Juhani Niinistö toimi pitkään Ylen ulkomaanradion päällikkönä vuoteen 2005, Kanadassa Vapaa Sana Pressissä päätoimittajana 2006-2011, vuodesta 2014 kirjoittanut uutisia Suomesta aasialaiselle uutistoimistolle. Paikallislehti Säynätsalon Sanomien o.t.o päätoimittaja 2005 ja 2021-2023.
Säynätsalon Ammattikoulun (SAMK) oppilaita ja opettajia koulutalon kuistilla ilmeisesti vuonna 1949. Ylhäällä vasemmalla rehtori, kirkkoherra Robert Valpio, puulinjan lehtori Paavo Kovalainen, voimistelun ja liikunnan opettaja Kalevi Vesterinen ja terveystietoa opettanut Siiri Hämäläinen. Metallilinjan opettaja Kalevi Savolainen puuttuu kuvasta.
Säynätsalossa toimi vielä sotien jälkeen ammattikoulu, johon tultiin oppiin kauempaakin. Kyse oli Parviaisen Tehtaitten aloittamasta koulusta, jota uusi omistaja, Enso-Gutzeit jatkoi 1950-luvun puoliväliin saakka.
Saarten ohella oppilaita tuli Jyväskylän lähikunnista sekä Enso-Gutzeitin teollisuuspaikkakunnilta. Ulkopaikkakuntalaisille oli kaksi asuntolarakennusta.
Julkisen vallan tarjoamaan ammattikoulutukseen tottuneessa Suomessa yritysten ylläpitämät ammattikoulut vaikuttavat oudolta järjestelyltä. Kaupunkeja ja kuntia ammattikoulujen perustamiseen velvoittava laki tuli kuitenkin Suomessa voimaan vasta 1950-luvun lopulta. Muualla Euroopassa yritykset vielä paikoitellen kouluttavat itse työvoimaansa, eikä yleisesti hyväksyttyjä ammattikoulutodistuksia aina ole. Äskettäin kyllä Valmet ilmoitti aloittavansa Jyväskylässä valimoammattilaisten kouluttamisen itse, kun alan julkinen koulutus on loppunut.
Opetus Säynätsalon Ammattikoulussa oli ilmaista. Oppilaat olivat ”yhtiön kirjoissa” ja saivat lukuvuoden aikana pientä palkkaakin. Kesäisin he olivat tehtaalla harjoittelemassa.
Nelivuotisessa koulussa oli aluksi puutyö- ja metallilinja, loppuvuosina myös kotitalouslinja.
Ammattikoulun rehtorina oli Säynätsalon kirkkoherra, Robert Valpio (khran virassa 1934-1950), sivutoimenaan seurakuntatyön ohella. Hän oli osan aikaa myös tehdasyhtiön sosiaalijohtaja, ja vieläpä Säynätsalo-lehden päätoimittajakin.
Valpio oli sosiaalisesti suuntautunut ja toimitusjohtaja Hilmer Brommels arvosti hänen asianharrastustaan. Valpion kerrotaan sanoneen, että ”yhtä arvokasta on johtaa ammattikoulua kuin saarnata kirkossa”.
Säynätsaloon ammattikouluun tulleiden ulkopaikkakuntalaisten asuntoloina oli kaksi yksikerroksista rakennusta vanhan urheilukentän pohjoislaidalla, säynätsalolaisessa ilmaisussa niitä kutsuttiin ”parakeiksi”. ”Vanha urheilukenttä” sijaitsi suunnilleen nykyisen Parviaisentie 5:n ja Valtterintien kerrostalojen välissä, kunnantalosta lounaaseen. Aikalaiset kertovat, että vieraspaikkakuntalaisten ammattikoululaisten vapaa-aika oli vauhdikastakin. Tytöt ja pojat majoitettiin eri taloihin toki. Ammattikoulun opetusohjelmaan kuuluneessa terveysopissa keskityttiin suhteettoman paljon ”menttaalihygeniaksi” kutsuttuun huolenkantoon oppilaiden siveydestä.
Ammattikoulu toimi ”Törölänä” tunnetussa rakennuksessa, joka sijaitsi aivan paloaseman (eli nykyisen Vanerilan) läheisyydessä. Talossa oli sitä ennen toiminut työväen ruokala. Silloista Säynätsalon keskustaa on nyt vaikea hahmottaa: Nykyisen Salen paikalla oli vuonna 1948 valmistunut yhtiön uusi konttori, ja aukion toisella laidalla Säynätsalon Osuuskauppa. Valtatien toisella puolella olivat 1930-luvulla valmistunut Perälän kauppatalo sekä vanha poliisiasema, joka purettiin Säästölän (nykyinen Parviaisentie 5) tieltä 50-luvun puolivälissä.
Viimeiset oppilaat Säynätsalon ammattikouluun otettiin ilmeisesti 1954. Sen jälkeen saarilta mentiin Jyväskylän uuteen Keskusammattikouluun – ja sen seuraajiin. Törölä purettiin lähes saman tien.
Törölä 1930-luvulla. Kerrotaan tehtaan johtaja Hugo Parviaisen keksineen talon nimen, sen ulkoasun perusteella. Suunnittelija ei ole tiedossa. Oikealla häämöttää tuolloin jo ”funkkistyyliin” korjattu SOK-puolen Osuuskaupan rakennus. Jutussa julkaistu kuva oppilaista ja opettajista on otettu vasemman päädyn parvekkeen luona. Ammattikoulussa oli sisäisiä perinteitä, jotka tukivat oppilaiden ammatti-identiteettiä ja koulun arvostusta. Sellaisiin kuului mm tämä SAMK:in sormus. Oppilaan koulutuksen päättymisvuosi kaiverrettiin sormukseen.
Jutun kuva Säynätsalon Ammattikoulun oppilaista on ilmeisesti syksyllä 1949. Ehkä joku tunnistaa saarelaisia kahden tai kolmenkin sukupolven takaa, ainakin niminä?
Kuvassa nähdään kuvan käyttöön antaneen Kauko Sihvosen mukaan ainakin seuraavat säynätsalolaiset tai Jyväskylän alueelta tulleet oppilaat.
Savolinnasta tulleita Säynätsalon Ammattikoulun vuoden 1949 kuvassa ovat sukunimiltään ainakin Kohonen, Juvonen, Reinikainen, Massinen ja Hyvärinen.
Kauko Sihvosen mukaan kuvasta puuttuvat lisäksi saarelaiset Oksanen Raimo, Enqvist Ilmari, Mynttinen Esko, Vanninen Heikki ja Närhi Alpo.
Kiitämme SAMKia käynyttä Kauko Sihvosta aineistosta tähän juttuun. Oppilaiden nimiluettelo perustuu Sihvosen muistiinpanoihin. Julkaistu Säynätsalon Sanomissa helmikuussa 2021.
Pääsiäisen alla 1965 Säynätsalosta jysähti. ”..Ainutlaatuiseksi Suomen kirkossa” hehkutti Säynätsalo-lehti tilaisuutta, jossa Säynätsalon työväen edustajat Yrjö Aho,Toivo Kupari, Frans Louhi ja Kauko Pietinen esittivät kysymyksiä Lapuan piispa Eero Lehtiselle.
Kirkon keskusteluyhteys Suomen vasemmistoon oli tuolloin vielä vaikea ja piispan suostumista julkiseen paneelikeskusteluun pidettiin rohkeanakin. Lehtinen korosti keskustelun alkaessa, että vastaa vain omasta puolestaan eikä esitä ”kirkon kantaa”.
Hankkeen toteutti Säynätsalon piispantarkastuksen yhteydessä kirkkoherra Armas Vuoristo. Pappina Helsingissä ennen Säynätsaloa toiminut Vuoristo oli saanut vasemmistolaisia mukaan seurakunnan toimintaan. Kun Vuoristo seuraavana sunnuntaina 5.4 asetettiin virkaansa, kirkko oli Säynätsalo-lehden mukaan ollut aivan täynnä, käytäviä myöten.
Lehtisaaren vastavalmistuneen uuden puolen salissa oikealta piispa Eero Lehtinen, Frans Louhi (SDP), kirkkoherra Armas Vuoristo, Toivo Kupari (SKDL), Yrjö Aho (SDP) ja Kauko Pietinen (SKDL). Kuva: Säynätsalo-lehti 1965
Vuoristo selitti aluksi, että piispa on sitoutunut vastaamaan välittömästi kaikkiin kysymyksiin. Kuitenkin yhteen Pietisen kysymykseen piispa ei halunnut vastata, koska se oli hänen mielestään mennyt ”suurpolitiikan puolelle”.
Piispalta selkeä kanta koulu-uudistukseen
Lehtisaaren keskustelussa nousi voimakkaasti esille tuolloin vielä visiona ollut koulu-uudistus. Peruskoulusta ei ollut vielä 1965 säädetty mitään, ja koulutuksellisena toimintamallina olivat kansakoulut sekä erikseen neljänneltä luokalta pääsykokeen ja lähtöpisteiden kautta avautuvat oppikoulut.
Ajatus koko väestön yhteisestä koulusta sai vielä tuolloin kovaakin vastustusta oikealta: ”Alempia yhteiskuntaluokkia ei pitäisi kouluttaa julkisin varoin, kansakoulua pidemmälle” oli laajasti kokoomuksessa esiintynyt kanta. Yrjö Aho kysyikin piispan käsitystä SDP:n puolueohjelman koulukysymyksistä. Piispa osoittautui yhteisen koulun kannattajaksi.
Piispan vastaus oli varsin yksiselitteinen: ”En ole tutustunut yhtenäiskoulun koko ohjelmaan, mutta niihin perusteisiin, jotka minulle esitettiin, yhdyn täysin. Olen periaatteessa yhtenäiskoulun kannalla ja toivon, että se toteutetaan terveesti. Erityisesti ajattelen sitä, että kaikissa kodeissa ja kansalaispiireissä päästäisiin yhtäläisin edellytyksin opin tielle ja niin pitkälle kuin asianomaisen varat, voimat ja kyvyt riittävät”.
Myös toisella kierroksella Aho kysyi kommentteja SDP:n puolueohjelmasta. Piispan vastaus oli myötäsukainen. Hän kuitenkin korosti, ettei ole sosialidemokraatti.
Kauko Pietinen kysyi, katsoiko piispa partiojärjestön kuuluvan kirkon piiriin. Piispan seurakunnan valtaa korostava vastaus tuntuu nykyajasta käsin kovin etäiseltä.
Piispa Lehtisen mielestä seurakunnalla voi olla lippukunta, mutta seurakunnan tulee kokonaan saada määrätä sen hengestä ja toiminnasta. ”Seurakunta ei mielestäni voi ottaa omaksensa sellaista partioryhmää, joka on jossain suhteessa muiden määrättävissä. Sen tulee olla kokonaan seurakunnan hallittavissa, ts seurakunta saa yksin ratkaista johtajakysmyksen, hengen, jne. Yhteys yleiseen partiojärjestöön on sellainen, että se saa sieltä toiminta-apua, jos saa”
Säynätsalo-lehden uutisen ingressi numerossa 9.4.1965. Kommenteissaan yleensä erittäin varovainen päätoimittaja Uuno Lakkinen kuvasi keskustelutilannetta ”ainutlaatuiseksi” Suomen evl-kirkon vaiheissa.
Sodat, sosialismi ja punaisten haudat
Toivo Kupari kysyi kirkon suhteesta ”rauhan asiaan”, kun ”papit sodan aikana siunasivat aseita”.
Lehtinen sanoi, ettei papisto ollessaan mukana ”kansamme ahdistavissa kohtaloissa sentään ole tahtonut siunata aseita, vaan siunata ja vahvistaa niitä miehiä, jotka olivat ahdistuksessa.” ”Omasta puolestani voisin aivan vilpittömästi ja rehellisesti sanoa, että talvisodan ahdistuksessa jos missään minulle kävi niin, että vihollisen sotilas astui minun sydämeeni, sillä samat sodan kirot ja kauhut olivat siellä ja täällä”.
