Säynätsalon koululaitoksen perustajaopettajat olivat Erkki ja Olga Lehtiö. Heidän pitkät uransa päättyivät vasta 1950-luvulla.

Säynätsalon kansakoulu alkoi Parviaisen tehdasyhtiön kouluna 1915. Se toimi ensin lähellä teollisuutta rakennuksessa, joka myöhemmin tunnettiin Seurantalona, suunnilleen nykyisen terveyskeskuksen paikalla.

Vuonna 1921 valmistui puinen kaksikerroksinen koulu saaren pohjoisrantaan. Se paloi 1953. Tilalle nousi 1955 betoni- ja tiilirakenteinen koulu, joka lopulta purettiin nykyisen Koulunrannan asutusalueen tieltä 2010-luvulla.

Osa Lehtiöiden oppilaista sai vuosikymmenten traumat,  mutta toisaalta monet kiittivät heitä hyvästä opetuksesta ja ohjauksesta elämään. 

Olga ja Erkki Lehtiö 1960-luvulla Lehtisaaren kodissaan.

Vaikka Lehtiöt  olivat jääneet eläkkeelle jo 1950-luvun puolivälissä, vielä tällä vuosituhannella nousi keskustelu kokemuksista heidän koulussaan. Saarilla oli yhä patoutunutta tilausta sen pohtimiselle, mitä Lehtiöt olivat itse kunkin elämälle merkinneet. Osalle Lehtiöt olivat olleet ikävä kokemus, osalle myönteinen ja koko loppuelämääkin myönteisesti kantanut.

Toimeen tarttui saarelaisten tuntoja tuolloin kym menisen vuotta Säykki-lehden päätoimittajana kuunnellut toimittaja Ulla Jylhä. Hän laati ja ohjasi näytelmän ”Koulu ennen ja nyt”. Sitä esitettiin paikallisvoimin Juurikassa vuoden 2005 Säynätsalo-päivillä ja koulun 90-vuotisjuhlan aikaan. 

Jylhä nosti esille oppilaiden sanattoman vastarinnan, joka toimi selviämiskeinona, kuitenkin lähinnä Lehtiöden selän takana. Viittauslakoista on kyllä ker rottu. Parviaisten hallitessa saarta, valitukset teollisuussuvun luottamusta nauttivasta opettajapariskunnasta olisivat jopa vaarantaneet työsuhteen tai ainakin uran etenemisen. Jylhän näytelmä oli samalla myös jo viihdettä vaikeasta ajasta, vuosikymmeniä sitten. 

Kun näytelmää esitettiin Juurikassa yleisölle, joka oli joko kokenut Lehtiöt tai kuullut vanhemmiltaan lukemattomia tarinoita heistä, vuosikymmenten takainen ilmapiiri oli hetken tiiviisti todellista. Jonkinlainen huippukohta oli, kun luokkaansa opettanut miesopettaja (eli Erkki Lehtiön roolissa Orvo Mäkelä) ilmoittaa lähtevänsä ”tapaamaan kirkkoherraa ja vaimonsa Olgan tulevan jatkamaan oppituntia”. Tuolloin katsomo lähes hiljeni odottamaan Olgaa, ja katsomaan menneisyyttään silmästä silmään. 

Erkki Lehtiö (Orvo Mäkelä) ja Olga Lehtiö (Ulla Jylhä) Juurikan näyttämöllä 2005. Kuva: Juhani Niinistö.

Lehtiöitten  jälkeen johtajaopettajaksi tullut Antti Koskimäki ja opettajana toiminut Kaarina Koskimäki kertoivat Juurikassa lehdelle, että Lehtiöt olivat ottaneet heidät ystävällisesti vastaan. ”Mutta sitten alkoi kuulua kylältä, kun tutustuttiin ihmisiin. Ikävimmät jutut kuultiin vasta myöhemmin”. 

Kaarina Koskimäki ehti opettaa samaan aikaan Olgan kanssa pari vuotta. Koskimäki kuvasi tapauksen, joka valotti näytelmässäkin esille tullutta oppilaiden selviämistaktiikkaa: ”Olgan luokka oli lähdössä johonkin, ja olivat järjestäytyneet siihen toisen kerroksen käytävään.. Olga liikkui edes takaisin, ja oppilaat olivat ihan jäykkinä.. Mutta kun Olga käänsi selkänsä, oppilaat tekivät vaikka millaisia ilmeitä, näyttivät kieltä, melkein sylkivät. Ja heti kun Olga kääntyi, oltiin taas kuin ei mitään olisi tapahtunut”. 

Lehtiöt olivat hyvin oikeistolais isänmaallisia, mutta jako oppilaisiin, jotka tulivat toimeen Lehtiöiden kanssa tai eivät, ei noudattanut saarten poliittista jakoa. 

