluun. Hän ehti vielä alaikäisenä olla Ruoka-Aitan omistaja, kunnes Pellonpää purettiin Kassatalon tieltä 1965.
Elokuvateatteri ”Kino” vasemmalla ja sen edessä Pellonpään liikerakennus. Takana Perälä.
Harry Hokkanen (myöh Arikka, 1906-1953, Epen isä) joutui yrittäjäksi, kun Parviaisen tehtaat oli antanut hänelle potkut poliittisista syistä. ”Harry oli 30-luvulla kova demari”, muistutti Epe, vaan sodan jälkeen vaihtoi kansandemokraatiksi.
Aluksi Harry oli myynyt torilla Säynätsalossa ja pitänyt kauppaa Kinkomaalla, yhdessä niistä lossirannan punaisista taloista, jotka ovat siellä vielä (2022) paikallaan. Elokuvatoiminnan hän aloitti jo 1943 Seurantalolla.
Ostettuaan Peellonpään 1947 Harry otti mukaan molemmat veljensä. Heikki perusti urheiluliikkeen Urheiluala ja avasi kahvila Salon-Seuran Pellonpään toiseen päähän. Se oli kilpailija SOK:n kahvilalle. Herman perusti kemikaliokaupan. Sitä jatkoi pitkään hänen leskensä Vieno, Säästölässä (Parviaisentie 5).
Tässä yrittäjäjutussa on nykypäivän lukijalle ehkä erikoista se, että taitavilla yrittäjillä oli vasemmistolainen vakaumus. Tämä näkyi myös suhtautumisessa sotaan. Talvisotaan kolme veljestä olivat osallistuneet, mutta jatkosodan alkaessa totesivat, ”että tämä nyt ei ole meidän sotamme”. Harrysta tuli jatkosodan alkaessa Säynätsalon kansanhuoltojohtaja, Heikki hankki vamman oma-aloitteisesti ja Herman meni ”yhteisön katveeseen”, kuten monet muutkin saarelaiset jatkosodan aikana.
50-luvun poliittinen nuoriso
Ape Arikka maalaa Säynätsalon 50- ja 60-luvun taitteen nuorisoscenen, jossa politiikka oli keskeisesti esillä. Juurikan ja Salorinteen toiminnoissa oltiin erikseen, mutta urheiluseura Riennossa vasemmisto oli yhdessä. 1950-luvun TUL:n liittojuhlille meni Säynätsalosta kolmekin linja-autollista nuorisoa.
Myös Säynätsalon vähittäiskauppa oli aikanaan poliittista. Jos mahdollista, asiakkaat valitsivat oman värinsä mukaisen kaupan. Tosin ”porvarien” SOK:n laajempi valikoima joskus pakotti kaikki asioimaan siellä. Vasta 50-luvulla saarelle tullut K-kauppa oli porvarien suosiossa, Perälässä kävi laajempi asiakaskunta. Lihaan erikoistunut Itikka (Pellonpäätä vastapäätä) oli lopettanut K-kaupan saapuessa.
Mutta miten toimi rajankäynti OTK-laisen (E-liike) Mäki-Matin ja Ruoka-Aitan välillä? Epe kuvaa kilpailutekijäksi Ruoka-Aitan ”mustaa vihkoa”, johon merkittiin velaksi ostamiset. ”Tilipäivänä maksettiin aina osa, mutta lopun saattoi jättää pohjaksi, jota ei ehkä koskaan maksettu. Vuoden 1956 suurlakon aikana saatiin paljon uusia asiakkaita, jotka sitten pysyivät meillä”.
Kun Harry Arikka oli menehtymässä syöpään, hän oli pyytänyt Riennon vaikuttajia, Muisto Rajalandemareista ja Paavo Merikosken SKDL:stä luokseen, ja vedonnut Riennon pitämiseksi vasemmiston sisäisen politikoinnin ulkopuolella. (Saarella oli erikseen porvaripuolen seura Säynätsalon Saarenpojat. Sen suuntaan suhteet pysyivät pitkään kireinä).
Harry Hokkanen muutti nimensä Arikaksi, jottei tulisi sekoitetuksi veljeensä Heikkiin, molemmat kun olivat johtaja Hokkasia. ”Heikille tarkoitettu kalakukko oli kerran tullut meille, ja erehdyimme sen syömään, ennen kuin virhe huomattiin. Sillloin Harry päätti, että nimi on muutettava”.
Hokkasten suvusta ei ole puuttunut vaikeuksia. Harryn ensimmäinen vaimo Sylvi (os Salonen) kuoli keuhkovikaan ja Harry jäi tyttäriensä Raijan (myöh Lind) ja Tertun (myöh Liimatainen) yksinhuoltajaksi. Harryn toinen puoliso Tyyne (os Liikola) on Epe Arikan äiti.
Elokuvateatteriyhtiö joutui konkurssiin 1958, ei vielä kysynnän puutteesta, vaan muista syistä. Tyyne Arikka jatkoi sen pitämistä uuden aviomiehensä kanssa. Tämä kuitenkin kuoli ja elokuvateatteri siirtyi jyväskyläläiselle yrittäjälle. Televisio oli saapunut Keski-Suomeenkin eikä yleisöä enää ollut ja teatteri suljettiin.
Äidin muutettua paikkakunnalta, Ruoka-Aitta jäi vasta 17-vuotiaan Epen vastuulle. Kaupanhoitajaksi palkattiin Aino Ruusulaakso. Hankinnoissa oli ollut jotain epäselvyyttä, jota oltiin panemassa Epen syyksi ja niin hän katsoi parhaaksi häipyä. Junassa Tampereen asemalla vaihtoi suunnan Helsingistä Turuksi, maaliskuussa 1964. Ruoka-Aitta palveli Pellonpään purkamiseen saakka 1965. Hokkasten liikeperinne jatkui Vieno Hokkasen kemikaalikaupan kohteliaana palveluna sitten vielä vuosikymmeniä.
Yrittäjän vasemmistoväri ei haitannut liiketoimintaa
Harry Arikan poliittinen vakaumus ei haitannut hänen liiketoimintaansa. Tasokas elokuvateatteri oli mieluisa paikka nauttia hetken unelmista myös saaren toimihenkilöperheille. Arikan hautajaiset 1953 lienevät yleisömäärältään suurimmat Säynätsalon kirkkomaalla. Hautajaissaattue aloitti matkansa Salorinteen työväentalolta, jonka rakentamisponnistuksiin Arikka oli osallistunut. Epe Arikka muistutti isänsä nauttimasta lempinimestä saarilla, ”lompakkokommunisti”.
Jyväskylän "Deep South" 