Lehtinen totesi myös, että jos kristillisyys on aitoa ja elävää, niin kristillisen seurakunnan rukous on aina, että kristillisen seurakunnan rukous on aina, että rauha maailmassa varjeltuisi ja että valtakunta saisi elää rauhassa.
Kysymys punaisten haudoista oli 60-luvulla noussut esille juuri vapautumassa olleessa keskusteluilmapiirissä. Kauko Pietinen sanoi ”yleisesti tunnettua olevan”, että punaisten puolella taistelleiden hautoja ei kirkon toimesta ole siunattu. ”Katsotteko, että asia kirkon puolesta on kunnossa?”
”Siunaaminen on aina omaisten asia, jota kirkko ei ilman muuta katso omaksi asiakseen. Mutta jos tarkoitatte sitä, että onko kysymänne asia kirkon puolesta kunnossa, niin vastaan, ettei ole”, sanoi piispa. ”Olipa joku silloin punainen tai valkoinen, niin minulle hän on tällä hetkellä ihminen, lähimmäinen, tämän kansan jäsen, jonka jälkeen ovat jääneet lähimmät kärsimään ja itkemään yhtä raskaasti kuin toiset ja jos ja kun on tapahtunut tällaisia asioita, joihin viitattiin, se on erittäin valitettavaa..”
Toivo Kupari kysyi piispan mielipidettä sosialismista ja sosialisoimisesta.
”Käsite ei ole yksiselitteinen. Sosialisointia pitäisin erittäin hyvänä asiana ja ohjelmana, ja kenties hyvin evankeliumin mukaisenakin, Minä epäilen sosialisoinnissa vain yhtä kohtaa, nimittäin ihmistä itseään. Sosialisoitu yhteiskunta edellyttää erittäin hyvää ryhtiä, ja valitettavasti minä en toistaiseksi usko, että se ryhti tulisi. Sosialisoidun laitoksen heikkous on siinä, että meidän hyvä ryhtimme ei kestä. Me emme yhtä ryhdikkäästi ponnistele valitettavasti sen eteenpäin viemiseksi kuin silloin, kun voitto tulee meille itsellemme. Kristittynä minulla ei taida olla yhtä suurta luottamusta ihmiseen.
Toivo Kupari kysyi, miksi eduskunnassa kirkosta eronneet kansanedustajat eivät saa käsitellä kirkkolakiasioita, mutta pappis-kansanedustajat kyllä kirkosta eronneihin liittyviä asioita. ”Toisessa siis noudatetaan demokratiaa, toisessa ei”, tiivisti Kupari.
Piispa kysyi, mitä ne eduskuntaan tulevat kirkosta eroamisia koskevat asiat olisivat. Hän totesi meillä olevan uskonnonvapauslaki ja siviilirekisteri, mutta ei ole mitään sellaista erikoislainsäädäntöä olemassa, joka koskisi vain ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoon.
Lehtinen totesi, että ”meidän vanhan suomalaisen järjerstyksen mukaan kirkkolainsäädäntö viedään eduskuntaan. Lehtinen korosti, että vapaat kirkolliset yhdyskunnat ovat nimenomaan halunneet sellaisen kirkkojärjestyksen, jolla ei ole mitään yhteyttä valtiolliseen elämään.
”Perinteisiä uskonasioita” piispalta ei kysytty. Sellaista tuskin säynätsalolainen yleisö olisi odottanutkaan. Kirkon nykyinen jako liberaaleihin ja konservatiiveihin oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Mutta pääsiäinen oli juuri edessä ja Frans Louhi nosti esille historiallisen pääsisäisen. Hän kysyi piispalta, oliko Jeesus valekuollut vai kuollut ristillä ollessaan?
”Lähtemättä syvällisiin teologisiin todisteluihin tahdon sanoa, että tämä asia on lähinnä uskon asia. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa”
Lehtinen oli Kekkosen valinta
Piispoja ei tuohon aikaan jaettu vapaamielisiin ja konservatiiveihin julkisuudessa. Koska kuitenkin presidentti nimitti 90-luvun alkuun saakka piispat, nimitysprosessi saattoi leimata. Kirkolla oli oikeus esittää kolmea piispaehdokasta, ja heistä presidentit valitsivat. Lehtisen kohdalla oli käynyt niin, että Kekkonen oli ohittanut ensimmäisenä olleen Olavi Kareksen ja nimittänyt Lehtisen.. Kun Lehtinen (1911-2007) sitten saapui Lapualle siellä tervetuliaistoimikunnan edustaja oli sanonut suoraan, ettei me teitä tänne haluttu, mutta tervetuloa kuitenkin. Kares (1903-1988) nimitettiin myöhemmin Kuopion piispaksi 1962, eikä siten jäänyt pysyvästi Kekkosen epäsuosioon.
Säynätsalo oli siirretty Tampereen hiippakunnasta uuteen Lapuan hiippakuntaan. Ennen Lehtistä Säykissä oli viimeksi pitänyt tarkastuksen piispa Eelis Gulin. Säynätsalon porvarisvoittoisissa seurakuntapiireissä (ennen Armas Vuoriston tuomaa uutta aikaa) Lehtisen nimitys Lapualle oli myös ollut ilmeinen pettymys, arkipäivän kommenttien perusteella. Ennen vuoden 1965 tarkastusta Lehtinen oli käynyt Säynätsaloa tarkastamassa myös vuosikymmenen vaihteessa.
Lehtisen roolia ei liene laajemmin tutkittu. Ville Jalovaara kirjoitti 2009 hänen olleen ”asevelipiispa”. 1995 Lehtinen oli valittu pitämään siunauspuhe kenraali Väinö Valven, viimeisen jääkärin, valtiollisissa hautajaisissa. Mieleeni jäi sieltä Lehtisen lause Jääkärien ohimarssi on päättynyt. JN
Kymykset ja vastaukset on poimittu Säynätsalo-lehden laajasta selostuksesta 9.4.1965. Vaikka Säynätsalon päätoimittaja Uuno Lakkinen kuvasi keskustelua liki historialliseksi avaukseksi, Lehtisen ja työväenjohtajien tapaaminen ei noussut valtakunnalliseksi uutiseksi. Kansan Uutiset lienee ollut paikalla ja tehnyt uutisen, varmasti myös Keskisuomalainen ja ehkä K-S Iltalehti.
Piispa Lehtinen teki myös perinteisen kiertokäynnin tehtaalla. Kuvassa korjauspajalta vasemmalta jyrsijjä Eino Hyvönen, insinööri Yrjö Peltomäki ja piispa Eero Lehtinen. Kuva: Säynätsalo-lehti, 1965
Takaisin sivuston saynatsalo.net juttuhakemistoon. ”Pitkän linjan Säynätsalo” käsittää Juhani Niinistön juttuja, joista pääosa on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 2005 ja 2021-2023, joitakin sillä välilläkin.
Keijo Meronen oli opettajana saarilla 1969-2005 ja Jouko Rikkola1982-2010. Säynätsalo-päivillä 2022 he keskustelivat opetuksesta ja Säynätsalosta, Eila Tiaisen johdatellessa.
Merosen ja Mikkolan työuriin liittyi vielä kokemus opetustoimestaan hyvää huolta pitäneistä Säykin kunnallispoliitikoista. Vaan pääosaan nyt 2022 nousi viivytystaistelu yläasteen puolesta, kuntaliitoksen jälkeen. Mutta myös tarinat kohtaamisista sellaisten oppilaiden kanssa, joilla ei silloin koulussa mennyt kovin hyvin.
Kunnantalolle myös saapunut Sinikka Moijanen vei kommenteissaan aikajänteen huikeasti 1950-luvulle saakka.
Opetusalan ja kylän tapahtumia tiiviisti seuraavat opettajat kommentoivat myös äskeisiä ratkaisuja. Säynätsalon uutisseurantaan keskustelusta jäi Rikkolan ennustus, että Lehtisaaren urheilualueelle voi lopulta käydä huonosti, kun kouluja ei ole.
Opettaja Sinikka Moijasen kokemus Lehtisaaren koululta ulottuu 1950-luvulle.
1993 jälkeen ala- ja yläkoulu olivat entistä enemmän yhtä, kun molemmat olivat pieniä. ”Mehän taistelimme elintilastamme yläkouluna, ja kauanhan siinä meni kunnes yläkoulu täältä lähti”, Rikkola sanoi.
”Se oli yhteinen ponnistus, että se pysyi täällä. Kaikki kaupungin rehtorit olivat sitä mieltä, että se voisi olla jossain muualla. Pikku hiljaa keljonkankaaleisten määrä kasvoi, ja nyt mennyt ylitse.
Rikkola on selvästi pettynyt siihen, että Säynätsalossa päädyttiin säilyttämään 2021 Säynätsalon ja Muuratsalon koulut, mutta hävittämään Lehtisaari.
”Minä luulin, ennen kuin tämän kuulin, että koko kylä on yhdessä. Mutta Lehtisaari jäi ikävä kyllä itsekseen.”
”Nyt Kuntotalon salit ja luistelumahdollisuudet, ne kaikki jäävät kehittämättä, kun se koulu ei ole siellä..”
”Vaikka ne yläasteen talot olisi hävitetty, mutta ala-asteen rakennus säästetty. – Mutta päätökset on tehty, ja siihen on tyytyminen. Vanhemmat ovat halunneet tällaisen vaihtoehdon”.
Meronen kertoi vanhan puolen, eli ala-asteen, suuresta remontista parikymmentä vuotta sitten.
”Vuonna 2000 alakoulussa vain betonirunko vanhaa. Kaikki muu tehtiin sisältä ja ulkoa uusiksi.”
Nyt katsottuna sijoitus on menetetty. ”Yksityinen ihminen ei voi tuhlata niin paljon kuin julkinen valta”.
”Mitäs sitten kun Keljonkankaalla tilat käyvät ahtaaksi?
Ei voida mennä Lehtisaareen , talot on jo purettu ja siellä asuu onnellisia ihmisiä rivitaloissa..”
Rikkola sanoi, että olisi ollut parempi keskittää Lehtisaareen, etenkin ajatellen oppilasmäärän vähentymistä. ”Pahimmillaan käy niin että on yksi koulu”
Ymmärrän kyllä vanhempia, jotka ajattelevat lähellä olevan päiväkoti-koulun olevan käytännöllinen.
”Yhdenmukaisuuden vaara”
Juontaja Eila Tiainen kertoi keskustelun teeman ”Koko kylä kasvattaa” otetun Afrikasta. Siellä puhuttiin kyläkasvattamisesta: Perheet olivat yhtä suurta joukkoa eikä ollut niin suurta eroa yhteisessä huolenpidossa, kenen lapsesta oli kyse.
”Mitä se oikein tarkoittaa, koko kylä kasvattaa. Se on aika haastava juttu”, pohti Meronen. ”Se on melkoinen verkosto, mikä siinä syntyy”..
”Ajatus koko kylästä kasvattajana on tietyllä tavalla pelottava”, sanoi Jouko Rikkola. ”Siinä on niin suuri yhdenmukaisuuden vaara,” Rikkola sanoi ja kertoi vastakkaisista yhdenmukaisuuksista saarilla.
Aikalaistietojen mukaan oli ennen 60-lukua yleistä, että jos oppilas kertoi kotona saaneensa koulussa rangaistuksen, kuritettiin vielä kotona. ”Kun koulu rankaisi, sai kotonakin piiskaa”.
”Mutta myöhemmin päästiin vaiheeseen, jossa oli jo täällä sitä ilmiötä, että jos ei koululla mene niin kuin me halutaan, tästä tulee isompi haloo..”