Antti Koskimäki kertoi salorinteeläisenä tunnetun entisen oppilaan kovasti kehuneen Erkki Lehitötä. ”Sen parempaa opettajaa ei ollut kuin Lehtiö”. 

Raimo Viikki, akateemiselle historiauralle edennyt säynätsalolainen, korosti lehden haastattelussa 2005, että Lehtiöt olivat kannustaneet häntä pyrkimään oppikouluun, mikä ”ei työväen pojalle ollut ihan tavallista Säynätsalossa”. Viikki kertoi myös Olgan olleen hyvä opettamaan matematiikkaa.

Lehtiöiden yksi  periaate oli ollut, etteivät oppilaat saa käyttää pyyhekumia. Olga oli tarkistanut ihan valoa vasten, ettei kumia ollut käytetty. Jos jäi kiinni, sai koti- muistutuksen. Olgan kerro taan perustelleen, että näin oppilaan on tarkkaan harkittava, mitä kirjoittaa. 

Viikki muisti kumikiellon. ”Jos tuli virhe, oli viivattava yli”. Kerrotaan, että ylempään keskijohtoon jo noussut Erkki Laavisto oli riitauttanut asian, kun Maila-tytär oli saanut kotimuistutuksen pyyhekumin käytöstä. Olga oli perääntynyt.

Säynätsalon vanha koulu (1921-1953) sijaitsi nykyisen Koulurannan asuinalueella itä-länsi-suuntaisesti. Etupiha oli koulun eteläpuolella. Jossain äänestyksessä rakennus oli 30-luvulla valittu Suomen kauneimmaksi kouluksi. Kuva: Erkki Niinistö, 1935.

Lehtiö kutsui usein oppilaiden vanhempia koululle selvittämään ongelmia. ”Turmeltunut lapsi on kuin ruton saastuttama peruna”, hänen kerrotaan sanoneen. Kieltolakia Lehtiö kannatti. Ruumiillinen rankaiseminen poistettiin hänen mielestään liian varhain. Perimätiedon mukaan yhden oppilaan kuolema 1931, koulusta jo poistuttuaan, on saattanut aiheutua Lehtiön voimakeinoista. Poika oli pudonnut toisen kerroksen portaita, mutta epäselväksi jäi oliko Lehtiö tönäissyt vai ei.

Lehtiö organisoi lukuisten yhteisöjen perustamisen Säynätsaloon, Suojeluskunnasta Säästöpankkiin ja Säynätsalon Osuuskauppaan. Lehtiö oli 20- ja 30-luvuilla joko mukana tai taustavoi- mana oikeastaan kaikessa, mikä ei ollut ammattiyhdistystoimintaa tai jollain tavalla vasemmistolaista. Kunnanvaltuustossa hän edus ti kokoomusta yli 25 vuotta. Vuoden 1918 sisällissodas- sa ei Säynätsalossa taisteltu. Lehtiö oli kuitenkin mennyt valkoisten joukkoihin ja sinä aikana Olga oli huolehtinut opetuksesta 

Koululla oli oma laivalaituri, jossa poikkesi paikallisliikenteen höyrylaiva ss Kaima. Kuvassa 1930-luvulta Olga Lehtiö ja kanttori Erkki Niinistö odottavat laivaa Jyväskylän suuntaan. Taustalla koulun sauna.

Takaisin sivuston saynatsalo.net  juttuhakemistoon. ”Pitkän linjan Säynätsalo” käsittää Juhani Niinistön juttuja, joista pääosa on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 2005 ja 2021-2023, joitakin sillä välilläkin. 

Kaarlo Kaltialan haastattelu (2018)

Kaarlo  Kaltiala  kuului siihen ryhmään  opettajia, jotka  kiinnitettiin  saarille  vastaamaan suurten ikäluokkien opetustarpeeseen.  Kaltiala saapui heistä ensimmäisenä 1954,  ja seuraavina vuosina  Kaarina ja Antti Koskimäki, Voitto Mäkelä,  Lea Salmi (myöhemmin Oksanen)  ja  Marita Mäkelä (myöhemmin Rinne).  

Kaltiala  jäi  eläkkeelle Säynätsalon koulutoimesta 1988  ja  Säynätsalon  Työväenopiston rehtorin sivutoimesta  kuntaliitoksen toteutuessa 1993.  

Kaarlo Kaltiala työ- ja arkistohuoneessaan Lehtisaaressa 2018. Kuva: JN

Peruskoulun myötä myötä kansakoulunopettajilta poistunut taakka päättää oppikouluun pyrkimisvaiheessa  de facto pienen ihmisen koko elämän tulevaisuudesta  nousi yhdeksi  puheenaiheeksi, kun kävimme Lehtisaaressa  tapaamassa  opettaja Kaarlo Kaltialaa 90-vuotispäivän alla 2018.