Teollisuusyhdyskunta arvosti koulujaan
Keijo Meronen kertoi, että hänen oli aika helppo sopeutua Säynätsaloon opettajaksi 1969: Lapsuuden ja nuoruuden kotipaikka oli ollut Jyskä, joka teollisuuspaikkana oli melko samanlainen kuin Säynätsalo. Kuitenkin Säynätsalo oli tiiviimpi ja politiikka vaikutti. ”Kun jotkut tuttavat kuulivat, että olimme Riitan kanssa päässeet Säynätsaloon, sanoivat kuinka te voitte mennä sellaiseen kommarien paikkaan.”
Siihen minä sanoin, että ”kuulkaa te että tiedä, kuinka hyvä paikka Säynätsalo on olla opettajana.”. Kunnanisät pitävät hyvää huolta koulusta.
Keskisuomalaisilla Säynätsalon ulkopuolella oli väärä käsitys olosuhteista Säynätsalossa. ”Tämä oli asia josta pääsin puhumaan, punaisen lipputangon ohella”.
Rikkola otti esille koulun täällä aikanaan nauttiman arvostuksen. ”Perheille koulu oli mahdollisuus tarjota lapselle sosiaalista nousua. Se näkyi täällä saarilla koulun kunnioittamisessa”.
”Sitä vähän kaipailee, kun seuraa nykykoulun keskustelua”. Oli yhteisöllisyys, kaikkien vanhempien yhteinen tuki.
Hyvät muistot vaikeista oppilaista
Rikkola tuli saarelle aluksi erityisopettajatehtäviin. ”Minulla on siitä työvaiheesta oikeastaan kaikista parhaat muistot. Ne oppilaat, joiden kanssa pääsi selvittelemään pienessä porukassa, tulevat vielä tänäkin päivänä juttelemaan. ..jos siis ovat tolkuissaan.”
Rikkola kertoi puhelusta, jonka oli saanut Konnunsuolta, entiseltä oppilaalta. Asiana oli päättötodistuksen kopion toimittaminen. Laitoksessa Konnunsuolla oli ollut samaan aikaan toinenkin entinen. Keskustelu oli mennyt leikkisästi kouluajan tilanteeseen. ”Ette te kai vaan polta tupakkaa siellä..” ”No emme varmasti”.
1980-luvun alussa muuramelaiset kävivät vielä koulua Säynätsalossa ja vastakkainasettelua syntyi. Porukka oli vähän kuritonta. Rikkola kertoo matematiikkaa Lehtisaaressa opettaneen, josta sittemmin tuli Joensuun lyseon rehtori, sanoneen, ettei ollut nähnyt vastaavaa missään.
”Ei ne muuramelaiset kuitenkaan jääneet jälkeen muista, hain niitä autolla kouluun, ihan yksin” ”Odotettiin, että aamiainen oli syöty, ja sitten matkaan”.
Lehtisaaren koulu oli 1980-luvulla tavattoman täynnä. Opetuskäyttöön oli otettu myös entinen Mäki-Matin kiinteistö ja opettajaien asuntolat.
Yhteydet vanhempiin paranivat
Kodin ja koulun yhteistyö kasvoi Merosen ja Rikkolan työvuosina. Meronen kertoi, että aloittaessaan 1969 hän ei oppinut tuntemaan vanhempia niin paljon kuin sitten myöhempinä aikoina.
”Yhteistyön kehittyessä tuli vanhempainneuvostoja ja monenlaista. Osa hoidettiin tapahtumien, leirikoulujen ym kautta.”
2000-luvun alussa olivat jo vanhempain ryhmät. Niitä oli joka luokalta. Se oli hyvä uudistus, aktiiviset ihmiset lähtevät sellaiseen.
Säynätsalossa koulujen tiiloja hyödynnettiin myös kunnan nuorisotoiminnassa. Se auttoi investoinneissa. ”Kunnan nuorisotyöpuoli tuli mukaan, ja saatiin mm videotykki.
Hienoihin muistoihin kuuluu myös musiikkistudio, joka hankittiin käytettynä. Opettajat mainitsevat sen asiantuntevan vastuuhenkilön, Teemu Partasen. Studiota käytti koulun ohella työväenopisto.
Koti ja opettaja joskus eri kannalla oppilaan tulevaisuudesta
Säynätsalon aiemmat opettajat ovat haastatteluissa muistelleet, kuinka vaikeaa opettajalle oli ottaa kantaa oppilaan koko elämään vaikuttavaan oppikouluun pisteyttämiseen. Kaarlo Kaltiala kertoi, kuinka erään oppilaat huonot lähtöpisteet olivat jääneet hänen mieltään kalvamaan vuosikymmeniksi. Lyyli Koskinen kuvasi Säynätsalon Sanomien haastattelussa 2005, kuinka hän useaan kertaan kävi eräässä kodissa Muuratsalon eteläpäässä motivoimassa perheen tyttären lähettämistä oppikouluun, ja lopulta onnistui. Toisaalta äskettäin eräs 60-luvun alun oppilas muisteli, kuinka hänen isänsä ei pitänyt oppikoulua tarpeellisena. ”Kaikki lapseni ovat tehtaan portista menneet”, sanoi isä – eikä poika voinut pyrkiä oppikouluun.
Merosen ja Rikkilän aikana oltiin jo yhtenäiskoulussa, mutta oppilaan ja kodin asenteet vaikuttivat kuitenkin linjavalintoihin, oppilaan siirtyessä yläasteelle.
Meronen totesi, että kun kuudennella luokalla piti tehdä valinta, mukavuudenhaluiset pojat mielellään ottivat alimman kurssin. ”Mutta se sulki pois lukion ja myöhemmin ehkä huomattiin, että valinta olikin ollut väärä”.
”Jos lukiossa olisi ollut 70- ja 80-luvuilla näitä ammattilinjoja, sinne olisi mennyt enemmän nuorisoa”, sanoi Rikkala.
”Kaikki eivät ole lukutyyppejä”, johdatteli Tiainen keskustelua.
”Kautta historian, jos joku on hyvin lahjakas, kyllä sitä on ohjattu. Mutta sen, joka meinaa jäädä veneen keikkuvalle puolella, ohjaaminen on ollut vaikeampaa”.
Aiemmin saatavilla olleita valinnaisaineita opettajat pitivät monille pelastuksena. Saattoi ottaa paketin kotitaloutta tai teknistä työtä. ”Ihmettelen, mihin se on hävinnyt. On kai kallista…” sanoi Rikkola.
”Tunnen entisiä oppilaita, jotka ovat erittäin hyviä ammattimiehiä, kun ovat saaneet touhuta ..”
”Mutta nyt kouluissa ei ole pajoja, joissa tehtäisiin..”
Meronen huomautti, että nykyisin opettajat ja oppilaat ovat kovilla. Hän myös ihmetteli matematiikan keskeistä asemaa lukiossa. ”Matematiikan korostus on monille ahdistus. Jos matikka ei luista, sepä onkin stop..”
Juontaja kysyi merkittävistä oppilaista. Rikkola kertoi jonkun sanoneen hänelle, että nyt saat tärkeitä terveisiä: Kyse oli ollut Miika Nousiaisen myönteisestä lausunnosta.
Vuoden 1958 kansakoululaki rajasi luokkien kokoa
Yleisöstä keskusteluun osallistui opettaja Sinikka Moijanen. Hän ja myöhemmin rehtorin tehtäviin noussut Kyösti (”Köpi”) Moijanen olivat tulleet saarille jo 50-luvun puolivälissä.
Kemijärvellä opettajina olleet Moijaset olivat nähneet Opettaja-lehdessä Säynätsalon ilmoituksen ja parhailla papereilla päässeet tänne.
Ensimmäisenä syksynä Sinikalla oli opetattavinaan 180-senttisiä poikia, jotka olivat jo ehtineet jäädä kolmasti luokalle. Heidän kanssaan piti pärjätä 40 oppilaan luokassa.
1958 tuli uusi kansakoululaki, jolla saatiin ryhmät pienemmiksi.
Sinikka Moijanen luetteli huikeita oppilasmääriä Lehtisaaren koulusta 1960-luvulta alkaen. Kasvu johtui nimenomaan Muuramesta, joka alkoi nousun 2500 asukkaan kunnasta nykyiseen.
Vertailu Korpilahteen
Keskustelua seuraamassa ollut Jyväskylän kaupunkisuunnittelujohtaja Leena Rossi teki vertauksen Korpilahteen, toiseen kuntaliitosalueeseen. ”Siellä oli aikanaan ollut 40 koulua, nyt siellä on yksi.” Mitä kaikkea se koulu merkitsee toimijalle, Rossi pohti (Ilmeisesti kuitenkin on edelleen sekä keskustan että Tikkalan koulut, toim huom)
.
Kun Muuratsalo otti avoimesti vastaan..
Ilkka Pernu kertoi omakohtaisen tarinan pienen koulun avoimuudesta. Keväällä 1991 Pernut olivat tulleet uutta kotipaikkaansa katsomaan, ostettuaan talon Muuratsalosta. Tuukka olisi menossa syksyllä kouluun, Anna jatkamaan. He olivat ajaneet pihaan ja menneet sisään avoimesta ovesta. Yhden luokankin ovi oli auki. ”Pälvimäen Lasse siellä opetti. Hän kysyi, keitä olemme ja mitä haluamme. Siltä seisomalta hän organisoi pari oppilasta: Petteri, mene näyttämään Tuukalle taloa, ja Minna Annalle.”
”Suuressa keskustakoulussa vahtimestari olisi käännyttänyt meidät ovelta.”
Pernu kertoi myös kouluasioiden käsittelystä Säynätsalon aluevaltuustossa ja -lautakunnassa. (Sellainen toimi vuoteen 2006) Liitossopimuksen sisältyi paikallisesti käytettävä määraha. Kouluilta tuli hakemuksia, ja mukisematta täällä istuva valtuustosalissa porukka teki päätökset
Tekstin perustuu äänitykseen. . Puheenvuorot olivat tässä laajuudessa painetussa lehdessä elokuussa 2022. JN
Säynätsalon koululaitoksen perustajaopettajat olivat Erkki ja Olga Lehtiö. Heidän pitkät uransa päättyivät vasta 1950-luvulla.
Säynätsalon kansakoulu alkoi Parviaisen tehdasyhtiön kouluna 1915. Se toimi ensin lähellä teollisuutta rakennuksessa, joka myöhemmin tunnettiin Seurantalona, suunnilleen nykyisen terveyskeskuksen paikalla.
Vuonna 1921 valmistui puinen kaksikerroksinen koulu saaren pohjoisrantaan. Se paloi 1953. Tilalle nousi 1955 betoni- ja tiilirakenteinen koulu, joka lopulta purettiin nykyisen Koulunrannan asutusalueen tieltä 2010-luvulla.
Osa Lehtiöiden oppilaista sai vuosikymmenten traumat, mutta toisaalta monet kiittivät heitä hyvästä opetuksesta ja ohjauksesta elämään.
Olga ja Erkki Lehtiö 1960-luvulla Lehtisaaren kodissaan.
Vaikka Lehtiöt olivat jääneet eläkkeelle jo 1950-luvun puolivälissä, vielä tällä vuosituhannella nousi keskustelu kokemuksista heidän koulussaan. Saarilla oli yhä patoutunutta tilausta sen pohtimiselle, mitä Lehtiöt olivat itse kunkin elämälle merkinneet. Osalle Lehtiöt olivat olleet ikävä kokemus, osalle myönteinen ja koko loppuelämääkin myönteisesti kantanut.
Toimeen tarttui saarelaisten tuntoja tuolloin kym menisen vuotta Säykki-lehden päätoimittajana kuunnellut toimittaja Ulla Jylhä. Hän laati ja ohjasi näytelmän ”Koulu ennen ja nyt”. Sitä esitettiin paikallisvoimin Juurikassa vuoden 2005 Säynätsalo-päivillä ja koulun 90-vuotisjuhlan aikaan.
Jylhä nosti esille oppilaiden sanattoman vastarinnan, joka toimi selviämiskeinona, kuitenkin lähinnä Lehtiöden selän takana. Viittauslakoista on kyllä ker rottu. Parviaisten hallitessa saarta, valitukset teollisuussuvun luottamusta nauttivasta opettajapariskunnasta olisivat jopa vaarantaneet työsuhteen tai ainakin uran etenemisen. Jylhän näytelmä oli samalla myös jo viihdettä vaikeasta ajasta, vuosikymmeniä sitten.
Kun näytelmää esitettiin Juurikassa yleisölle, joka oli joko kokenut Lehtiöt tai kuullut vanhemmiltaan lukemattomia tarinoita heistä, vuosikymmenten takainen ilmapiiri oli hetken tiiviisti todellista. Jonkinlainen huippukohta oli, kun luokkaansa opettanut miesopettaja (eli Erkki Lehtiön roolissa Orvo Mäkelä) ilmoittaa lähtevänsä ”tapaamaan kirkkoherraa ja vaimonsa Olgan tulevan jatkamaan oppituntia”. Tuolloin katsomo lähes hiljeni odottamaan Olgaa, ja katsomaan menneisyyttään silmästä silmään.
Erkki Lehtiö (Orvo Mäkelä) ja Olga Lehtiö (Ulla Jylhä) Juurikan näyttämöllä 2005. Kuva: Juhani Niinistö.
Lehtiöitten jälkeen johtajaopettajaksi tullut Antti Koskimäki ja opettajana toiminut Kaarina Koskimäki kertoivat Juurikassa lehdelle, että Lehtiöt olivat ottaneet heidät ystävällisesti vastaan. ”Mutta sitten alkoi kuulua kylältä, kun tutustuttiin ihmisiin. Ikävimmät jutut kuultiin vasta myöhemmin”.
Kaarina Koskimäki ehti opettaa samaan aikaan Olgan kanssa pari vuotta. Koskimäki kuvasi tapauksen, joka valotti näytelmässäkin esille tullutta oppilaiden selviämistaktiikkaa: ”Olgan luokka oli lähdössä johonkin, ja olivat järjestäytyneet siihen toisen kerroksen käytävään.. Olga liikkui edes takaisin, ja oppilaat olivat ihan jäykkinä.. Mutta kun Olga käänsi selkänsä, oppilaat tekivät vaikka millaisia ilmeitä, näyttivät kieltä, melkein sylkivät. Ja heti kun Olga kääntyi, oltiin taas kuin ei mitään olisi tapahtunut”.
Lehtiöt olivat hyvin oikeistolais isänmaallisia, mutta jako oppilaisiin, jotka tulivat toimeen Lehtiöiden kanssa tai eivät, ei noudattanut saarten poliittista jakoa.
Antti Koskimäki kertoi salorinteeläisenä tunnetun entisen oppilaan kovasti kehuneen Erkki Lehitötä. ”Sen parempaa opettajaa ei ollut kuin Lehtiö”.
Raimo Viikki, akateemiselle historiauralle edennyt säynätsalolainen, korosti lehden haastattelussa 2005, että Lehtiöt olivat kannustaneet häntä pyrkimään oppikouluun, mikä ”ei työväen pojalle ollut ihan tavallista Säynätsalossa”. Viikki kertoi myös Olgan olleen hyvä opettamaan matematiikkaa.
Lehtiöiden yksi periaate oli ollut, etteivät oppilaat saa käyttää pyyhekumia. Olga oli tarkistanut ihan valoa vasten, ettei kumia ollut käytetty. Jos jäi kiinni, sai koti- muistutuksen. Olgan kerro taan perustelleen, että näin oppilaan on tarkkaan harkittava, mitä kirjoittaa.
Viikki muisti kumikiellon. ”Jos tuli virhe, oli viivattava yli”. Kerrotaan, että ylempään keskijohtoon jo noussut Erkki Laavisto oli riitauttanut asian, kun Maila-tytär oli saanut kotimuistutuksen pyyhekumin käytöstä. Olga oli perääntynyt.
Säynätsalon vanha koulu (1921-1953) sijaitsi nykyisen Koulurannan asuinalueella itä-länsi-suuntaisesti. Etupiha oli koulun eteläpuolella. Jossain äänestyksessä rakennus oli 30-luvulla valittu Suomen kauneimmaksi kouluksi. Kuva: Erkki Niinistö, 1935.
Lehtiö kutsui usein oppilaiden vanhempia koululle selvittämään ongelmia. ”Turmeltunut lapsi on kuin ruton saastuttama peruna”, hänen kerrotaan sanoneen. Kieltolakia Lehtiö kannatti. Ruumiillinen rankaiseminen poistettiin hänen mielestään liian varhain. Perimätiedon mukaan yhden oppilaan kuolema 1931, koulusta jo poistuttuaan, on saattanut aiheutua Lehtiön voimakeinoista. Poika oli pudonnut toisen kerroksen portaita, mutta epäselväksi jäi oliko Lehtiö tönäissyt vai ei.
Lehtiö organisoilukuisten yhteisöjen perustamisen Säynätsaloon, Suojeluskunnasta Säästöpankkiin ja Säynätsalon Osuuskauppaan. Lehtiö oli 20- ja 30-luvuilla joko mukana tai taustavoi- mana oikeastaan kaikessa, mikä ei ollut ammattiyhdistystoimintaa tai jollain tavalla vasemmistolaista. Kunnanvaltuustossa hän edus ti kokoomusta yli 25 vuotta. Vuoden 1918 sisällissodas- sa ei Säynätsalossa taisteltu. Lehtiö oli kuitenkin mennyt valkoisten joukkoihin ja sinä aikana Olga oli huolehtinut opetuksesta
Koululla oli oma laivalaituri, jossa poikkesi paikallisliikenteen höyrylaiva ss Kaima. Kuvassa 1930-luvulta Olga Lehtiö ja kanttori Erkki Niinistö odottavat laivaa Jyväskylän suuntaan. Taustalla koulun sauna.
Takaisin sivuston saynatsalo.net juttuhakemistoon. ”Pitkän linjan Säynätsalo” käsittää Juhani Niinistön juttuja, joista pääosa on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 2005 ja 2021-2023, joitakin sillä välilläkin.
Kaarlo Kaltiala kuului siihen ryhmään opettajia, jotka kiinnitettiin saarille vastaamaan suurten ikäluokkien opetustarpeeseen. Kaltiala saapui heistä ensimmäisenä 1954, ja seuraavina vuosina Kaarina ja Antti Koskimäki, Voitto Mäkelä, Lea Salmi (myöhemmin Oksanen) ja Marita Mäkelä (myöhemmin Rinne).
Kaltiala jäi eläkkeelle Säynätsalon koulutoimesta 1988 ja Säynätsalon Työväenopiston rehtorin sivutoimesta kuntaliitoksen toteutuessa 1993.
Kaarlo Kaltiala työ- ja arkistohuoneessaan Lehtisaaressa 2018. Kuva: JN
Peruskoulun myötä myötä kansakoulunopettajilta poistunut taakka päättää oppikouluun pyrkimisvaiheessa de facto pienen ihmisen koko elämän tulevaisuudesta nousi yhdeksi puheenaiheeksi, kun kävimme Lehtisaaressa tapaamassa opettaja Kaarlo Kaltialaa 90-vuotispäivän alla 2018.
Oppikouluun mentiin neljänneltä. Jos ei tärpännyt, saattoi yrittää vielä ainakin viidenneltä. ”En unohda sitä, kuinka eräällä tytöllä oli jäänyt yhdestä pisteestä kiinni. Tytön isä tuli sitten kysymään, eikö sitä yhtä pistettä olisi voinut antaa”, kertasi Kaltiala. Pisteytys perustui keskiarvoon, mutta opettajalla oli kuitenkin valtaa päättää lopullisesta lukemasta. Oppilas itse saattoi pääsykokeen menestyksellään vaikuttaa lopputulokseen.
Säynätsalolaisia yli 30 vuotta pisteyttänyt opettaja Kaltiala sanoi silloisen ratkaisun ”vähän kaduttavan”, mutta oli aikanaan katsonut olleensa oikeassa. Korostettakoon, että Kaltiala ei kertonut, kenestä oli kyse. Yksityisyyden suoja toimi siis vielä vuosikymmenten jälkeenkin.
Oppikouluhanke olisi siirtänyt peruskoulun tuloa saarille
Peruskoulu tuli saarille yhtenä ensimmäisistä Suomen kunnista. Sitä edelsi vaihe, jolloin kansakoulun jatkeena toimi kokeilukeskikoulu. Oli ollut myös hanke perustaa Säynätsaloon yksityinen oppikoulu. ”Konttorin virkailijoiden suunnitelma se oli. Minä pistin hanttiin. Siitä olisi tullut saaren eliitin koulu. Jos se olisi toteutunut, peruskouluun siirtyminen olisi kunnassa varmaan lykkääntynyt. ”
Saarilta kuitenkin mentiin keskikoulun käynnistyttyäkin kaupunkiin oppikouluun, muutama Korpilahdellekin. Silmin nähden Kaltialaa harmittaa vielä vuosien jälkeenkin saarten silloinen ilmapiiri. ”Niinhän sitä pidettiin, että kaupunkiin menee ne, jotka pärjää. Ja tänne jäävät ovat sitten vähän niinkuin rupusakkia”
”Mutta tein sitten selvityksen kaupunkiin menneistä ja tänne jääneistä, heidän menestyksestään.
Ei ollut mitään eroja, ja päinvastoin täälläkin oli menestytty kaupunkia paremminkin”
Salamat ja Lehtiöt
Vielä viime vuosikymmenen alussa saarilla puhuttiin paljon Säynätsalon johtajaopettaja Erkki Lehtiöstä, työssä 50-luvun puoliväliin, ja opettajavaimostaan Olgasta (sanottiin Olliksi).
Lehtisaareen sijoitettu Kaltiala ei joutunut kovin paljon tekemisiin Lehtiöitten kanssa opettajaroolissaan. Lehtiöiden muutettua Lehtisaareen hän oli vaimonsa Ellenin kanssa käynyt kylässä. Olga ei ollut jostain syystä paikalla ja Erkki oli ollut ”ihan toisenlainen ihminen”.
”Sitä juttua on kasvatettu. Se oli tietenkin hyvä puheenaihe ihmisille. Tietenkin Lehtiöistä oli erilaista puhetta myös jo aikanaan, mutta se ei silloin ollut julkista”
Lehtisaaren johtajapariskunta Heikki ja Aune Salama asuivat samassa opettajien asuntotalossa kuin Kaltialat.
”Vaikka asuttiin samassa talossa, oltiin aika irrallaan. Nehän piti omat ympyränsä, olivat kuin jonkin kuulan sisälle hitsattuja. Eivät puhuneet omista asioistaan. Yksi opettajista, Annikki Tuominen, oli Aunen sisar. Hänen luonaan Aune kävi lähes joka ilta”.
Aune Salama kuitenkin säänteli opettajien yksityiselämää. ”Lähellä oli silloin S-osuuskaupan myymälä. Eräs opettaja oli mennyt kesällä kauppaan siihen lähelle paljain jaloin ja saanut Aunelta kovat torut, Ei mennä kylälle paljain jaloin.”
Lehtisaaren koululla minulla oli yleensä aina luokat 5-6. Ne olivat yhdistettyjä, yli 40 oppilasta pahimmillaan. ”Sen takia Salamat minut sinne..” Kaltiala nyt sanoo.
Aune Salama nousi sosialidemokraattina saarten ensimmäiseksi kansanedustajaksi 1966.