Oppikouluun mentiin neljänneltä. Jos ei tärpännyt, saattoi yrittää vielä ainakin viidenneltä. ”En unohda sitä, kuinka  eräällä tytöllä  oli jäänyt  yhdestä pisteestä  kiinni.  Tytön isä  tuli  sitten kysymään, eikö  sitä  yhtä pistettä olisi voinut  antaa”,  kertasi  Kaltiala.   Pisteytys perustui keskiarvoon, mutta opettajalla  oli kuitenkin valtaa päättää lopullisesta lukemasta.  Oppilas itse saattoi pääsykokeen menestyksellään vaikuttaa lopputulokseen.

Säynätsalolaisia yli 30 vuotta pisteyttänyt opettaja Kaltiala sanoi silloisen ratkaisun  ”vähän kaduttavan”, mutta oli aikanaan katsonut olleensa oikeassa.   Korostettakoon, että Kaltiala ei kertonut, kenestä oli kyse.  Yksityisyyden suoja toimi siis vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Oppikouluhanke olisi siirtänyt peruskoulun tuloa saarille

Peruskoulu  tuli  saarille  yhtenä  ensimmäisistä Suomen kunnista.  Sitä edelsi vaihe, jolloin kansakoulun jatkeena  toimi kokeilukeskikoulu.   Oli ollut myös hanke  perustaa  Säynätsaloon yksityinen oppikoulu.   ”Konttorin  virkailijoiden  suunnitelma  se oli.  Minä pistin hanttiin.  Siitä olisi tullut saaren eliitin koulu. Jos se olisi toteutunut, peruskouluun siirtyminen olisi  kunnassa varmaan lykkääntynyt. ”

Saarilta kuitenkin mentiin keskikoulun käynnistyttyäkin kaupunkiin oppikouluun, muutama Korpilahdellekin.  Silmin nähden Kaltialaa harmittaa vielä vuosien jälkeenkin saarten silloinen  ilmapiiri.  ”Niinhän sitä pidettiin, että kaupunkiin menee ne, jotka pärjää. Ja tänne jäävät ovat sitten  vähän niinkuin rupusakkia”

”Mutta tein sitten selvityksen kaupunkiin menneistä ja tänne jääneistä, heidän menestyksestään.

 Ei ollut mitään eroja, ja päinvastoin  täälläkin oli menestytty kaupunkia paremminkin”

Salamat ja Lehtiöt

Vielä  viime vuosikymmenen alussa  saarilla  puhuttiin paljon  Säynätsalon johtajaopettaja Erkki Lehtiöstä, työssä 50-luvun puoliväliin, ja opettajavaimostaan Olgasta  (sanottiin Olliksi).

Lehtisaareen sijoitettu Kaltiala ei joutunut kovin paljon tekemisiin Lehtiöitten kanssa  opettajaroolissaan.  Lehtiöiden muutettua Lehtisaareen hän oli vaimonsa Ellenin kanssa käynyt kylässä. Olga ei ollut jostain syystä paikalla  ja Erkki oli ollut ”ihan toisenlainen ihminen”.

”Sitä juttua on kasvatettu.  Se oli tietenkin hyvä puheenaihe ihmisille.  Tietenkin Lehtiöistä oli erilaista puhetta myös jo aikanaan, mutta se ei silloin ollut julkista”

Lehtisaaren johtajapariskunta  Heikki ja  Aune  Salama  asuivat samassa  opettajien asuntotalossa kuin Kaltialat.

”Vaikka asuttiin samassa talossa,  oltiin aika irrallaan.  Nehän piti omat ympyränsä, olivat kuin jonkin kuulan sisälle hitsattuja. Eivät  puhuneet omista  asioistaan. Yksi opettajista, Annikki Tuominen, oli Aunen sisar.  Hänen luonaan Aune kävi lähes joka ilta”.

Aune Salama kuitenkin säänteli opettajien yksityiselämää. ”Lähellä oli silloin S-osuuskaupan myymälä. Eräs  opettaja oli mennyt kesällä kauppaan siihen lähelle paljain jaloin ja saanut Aunelta kovat torut,  Ei mennä kylälle paljain jaloin.”

Lehtisaaren koululla  minulla oli  yleensä aina  luokat 5-6. Ne olivat yhdistettyjä,  yli 40 oppilasta pahimmillaan. ”Sen takia  Salamat minut sinne..”  Kaltiala  nyt  sanoo.  

Aune Salama nousi sosialidemokraattina  saarten ensimmäiseksi kansanedustajaksi 1966.