Kaltiala tunnisti käsityksen siitä, että Säynätsalon kouluun verrattuna Lehtisaaren koulu oli työväenhenkinen, mutta ei tarttunut teemaan sen enempää. ”Kyllä se varmaan oli. Ei se minulle tullut selväksi, että oli niin selkeä jako, mutta kyllähän se, kun Salamat olivat täällä.”
Tarkastajien käynnit olivat entisaikojen kouluissa pelottavia tapahtumia, etenkin opettajille.
”Minähän tein sellaisen jujutuksen, että laitoin opettajanhuoneen naulakkoon Eden-hatun ja tumman palttoon sekä kalossit. Kun he havaittiin, kyllä oli välitunnin valvojia piha täynnä”, Kaltiala muistelee. ”Sitten ruokatunnilla sanoin, että jos otankin nuo pois tuosta.. Semmoinen temppu..”
Säynätsalon kunta oli hyvä työnantaja
Kaltiala korostaa, että Säynätsalon kunta piti varsin hyvää huolta koululaitoksestaan. ”Täällä ei opettaja joutunut vapaa-aikanaankaan silmätikuksi siihen tapaan kuin ehkä jossain ”puhtaasti maalaisliittolaisessa paikassa”. Siellähän kaikki pitivät silmällä, täällä ei”.
”Ei tämä huono paikka ollut, vaikkakin on punainen”.
Kaltialan vaimo Ellen (os Noronen) oli syntyjään saarelainen. Kaltiala oli käynyt täällä usein. ”Mutta en tarkkaan tiennyt, millainen paikka tämä oli” Ennen Säynätsaloa Kaltiala oli ehtinyt olla virassa Suomussalmella ja vuoden Pieksämäellä.
Mitään ylimääräistä palkkausta ei Säynätsalon kunta kuitenkaan tarjonnut. ”Ja oli se riita ruokailusta. Opettajien olisi pitänyt maksaa, kun syövät oppilaiden kanssa keittolassa. Se meni lopulta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Eikä opettajien tarvinnut maksaa”.
Elämä opettajien asuntorakennuksessa ei ollut lainkaa vaikeaa, ”kunhan noudatti mitä Salamat sanoivat”, Kaltiala lisää.
Kaltialan lapset Juha ja Elisa olivat mukana haastattelutilanteessa 2018 ja heillä oli opettajien asuntolasta lähes vain auvoisaa kerrottavaa. ”Oli puutarha ja tilava sauna sekä rantalaituri, jossa ei juuri muita käynyt”. Opettaja Astrid Vuoren he muistavat ulospäinsuuntautuneena. Vuoren poika Kari oli vähän vanhempi. Kyösti ja Sinikka Moijasen poikien kanssa puuhattiin.
Työväenopistosta tuli 700 saarelaisen yhteisö
Kaarlo Kaltialan toinen ura Säynäytsalossa oli toiminta kunnan Työväenopiston rehtorina. Tehtävä alkoi 60-luvun alussa. Edellinen rehtori, jota saarella kutsuttiin ”maisteri Mäkiseksi” oli hoitanut tehtävää päätoimisesti.
”Kun aloitin, oli viitisenkymmentä opiskelijaa. Se oli niillä rajoilla, että valtion avun kanssa olisi pian ollut vaikeuksia”, Kaltiala muistelee.
”Aloimme koota porukkaa opiston ympärille. Tehtiin matkoja ja niillä saatiin toverikuntapiiri laajenemaan. Oli myös liikuntaa.”
Laajimmillaan työväenopistossa oli noin 700 opiskelijaa, runsaan 3000 asukkaan kunnassa.
”Mutta kyllä siinä illat myöhään menikin. Monissa pienemmissä opistoissa oli täyspäiväinen rehtori ja kanslisti.”
Opettajien värvääminen opistoon oli kuitenkin vaikeaa. ”Kun vaimo oli työssä yliopistolla, opintoasioiden toimistossa, hän tiesi opiskelijoita ja heitä saatiin tuntiopettajiksi. Mitään valtakunnallisia hinnastoja ei ollut ja palkkiot päätti opiston johtokunta. He vertasivat palkkioita teollisuustyöväestön tuntipalkkoihin.”
Yhtiö oli perustamisvaiheessa ollut ihan osakas ja myös maksoi opistosta ja rehtori Mäkinen oli asunut yhtiön asunnossa. Mutta kun minä aloitin yhtiö ei sitten enää ollut mukana.
70-luvulla kunta yritti lakkauttaa työväenopiston, mutta Kaltiala onnistui estämään hankkeen. ”
Puhuin kouluhallituksessa vapaasta kansansivistystoimesta tuolloin vastanneen osastopäällikön kanssa. Hän vakuutti, ettei kunta voi lopettaa. En tiedä, miten hän sen olisi estänyt.”
Paikallishistorian tuntija
Kaarlo Kaltialalla oli talossaan suuret lehtileike- ja kuva-arkistot Säynätsalosta.
Sivuamme nyt vain lyhyesti menneiden aikojen vaikeita aiheita. Yksi niistä on ”mustan pörssin” asema saarilla sodan aikana. ”Säynätsalolaiset olisivat kuolleet nälkään muutoin.”
Kaltiala sanoo, että yhtiön laivoillaan järjestämät ”marjastusmatkat” Haukan ja Muuramen puolella olivat myös mahdollisuus solmia suhteita paikallisiin tuottajiin. Tietenkin saaren kauppiaat myös auttoivat.
Ruokaa tarvitsivat myös ”pakolaiset”. Tätä nimitystä Kaltiala käytti reservin palvelukseen menemättä jättäneistä. ”Siihen aikaan pidettiin saarilla lampaitakin, ja aina niitä sitten hävisi, pakolaisten ruoaksi. ”Omaan käyttöön sai myös teurastaa sian, jos sen paino oli alle 16 kiloa”.
Kirkonmiesten asema saarella on ollut vaihteleva. He pitivät yhteyttä opettajiin. Pari vuotta ennen Kaltialaa saarelle kirkkoherraksi tulleella Teo Nuottamolla oli vaikeuksia suhteessa suureen osaan saarta. ”Sinä sitten tulit tänne opettajan tehtäviin, mutta minä en kyllä olisi tullut”, Nuottamo oli sanonut, kun Kaltiala tuli tiellä vastaan. ”Hän ei sopeutunut tähän tehdasyhdyskuntaan”. Kaltiala mainitsi myönteisesti erityisesti 80-luvun kirkkoherran Jaakko Jaatisen.
”Yhtiön aika” oli parempaa
Kaltialan ura saarilla ulottui 50-luvulta 90-luvulle. Saaren vallankäyttö muuttui tuona aikana perusteellisesti. Yhtiö omisti vielä 50- ja 60-luvuilla pääsaarella kaiken maan, hoiti asunnot, piti lastentarhaa ja tuki erilaista sosiaalista harrastetta. Kunta hoiti senaikaisia lakisääteisiä tehtäviään, mutta saari oli korostetusti ”yhtiön”, joka oli (opettajia ja muutamia yrittäjiä ja postilaisia lukuunottamatta) ainoa työnantaja. Saarelta ei käyty töissä kaupungissa, kuten nykyisin.
Sitten 70-luvulta alkaen yhtiö aika nopeasti vetäytyi ”aitansa taakse” ja lakkasi olemasta aktiivinen osa saaren yhteisöä.
Kysyin Kaltialta, kumpi oli parempaa aikaa – ihan oikeasti toimivaltainen 1980-luvun kunta vai yhtiön aika. Kaltiala vastaa lähes heti – ”Kyllä se yhtiön aika. Minulla oli sinne paikalliseen ylempään johtoon hyvät suhteet. Ja kun jotain tarvitsi, sieltä sai”
Kaltiala on ollut nykykielellä hyvä verkostoituja. Mieskuoro Päijänne, jonka laulajista suuri osa oli yhtiön ylempää tai alempaa keskijohtoa, oli tässä mielessä varmaan keskeinen. Mieskuoron toiminnasta Kaltialalla on paljon juttuja.
.
Lehtisaaren koulun opettajia 1987. Kaarlo Kaltialan vieressä Keijo Meronen, eturivissä vasemmalta Riitta Meronen, Pirkko Lundell ja Aula Tiiro.
Tällä sivustolla toisaalla Riitta ja Keijo Merosen haastattelu (2005).
Raili Saarro oli johtajan puolisona Säynätsalon teollisuusyhteisön ”First Lady ”1968-1976. Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten paikallisjohtaja puolisoineen olivat Säynätsalon isäntäväki, kunnan rooli vähäisempi. Haastattelussa syksyllä 2021 Raili Saarro muisteli perinteisiä johtajan puolison yhteisötehtäviä. ” Johtajaan ja puolisoon henkilöityi muodollinen kunnioitus työnantajaa kohtaan. ”Kun menimme jakamaan kunniamerkkejä, iäkkäät naiset niiasivat minulle,” Muodolliset käynnit ”varattoman lapsiperheen” luona jouluna loppuivat, mutta johtajan puoliso oli mm puurtarhakilpailun tuomari. SPR:n Säykin osaston puheenjohtajana Raili Saarro tuotti saaren musiikkihistoriallisen äänilevyn.
Ravintola Eliten (Runeberginkatu, Helsinki) vaneripaneloidut seinät veivät niin lähelle Säynätsalon konttorin ilmapiiriä kuin vielä 2021 oli mahdollista. Ympäristö oli ehkä likimain paras mahdollinen jutunteolle ajasta, jolloin 34-vuotias Raili Saarro huomasi olevansa Johtajan puolison perinneroolissa Säynätsalon teollisuussaarella. Teksti perustuu parin tunnin äänitykseen syyskuussa 2021 Elitessä. Juttu oli Säynätsalon Sanomissa sitten marraskuussa.
Aloittaessaan Säynätsalon johdossa kolmekymppiset Pentti ja Raili Saarro tulivat heitä paljon iäkkäämpään konttorin työyhteisöön. Suuri osa keskijohdosta oli aloittanut saarella Hilmer Brommelsin johtakaudella ja siirtyi eläkkeelle Saarrojen aikana. ”Mieheni alkoi sitten palkata kaksikymppisiä asiantuntijoita.”
Pentti ja Raili Saarro siirtyivät Säynätsaloon Kaukaalta. Pentti Saarro vaihtoi siis yhtiötä.
Raili Saarrolle asema johtajan puolisona toi tehtäviä, joiden roolitus oli muodostunut jo vuosikymmeniä aiemmin Säynätsalon teollisuuden historiassa. Kohtaamisissa saarelaisten kanssa oli muodollisuuttakin. Vaikka johtaja ja ja puoliso olivat saaren ykkösjulkkiksia ja kaikki Säynätsalossa olivat nähneet heidät Säynätsalo-lehden kuvissa, heihin oli etäisyyttä, etenkin konttoriyhteisön ulkopuolella. Monet tehtaalaiset olivat tavanneet johtajan, mutta puolisoa harvemmat, etenkään työntekijätasolta.
Vielä vuosien jälkeenkin Raili Saarro tavoittaa sanoissaan tunnelman pitkäaikaisten työntekijöiden ansiomerkkien jakotilaisuuksissa. Silloin oli vielä jopa 50 vuotta palveluksessa olleita, kun lapsena oli tehtaalle menty. Palvelusvuosimitalit jaettiin konttorilla, perustaja-Parviaisten kuvien alla, samoin kuin tehtaalaisille myönnetyt ritarikuntien ristit ja mitalit.
”Viisikymmentäkin vuotta oli saatettu olla tehtaalla. Iäkkäät naiset olivat pukeutuneet juhlallisesti tummiin leninkeihin.” Johtajaan ja puolisoon henkilöityi kunnioitus työnantajaa kohtaan. ”Kun menimme sinne alas (edustustila Kerholle), naiset niiasivat minulle..”
Saarrojen tullessa jatkui vielä jouluperinne ”yhtiön lahjasta varattomalle suurperheelle”. Ensimmäisenä Säynätsalon joulunaan johtaja ja rouva kävivät joulun alla sen vuoden perhettä tervehtimässä ja autonkuljettaja kantoi lahjat. Saajan oli valinnut yhtiön sosiaaliosasto. ”Keskustelin perheen lasten kanssa”, muisteli Raili Saarro.
Elettiin kuitenkin jo 1970-luvun alkua. Hyväntekeväisyyden tilalle oli nopeasti tulossa yhteiskunnan perusturva. ”Tämän perinteen saimme lopetettua. Se ei ollut enää sitä aikaa”. Yhtiön lahjat vielä jatkuivat, mutta ne toimitettiin saajien koteihin.
Toisin kuin voisi kuvitella, jouluvierailu ei ollut Hanna Parviaisen ajan perinne, vaan sen oli aloittanut vasta Hilmer Brommels käynnillään vanerilajittelija Hjalmar Ojalan perheen luona 40-luvun lopulla. ”Saaren ensimmäiseltä perheeltä, saaren suurimmalle perheelle,” oli lahjakorttiin kirjoitettu.
Johtajaparin keskeisiä kohtaamisia säynätsalolaisten kanssa oli tunnustusten jakaminen. Tässä Raili ja Pentti Saarro kiinnittävät itsenäisyyspäivän kunniamerkkejä 1970. Niitä ovat saamassa työnjohtaja Arvo Pätiälä, etumies Toivo Erkko ja kirvesmies Urho Pietinen. Vaikka Parviaisen suku oli luopunut omistuksistaan jo 1935, kunniamerkit jaettiin Parviaisten kuvien alla vielä yli 50 vuoden ajan. Kuvat tuhoutuivat konttorin palossa 1991. Kuva on julkaistu Enson henkilöstölehdessä.Urho Heinonen saa 40-vuotismitalin Raili Saarrolta. Kuva julkaistu Säynätsalo-lehdessä
Johtajien puolisoilla oli Säynätsalossa velvollisuuksia saarten järjestöissä. He olivat mm Säynätsalon Mannerheimliiton osaston sekä Punaisen Ristin osaston puheenjohtajia. Vanha MLL:n osasto oli Saarrojen aloittaessa jo lopettamassa toimintansa, kun yhteiskunnan sosiaaliturva oli parantunut. (Se oli mm kustantanut oppikoululaisten hammashoitoa ja hankkinut kiinteistön lastentarhalle Lehtisaareen), mutta SPR oli vielä vauhdissa. ”Veteraanienkin puheenjohtajaksi olisi pitänyt ryhtyä, mutta sanoin, että otan vain tämän SPR:n”, kertoi Raili Saarro.
SPR:n puheenjohtajan roolissa Raili Saarro organisoi Säynätsalon Säveliä -äänilevyn tuottamisen. ”Levy oli minun ideani, aluksi siitä piti tulla vain pieni, mutta tulikin sitten LP. Takakannen Säynätsalo-esittelyn kirjoitti Olavi Salonen. Levylle tallennettiin saarelaisten voimin mm Ilmari Hannikaisen teoksia, joita joko Hanna Parviainen ja yhtiö Brommelsin aikaan oli tilannut.
Raili Saarro on nyt 2021 mielissään, että levyä on jälleen muistettu.
”Kun niin suuri työ tehtiin… kaikki olivat vapaaehtoisesti mukana”.
”First Ladyn” tehtäviin kuului myös olla saarten puutarhakilpailun tuomarina. Enso-Gutzeit oli tuonut itä-Suomen tehtaillaan alkaneen puutarhakilpailukäytännön myös Säynätsaloon. Voittajat pääsivät palkintojenjakotilaisuuteen Kerholle.
”Kiersimme yhtiön johdon Ramblerilla pihoja katsomassa. Minä ihan kauhistuin, kun enhän tiennyt pihanhoidosta mitään. Voittajapihoihin kiinnitettiin laatta. Ihmiset ottivat sen ihan tosissaan”. Puutarhakilpailun voittajat pääsivät myös vastaanotolle Konttorin Kerholle, yhtiön edustustiloihin. Kilpailun luonteeseen kuului myös se, että talojen asukkaille ei kerrottu etukäteen, milloin tarkastajat saapuvat: Yhtäkkiä olikin talon edessä yhtiön auto ja sieltä nousee johtajan puoliso avustajineen.
Karhuniemi oli ”kielletty kaupunki”
Johtajan työsuhdeasunto oli Huvila, Kinkosalmen rannalla. Nykyisin se on yksityisomistuksessa. Tähän päivään verrattuna Huvila oli eristyksissä. Huoltoasema oli kyllä perustettu pengertien reunaan jo 50-luvun lopulla, ja tien suunnassa oli vanha monen perheen asuintalo Koivula. Omakotitalojen rykelmä nousi alueelle vasta 1980-luvulla. Huvilalle vei metsän läpi suunnilleen nykyinen tie, ja toinen Sisälmyksen länsirantaa pitkin viereiseen Tiilelään. Muita taloja ei ollut.
Huvilan tiellä oli ajokielto asiattomille. Säynätsalolaiset myös kunnioittivat ykkösperheen yksityisyyttä. Koko ajalta Raili Saarro muisti vain yhden tapauksen, kun sivullinen tuli pihaan. ”Romaaniseurue yritti myydä liinoja”.
Säynätsalon Kerhon henkilökuntaa 1970-luvun alussa. Tarjoilijat Kerttu Saarela (vas) , Liisa Liimatainen ja Sinikka Koistinen, takana emäntä Sirkka Riitaoja. Kuva on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 2013. Kuvalähde_ Kerttu Saarelan arkisto.
Johtajan puolison lähin arjen työympäristö olivat yhtiön johdon autonkuljettajat, mm Eino Stenberg ja Tauno Valkonen, edustusravintola Kerhon emäntä ja tarjoilijat sekä piharakennuksessa asunut Markku Salminen, joka huolehti sujuvasta arjesta.
”Huvila tuntui niin valtavan suurelta aluksi, mutta kaikkeen tottuu. Keittiö oli alhaalla ja pieni ruokahuone sekä valtava koko talon pituinen salonki. Mutta asuimme yläkerrassa.”
Säykin ravintola vastasi Jyväskylän parasta tasoa
Kun Huvilassa oli edustustilaisuuksia, Konttorin Kerhon keittiöhenkilökunta ja tarjoilijat tulivat Huvilaan. ”He olivat todella hyviä. Sain kyllä itse vaikuttaa ruokalistoihin ja tarjoiluun”, kertoi Raili Saarro. Tarjoilijana työskennellyt Kerttu Saarela muisteli haastattelussa vuonna 2013 Raili Saarron asennetta palveluhenkilökuntaan sydämelliseksi. Huvilan salongissa oli pitkä illallispöytä. Maton alle oli asennettu nappi. ”Sitä jalalla painamalla viestitin keittiöön, että seuraava vaihe tarjoilussa voidaan aloittaa”.
Konttorin Kerhon keittiö ja palvelu vastasivat Jyväskylän seudun parasta ravintolatasoa. Raili Saarro mainitsee mm laajan viinivaraston, jossa ei ”juuri mitään puuttunut”.
Henkilöstön tilinpäätösillallisia ei pienen tilan takia järjestetty Kerholla, vaan mentiin Jyväshoviin tai Ukko-Metsoon. Ohjelma niissä oli välitöntä. Kerrotaan mm kilpailusta, jossa juotiin konjakkia lautaselta.
Suurten muutosten vuodet: Rautatie valmistui, uusi talotehdas, vaneri uudistettiin, kuitu lopetti, Kerho suljettiin..
Saarten suuri tapahtuma Saarrojen aikana oli rautatien valmistuminen. Kuvassa Enso-Gutzeitin, VR:n ja ay-liikkeen vaikuttajia odottamassa avaisjunan lähtöä Säynätsaloon Jyväskylän asemalla. Oikealta metsäneuvos Mikko Kolehmainen, VR:n pääjohtaja Esko Rekola, Säynätsalon paikallisjohtaja Pentti Saarro, Enson levyteollisuuden johtaja Erkki Enervi (edellinen paikallisjohtaja täällä saarella), Rautatieläisten liiton puheenjohtaja Onni Koski ja Veturimiesliiton puheenjohtaja Pekka Oivio.
Pentti Saarron johtajakautena tehtaalla tapahtui paljon. Uusi talotehdas valmistui. Sorvipäästä alkanut vanerin uusinta oli jo käynnissä hänen saapuessaan. Se oli vihdoin saatu päätöksenä läpi Enso-Gutzeitin johdossa 60-luvun puolivälissä ja jatkui Saarron aikana. Kuitutehdas (nykyinen Teollisuustalo) lopetettiin: Uusien ympäristömääräysten edellyttämä korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi.
Saarrojen aikaan osui rautatien valmistuminen Säynätsaloon, vuosikymmenten odotuksen jälkeen. Pitkälti toistatuhatta säynätsalolaista oli ottamassa vastaan juhlajunaa 7.1.1970, kuidun varaston kulmalla.
Suuri yhteiskunnallinen muutos saarilla oli se, että tehdas luopui maanomistuksestaan. Pääsaari oli siihen saakka ollut lähes täysin yhtiön maata. Peekorven toimihenkilötalot myytiin henkilökunnalle ja työväen asuntotalot pääasiassa kunnalle.
Konttorin Kerho lopetti toimintansa keväällä 1975. Vanerin laajennusosan alakertaan oli valmistunut koko tehtaalle tarkoitettu henkilöstöruokala ja myös konttorilaisten oli tarkoitus käydä siellä syömässä. Aikalaisten kertomaan mukaan osalle pitkäaikaisista toimihenkilöistä muutos oli liikaa, eivätkä he halunneet sinne mennä sinne alas. Yhtiöllä ei sen jälkeen ollut omaa edustusravintolaa saarilla.
Yhteiskunnan päivähoidon alkaessa yhtiön lastentarha Marjala suljettiin sekin.
”Äiti, mitä ne herrat on…”
Säynätsalon yhteisöllisyyttä sääteli vielä 1970-luvulla kunkin yksilön tai ryhmän asema tehdasyhtiössä.
Kuusivuotiaana Säynätsalon kouluun mennyt Jaana Saarro oli kotiin tullessaan kysynyt, ”Äiti, mitä ne herrat on?”. Koulussa oli joku puhunut herrojen kakaroista”. ”Selitin, ettemme me mitään rikkaita ole, mutta työn takia asumme tässä suuressa talossa.”
Jyrki meni Säynätsalossa kansakoulun neljännelle, ja sen jälkeen Norssiin.
Lasten koulutoverien vanhemmat olivat kieltäneet, etteivät kaverit saa mennä meille. ”Mutta sitten Jaana kutsui koko luokkansa meille, ja tarjottiin jotain ruokaakin.”
Verkostoja ihmisineen…
Niemenkärjen Tiilelässä asui vuoteen 1973 vanerin pitkäaikainen vientipäällikkö Olavi Salonen ja vaimonsa Eda. He olivat säynätsalolaisia jo 1920-luvulta. Hetkeksi jäämme muistelemaan Edaa. ”Hän oli voimakastahtoinen ja poltti paljon tupakkaa”. Mainitsen, kuinka sanavalmis Eda oli ja suorapuheinen. Lisään, että Mieskuoro Päijänteen kokoontuessa illanistujaisiin, konjakin muiden virvokkeiden merkeissä, Eda oli yleensä ainoa nainen mukana.
Olavi ja Eda muuttivat Tiililelästä Lehtisaaren rantakalliolle valmistuneeseen taloon 1973. ”Tiilelässä asuivat sitten Ukkolat”, tietää Raili Saarro.
Keskustelussa nousee silloisen keskijohdon nimiä Aaltoset,Haavistot, Sundbladit. Keskeinen henkilö oli Saarrojen mukana Kaukaalta saapunut dipl ins Raimo Pasanen, joka johti vaneritehdasta.
Säynätsalon tehtaan johto ja läheisen Kinkomaan parantolan lääkärit kuuluivat vuosikymmenet samaan kanssakäymisen piiriin. ”Uuden ylilääkäri Kreussin puoliso, hänkin lääkäri, soitti, taustoitti perinteitä ja kutsui kylään”. Parantolalaiset osallistuivat monella tapaa Säynätsalon harrasteisiin, mm kuorotoimintaan.
Veneenään Päijänteelle johtajaperheellä oli talon puolesta suurehko moottoriristeilijä. Raili Saarro muistaa, että se oli kuitenkin varsin hidas.
Saarrot pitivät yhteyttä vuonna 1964 poistuneeseen johtaja Olavisen perheeseen. Ola Olavinen oli kilpailijan, eli Schaumanin paikallisjohtajana Jyväskylässä. ”He asuivat siellä Schaumannin linnassa”. ”Kävimme usein yhdessä ulkona syömässä ja sitten lopuksi vielä saunomaan Huvilan rantaan”.
Säynätsalon aiempaan johtoon kuulunut yli-insinööri Väinö Huida vieraili. Raili Saarro oli kysynyt kahdeksankymppiseltä hyvän voinnin taustaa ja Huida oli sanonut, että pitää juoda vain hyvää viskiä.
”Olisimme vielä jatkaneet saarilla…”
Säynätsalosta Saarrot siirtyivät Helsinkiin ja asuivat Tapiolassa 1977-1982. Raili Saarro kertoo, että he olisivat mielellään vielä jatkaneet Säynätsalossa. ”Mutta Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja Pentti Salmi katsoi toisin”. Perheessä muutto Säynätsalosta oli ollut kova paikka etenkin Jaanalle, jonka kaverit jäivät Säynätsaloon.
Pentti Saarro oli Säynätsalon jälkeen ensin pääkonttorissa, mutta vuonna 1982 siirtyi Heinolaan Enson paikallisjohtajaksi. Säynätsalo pysyi edelleen hänen valvonnassaan.
”Heinolassa asuimme hienossa entisen tehtaanomistaja Zachariassenin talossa”.
Heinolan jälkeen Pentti Saarro siirtyi Enso-Gutzeitin edustukseen Lontoossa, mutta jo vuoden kuluttua palasi Suomeen Kuitulevy-yhdistyksen toimitusjohtajaksi.
Kun Pentti Saarro lähti Ensosta, Raili Saarro saattoi mennä työelämään. ”Ensolla oli vanha sääntö silloin vielä, että johtoryhmän jäsenten puolisot eivät saaneet olla töissä. Eihän se haitannut, kun lapset olivat pieniä. Mutta sitten vuoden 1988 jälkeen aloimme järjestää Maria Melinin kanssa mm muotinäytöksiä ja kaikkea muuta hauskaa”.
Teksti ja nykyajan kuvat Juhani Niinistö.
JN
Haastattelun teki mahdolliseksi Säynätsalossa vapaa-ajan asuntoa pitävä Päivi Keski-Korpela . Hän kuului samaan tanssinharrastajien ryhmään Raili Saarron kanssa. Säynätsalo oli tullut puheeksi ja Raili Saarro kertonut heidän Säynätsalo-ajastaan. Ilman Keski-Korpelan välitystä juttu olisi jäänyt tekemättä. Ravintola Eliten seinien visakoivuvaneriset vuoraukset tuovat mieleen Säynätsalon konttorin (1948-1991). Tosin Säynätsalossa viilut edustivat tosin kymmenkuntaa puulajia, mutta Eliten ja konttorin ilmeessä on silti paljon samaa. Kuvassa oik toim Juhani Niinistö, Päivi Keski-Korpela ja Raili Saarro.
Pian kunnantalon valmistuttua Alvar Aalto alkoi kokea vastoinkäymisiä suhteessaan Säynätsaloon. Paikallisjohtaja Hilmer Brommels oli poistunut saarelta ja Aalto menettänyt hengenheimolaisensa.
Hilmer Brommels työhuoneessaan vuonna 1949 valmistuneella konttorilla. Ikkunasta näkyy Säynätsalon ammattikoulun rakennus.
Säynätsalon kunnantalo sai heti valmistuttuaan kansanvälistä julkisuutta. Kuntalaisissa talo herätti kuitenkin edelleen vastustusta.
Kunnalliskentässä kansandemokraattien (eli ”salorinteeläisten”) piirissä taloa vieroksuttiin, kun taas sosialidemokraatit suhtautuivat myönteisemmin. Jo rakentamisen aikana Aalto oli luonut hyvät suhteet Uuno Jokiseen (SDP).
Aalto jonkin verran sydämistyikin kritiikistä. Se oli jossain vaiheessa henkilöitynyt yrittäjä Harry Arikkaan (SKDL), joka oli Malmbergin tiedon mukaan kai Aallon kanssa ottanut yhteenkin rakentamisen aikana. Arikka kuitenkin menehtyi pian.
Vaikka kunta oli ottanut talon vastaan ennen joulua 1951, vihkiäisjuhla viivästyi. Malmberg kertoi SKDL:n vaikuttajiin kuuluneen Bertta Janssonin kirjauttaneen pöytäkirjaan, ettei etenkään herrojen illallisia tulisi järjestää. 24.8.52 oli ohjelmaa koko saarelle ja illalla erikseen kutsuvierasillalliset tehtaan edustusravintola Konttorin kerholla.
Vasemman laidan asenteisiin oli vaikuttanut myönteisesti se, että vieraileva neuvostoliittolainen professori oli kiitellyt rakennusta. Ei talo niin huono voinut olla, kun neuvostoliittolainen kehuu.
Esimerkkinä Aallon ajatuksista Säynätsalon suuntaan noina vuosina Malmberg luki Aallon vuonna 1956 kirjoittaman tekstin, joka tosin julkaistiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin koostekirjassa Keskisuomalaisia.
”…Nykyinen liukumatilassa oleva yleissivistys sisältää yhtenä peruselementtinään nousukasmaisen kaukokaipuun, joka tekee ihmisten silmissä kaiken maailman propagandateitse esiintyönnetyn juurettoman rihkaman sille jollakin ta valla tyydytystä tuottavaksi.
Maku, hyvä maku, kulttuurin tärkeimpiä, ellei tärkein tuntomerkki, se tulee nykyään vastaan niin suunnattoman harvoin, että prosenteissa on käytettävä jo kolmatta ellei neljättä desimaalia.
Kokemuksieni mukaan tässä suhteessa Suomi on kaikkein vaikeimpia maita eikä minulla ole ollut muualla rakentaessani vastaavanlaisia vaikeuksia. Säynätsalon pieni kunnantalokaan ei ole säilynyt tältä puolisivistykseltä.”
”Tuo oli kyllä räväkkä survaisu tänne, kuntaa kohtaan”, Malmberg kommentoi 24.8.22
Kunnantalon viimeistelystä oli erimielisyyttä kunnan kanssa. Aallon kunnantalolle välittämä Fernand Léger’n taulu jäi kunnalta lunastamatta. Yliarkkitehti Jonas Malmberg luonnehti luennossaan kunnantalon 70-vuotisjuhlassa 24.8.22 Aallon käyttäneen Legerin maalausta ”vihanpidon välineenä”.
Aalto kivitti Nisulan Osuuskassan vihreät neonvalot kunnantalon ulkoseinästä. Osuuskassa toimi kiviportaiden juuren siinä liiketilassa, jonne 2010-luvun lopulla sijoittui kahvila. Kunta salli Osuuskassan palauttaa mainosvalot, mutta ei enää tiiliseinälle, vaan ikkunoihin sijoitettuina.
Jos saarten teollisuuden johtajan Hilmer Brommelsin ja Alvar Aallon visiot olisivat toteutuneet, saaren korkeimmalle kohdalle olisi 1960-luvulla rakennettu ”hengen ja ruumiin kulttuurin keskus”. Sen työnimi oli Akropolis.
Tehtaan omistajaksi pankkien jälkeen vaihtunut Enso-Gutzeit ei kuitenkaan ollut halukas enää rahoittamaan hanketta. ”Punaisen” Säynätsalon kuntapäättäjien enemmistölle Akropolis näyttämöineen ja ravintoloineen olisi myös ollut kilpailija kahdelle suurelle työväentalolle, Juurikalle ja Salorinteelle. Hanke olisi siten ollut mahdollinen vain tehdasyhtiön varoin.
Alvar Aallon toteutumatta jääneet suunnitelmat täällä Säynätsalossa ja kireäksi kääntynyt suhde Säynätsalon kuntaan olivat esillä Kunnantalon 70-vuotisjuhlan luennolla elokuussa 2022. Juhlaa vietettiin 24.8, jolloin oli kulunut 70 vuotta Kunnantalon vihkiäisistä. Aalto Säätiön yliarkkitehti Jonas Malmberg kertoi Aallon täällä toteutumattomista hankkeista ja 1950-luvulla vaikeutuneesta suhteesta Säynätsalon kuntaan.
Hilmer Brommels oli kutsunut Aallon saarelle sotien aikana, aluksi tekemään asemakaavoja. Tehdas omisti kaiken maan ja teki myös kaavoituksen. Kunnan kautta niitä ei tarvittu kierrättää. .
”Akropolis-suunnitelmana kulkenut hanke olisi ollut kyllä kilpailija tämän kunnantalon kanssa, ei arkkitehtuuriltaan, mutta kyläkuvassa”, sanoi Malmberg.
”Sinne piti tulla 300 ihmiselle auditorio näyttämöineen, voimistelsaleineen ja ravintoloineen.”
Vuonna 1944 päivätyssä asemakaavassa urheilukentän alue oli nimetty ”Akropoliiksi”, joka muodostaa vastaparin tehdaskokonaisuudelle. Rinteeseen oli sijoitettu amfiteatteri.
Ensimmäisen rakennusversion vuonna 1950 Aalto hahmotteli yhtiön arkkitehdin Veikko Raitisen kanssa. Raitinen oli suunnitellut vuonna 1949 valmistuneen konttorin. 90-luvun alussa palanut rakennus sijaitsi nykyisen Salen paikalla.
Yliarkkitehti Malmberg kuvasi ensimmäistä harjakattoista luonnosta ”kansakoulun näköiseksi”. ”Mutta seuraavat suunnitelmat olivat jo tunnistettavaa Aaltoa”.
Parviaisen Tehtaat Oy:n toimitusjohtajaksi 1936 saapunut Brommels suhtautui saariin lämmöllä, eikä vielä 1950 ilmeisesti ollut aikeissa poistua, vaikka hänen asemansa oli muuttunut itsenäisen yhtiön toimitusjohtajasta Enso-Gutzeitin paikallisjohtajaksi. Mutta 1951 tilanne muuttui ja Brommels lähti.
Brommels näki 1970-luvun haastattelussa ”Akropolis” -suunnitelman kaatumisen syyksi sen, että Enso-Gutzeit ei halunnut ryhtyä hankkeen rahoittajaksi.
Vaikka Enso-Gutzeit ei Akropoliksen toteuttamiseen enää lähtenytkään, yhtiö oli kyllä 1950- ja 60-luvuilla vielä muutoin mukana yhteisössä. Se mm antoi kunnalle halpakorkoisen lainan Louhusalmen riippusiltaa varten 50-luvun puolivälissä.
Yliarkkitehti Malmberg ei tässä kohdin kommentoinut Säynätsalon kunnallispoliittista rakennetta päätösten taustalla. Mutta tasokas kulttuurikeskus olisi ollut suora kilpailija Säynätsalon työväentaloille, Juurikalle ja Salorinteelle. Kulttuuritalolle olisi siirtynyt silloiseen Seurantaloon tukeutunutta toimintaa, eli luonteeltaan ”porvarillista”. Se olisi saanut näyttävät puitteet.
Seurantalo oli Wivi Lönnin alkujaan kansakouluksi suunnittelema rakennus noin nykyisen terveyskeskuksen paikalla. Se purettiin 1960-luvulla.
Yhtiön vahvalla rahoituksella ja arvovallalla Akropolis-hanke olisi tietenkin toteutunut. On kuitenkin muistettava, että Enso-Gutzeit oli tuolloin valtioenemmistöinen yhtiö ja vasemmistopuolueet olivat hyvin edustettuina sen hallintoneuvostossa. He seurasivat ”malliyhteisöään” tarkasti, ja Enso-Gutzeitin kulttuuripanostukselle tänne ei ehkä olisi löytynyt laajaa poliittista pohjaa, vaikka johtokunnan taso sille olisi lämmennytkin.
Kuvia Akropolis-hankkeesta on julkaistu Taidehistoria tieteenä -verkkojulkaisun (TaHiTi) vuoden 2022 numerossa 2. Malmbergin ja Peter Kummolan artikkelissa Alvar Aallon Säynätsalon kunnantalosta hybridimaisemassa. Oikeussyistä kuvia ei julkaistu myöskään Säynätsalon Sanomien jutussa syyskuussa 2022.
Hyvä säynätsalolainen. Harrastetaanpa hieman kaavahistoriallista kuvittelua.
Jos seisot Salen parkkipaikalla ja katsot kunnantalolle päin, näet edessäsi alueen, johon Alvar Aalto parinkymmenen vuoden ajan, alkaen 1943, määritteli kolmionmaista tilaa, useina versioina. Se olisi ollut Säynätsalon Piazza Triangolare.
Kunnantalon 70-vuotisjuhlapäivän esitelmässä 2022 yliarkkitehti Jonas Malmberg kertasi Alvar Aallon kaavavisioita. Niitä Aalto teki tehdasyhtiötä varten Säynätsalon hallintokeskustaksi 40-luvulta 50-luvun lopulle.
Piazza triangolare oli aluksi pohjoiseen suippeneva kolmio, jonka varrella olisi ollut väljästi kerrostaloja viistosti, keskipäivän aurinkoon. Kolmion päästä lähti tie kirkolle. Mutta pian versio muuttui.
Se nouseva tielinja on ollut siinä jo ainakin 1920-luvulta, milloin Viertola, ja aikaa sitten purettu Rauhala ilmestyivätkin.
Noin 1944–1945 rinnemaa muuttuu Aallon visioissa torista puistoksi. Kirjeessä Brommelsille 29.9.45 Aalto kuvaa aluetta ”männiköksi, jossa on sorapitaisia polkuja ja suihkulähde…”
Säynätsalon tulevaa kunnantaloa oli kaavailtu yhtiön (silloin myös tulevan) pääkonttorin lähelle, kolmion alareunaan, mutta loppuvuodesta 1945 kunnantalo päätettiin sijoittaa nykyiselle paikalleen.
Aukio, tai metsämaa, saikin akselin roolin kahden valtakeskuksen välillä, tehtaan konttorin ja kunnantalon.
Kunnantalon sijoittumista nykypaikkaan edeltäneissä versioissa ajatukselliset parit olivat olleet tehdasalue ja Akropolis-kulttuurikeskus (nykyisen urheilukentän tienoilla).
Jonas Malmbergin ja Petteri Kummalan artikkelissa kunnantalostamme hybridimaisemassa maiseman kuvataan tarkoittavan ”rakennetun ja luonnontilaisen maiseman välimuotoa, jossa kumpikaan ei dominoi.” Aallon maisemakäsitystä tutkivat ottavat huomioon myös toteuttamatta jääneet Aallon työt täällä.
Säynätsalon Piazza triangolare jalostui siis avoimesta torista metsäiseksi aukioksi, kunnan keskiössä, ja rajautuu urbaanisti tieverkolla ja rakennuksilla.
Metsäpuiston tieltä jopa purettiin rakennuksia 1950- ja 60-luvuilla. Juhlaesitelmän av-ainestossa oli vuoden 1963 pohjakartta, johon oli merkitty purettavia taloja. Lönnin vuoden 1912 koulutalo (sittemmin vuosikymmenet Seurantalo) purettiin 60-luvun lopulla. Sitä ennen lähti asuinrakennus Torila.
Kuvassa vuodelta 1970 vanhat rakennukset on purettu. Kuva: Juhani Niinistö.
Pääosa vanhojen talojen lähdön todistaneista varmaan arveli, että yhtiö vain purkaa röttelönsä. Mutta samalla vielä toteutettiin Aallon visiota. Kuinka tietoisesti, ehkä enää vaikeasti selvitettävissä.
Metsä oli laajimmillaan 1970, kunnes länsireunalle nousivat palvelukeskus ja päiväkoti.
Kunnantalon läheisyyteen, etelän suunnalle oli sijoitettu joukkoliikenneasema. Lounaaseen olisi noussut Osuusliike Itikan liiketalo. Itikka toimi 40-ja 50-luvuilla vanhan konttorin (paloi 1946) piharakennuksessa, nykyistä Kassataloa vastapäätä. Itikan suunnitelmat ensin supistuivat, ja sitten Itikka vetäytyi Säynätsalosta.
Raatihuoneen tori jäi hiekkakentäksi. Merkityksensä on myös kunnantalon keinotekoisella sisäpihalla.
Malmberg on tutkinut Petteri Kummalan kanssa Aallon työtä. ”Tarkastelemme aukiota hybridimaiseman käsitteen kautta, joka merkitsee ihmisen rakentaman ja luonnontilaisen välimuotoa. Aallon suunnitelmissa vilisee puita ja pitkänä kasvavaa ruohoa, mistään hoidetusta puutarhasta ei siis ollut kyse.”
Kesken luentonsa yliarkkitehti Malmberg katsahtaa kattoon: ”Metsikkö puunjalostusteollisuuden varaan rakentuneen yhteisön talossa… Vähän kuin tämä yliviritetty kattorakennelma, täällä valtuustosalissa”.
Kunnantalon valtuustosalissa 24.8.22 kuultua. Säynätsalon Sanomissa suppeampana syyskuussa 2022 julkaistu juttu perustuu Aalto Säätiön yliarkkitehti Jonas Malmbergin esitelmään ja hänen sekä Petteri Kummalan artikkeliin Taidehistorian tiedelehdessä (TaHiTi) 2/2022. Siellä on myös kuvia, joita ei oikeussyistä voitu julkaista tässä selostuksessa.
Säynätsalolaiset musiikkiammattilaiset Tanja Salonen ja Teppo Koski kertoivat Riennon 100-vuotisjuhlaan tehdyn TUL:n marssin uuden sovituksen taustoista. Juttu tehtiin Aallonmurtajan huhtikuisissa maisemissa.
Riennon 100-vuotisjuhlassa syksyllä 2022 soinut nykyaikaistettu Työväen Urheiluliiton marssi heitti säynätsalolaiset Lehtisaaren kuntotalolla saarten aatteellisempiin aikoihin. Tai eivät aatteet mihinkään hävinneet ole, mutta privatisoituneet jonnekin, pois julkisesta säynätsalolaisuudesta. Vaan Riennon juhlissa ottivat paikkansa yhteisenä kokemuksena.
Säynätsalolaiset kuulivat Teppo Kosken jazzahtavan sovituksen, esilaulajana Tanja Salonen, pianon ääressä Teppo Koski, ja säestäjänä toisesta säkeistöstä alkaen yhtye Hikers.
Vapun alla 2023 Koski ja Salonen kertoivat TUL:n marssin uuden tulkinnan synnystä. Tapaamisessa Aallonmurtajalla keskustelimme myös säynätsalolaisen työväenmusiikin vaiheista.
”Alun perin ideana Riennon juhliin oli yhteislaulu, mutta kun siellä arveltiin olevan jo niin paljon nuorempaa porukkaa, joille laulu oli tuntemattomampi.”, kertoo Koski.
”Yhteislaulun perinne on myös heikentynyt. Kaikki eivät enää lauluja osaa, kuten aiemmin. Yhteislaulu on siirtynyt karaokeen, jossa ovat tarjolla perusiskelmät.”
”Kun sain tietää, mikä bändi soittaa, ja kun ovat amatöörejä. niin mentiin heidän soundinsa mukaan”.
Ensimmäisessä säkeistössä kaikki saivat palauttaa mieliin sanat ja sävelmän. ”Kulje näin, kulje näin, kulje pystypäin, silmä kirkas hehkuen..”
”Sovitus muotoutui siitä, kun treenasin sen Hikersien kanssa.. Kun menin bandin treeniin, huomasin, millaiset ne heidän mahdollisuutensa ovat. Karsin ja lisäsin.”
Lehtisaaren salissa kaikunut sovitus alkoi C-duurissa, vaihtui modulaatiossa D-duuriin, ja meni sävelissä korkealle, Tanja Salosen äänialan puitteissa kuitenkin.
”Kaikki perinteet muuttuvat. Jostain täytyy luopua. Tämä oli hyvä paikka luopua jäykistelystä..,” tiivisti Koski.
Lapsena partisaanivalssi Säykkipäivillä
Työkseen Jyväskylän Gradiassa toisen asteen muusikkokoulutuksessa pop- ja jazzlaulun opettajana toimivalle Tanja Saloselle TUL:n marssin tulkitsemisessa säynätsalolaiselle yleisölle oli paljon nostalgiaa.
Tanja Salonen kertoi itse oppineensa laulun ensimmäisen kerran juuri leireillä. ”Se oli minulle tuttu laulu, oli nostalgista päästä se laulamaan, siellä juhlassa..” TUL:n marssia laulettiin Riennon leireillä vielä 80-luvulla.
”Ensin epäilin, osaanko sitä, mutta kun kävin katsomassa sanat netistä, heti muistin melodian. tuli kuin selkäytimestä.
Niin monta kertaa sitä leirillä laulettiin, aamuin ja illoin.”
Työväenlaulut ovat Tanja Saloselle tuttuja jo lapsuudesta. ”Ensimmäinen esiintyminen taisi olla partisaanivalssi, Saikkosen Piian kanssa. Teppo pyysi laulamaan Säynätsalopäivillä.”
Riennolla on omakin marssi
TUL:n marssin ohella Riennon juhlassa oli suunniteltu esitettävän myös oma marssi. Se on Teppo Koski säveltänyt seuran tasavuosijuhliin muutama vuosikymmen sitten.
”Oli puhetta, että Hikers olisi esittänyt sen Riennon juhlassa, mutta heillä ei ollut aikaa sitä treenata.. Eivät ole prima vista -miehiä. Sehän kuuluu näihin rokkibändeihin, ettei nuotista soiteta..” ”Silloin aikanaan Riennon marssin esitti yhteiskuoro ja kanttori Tiainen oli mukana..”
Eikö pitäisi julkaista?
Riennon juhlien esitys oli ainutkertainen tilanne, kuultavissa ja nähtävissä kyllä yhä juhlan tallenteissa. Mutta eikö pitäisi tehdä paremmalla äänityksellä tallennus, sekä TUL:n marssista että Riennon marssista?
”Ei ole pälkähtänyt mieleen, se oli vain tuota juhlaa varten.. Kyllä tuommoisen taltioinnin pystyisi helposti tekemään..”, pohti Koski.
Pitkä yhteistyö
Tanja Salonen oli vuosia Teppo Kosken kollega Gradialla. Nyttemmin Koski on eläkkeellä. He ovat myös toisinaan esiintyneet yhdessä. ”Viimeksi oltiin Parkinson-seuran pikkujoulussa”, kertoi Salonen huhtikuussa 2023.
”Olit kahdeksan tulin tulit minulle pianotunneille,” huomautti Teppo.
Jyväskylän "Deep South" 