Kaltiala tunnisti käsityksen siitä, että  Säynätsalon kouluun verrattuna  Lehtisaaren koulu oli työväenhenkinen, mutta ei tarttunut  teemaan sen enempää.  ”Kyllä se varmaan oli.   Ei  se minulle  tullut selväksi, että oli niin selkeä jako, mutta  kyllähän se, kun Salamat olivat täällä.”

Tarkastajien käynnit olivat entisaikojen kouluissa pelottavia tapahtumia, etenkin opettajille.  

”Minähän tein sellaisen  jujutuksen,  että laitoin  opettajanhuoneen naulakkoon  Eden-hatun ja  tumman  palttoon sekä kalossit. Kun he havaittiin, kyllä oli välitunnin valvojia piha täynnä”, Kaltiala muistelee.  ”Sitten ruokatunnilla sanoin, että jos otankin nuo pois  tuosta..  Semmoinen temppu..”

Säynätsalon kunta oli hyvä työnantaja

Kaltiala  korostaa, että  Säynätsalon kunta  piti  varsin hyvää huolta  koululaitoksestaan. ”Täällä ei opettaja joutunut  vapaa-aikanaankaan silmätikuksi  siihen tapaan kuin  ehkä jossain ”puhtaasti maalaisliittolaisessa paikassa”. Siellähän kaikki pitivät silmällä,  täällä ei”.

”Ei tämä huono paikka ollut, vaikkakin on punainen”.

Kaltialan vaimo Ellen (os  Noronen)  oli syntyjään saarelainen. Kaltiala oli käynyt  täällä  usein. ”Mutta en tarkkaan tiennyt, millainen paikka  tämä oli”  Ennen Säynätsaloa  Kaltiala oli ehtinyt  olla  virassa  Suomussalmella  ja  vuoden Pieksämäellä.

Mitään ylimääräistä palkkausta  ei  Säynätsalon kunta kuitenkaan tarjonnut.  ”Ja oli se riita ruokailusta.  Opettajien olisi pitänyt maksaa, kun syövät  oppilaiden kanssa keittolassa. Se meni lopulta korkeimpaan hallinto-oikeuteen.  Eikä opettajien tarvinnut maksaa”.

Elämä  opettajien asuntorakennuksessa  ei ollut lainkaa vaikeaa, ”kunhan noudatti mitä Salamat sanoivat”, Kaltiala lisää.

Kaltialan lapset  Juha ja Elisa olivat mukana haastattelutilanteessa 2018  ja heillä oli opettajien asuntolasta  lähes vain auvoisaa kerrottavaa.  ”Oli puutarha ja tilava sauna  sekä rantalaituri, jossa ei juuri muita käynyt”.  Opettaja Astrid  Vuoren he muistavat  ulospäinsuuntautuneena.   Vuoren poika  Kari oli vähän vanhempi. Kyösti ja  Sinikka Moijasen poikien kanssa puuhattiin.

Työväenopistosta tuli 700 saarelaisen yhteisö

Kaarlo Kaltialan toinen ura  Säynäytsalossa  oli  toiminta kunnan  Työväenopiston  rehtorina.  Tehtävä alkoi  60-luvun alussa.  Edellinen rehtori, jota saarella kutsuttiin ”maisteri Mäkiseksi” oli hoitanut tehtävää päätoimisesti.

”Kun aloitin, oli viitisenkymmentä opiskelijaa.  Se oli niillä rajoilla, että  valtion avun kanssa olisi pian ollut vaikeuksia”, Kaltiala muistelee.

”Aloimme koota porukkaa  opiston ympärille.  Tehtiin matkoja ja niillä saatiin toverikuntapiiri laajenemaan.  Oli myös liikuntaa.”

Laajimmillaan työväenopistossa oli  noin 700 opiskelijaa,  runsaan 3000 asukkaan kunnassa.

”Mutta kyllä siinä illat myöhään menikin.  Monissa pienemmissä opistoissa oli täyspäiväinen rehtori ja kanslisti.”

Opettajien värvääminen  opistoon oli kuitenkin vaikeaa.  ”Kun vaimo oli työssä yliopistolla, opintoasioiden toimistossa, hän tiesi opiskelijoita ja heitä saatiin tuntiopettajiksi. Mitään valtakunnallisia  hinnastoja ei ollut ja palkkiot päätti opiston johtokunta.  He vertasivat palkkioita teollisuustyöväestön tuntipalkkoihin.”

Yhtiö  oli  perustamisvaiheessa ollut ihan osakas ja myös maksoi opistosta ja rehtori Mäkinen oli asunut  yhtiön asunnossa. Mutta kun minä aloitin yhtiö ei sitten enää ollut mukana.

70-luvulla  kunta yritti lakkauttaa työväenopiston, mutta Kaltiala onnistui  estämään hankkeen. ”

Puhuin kouluhallituksessa  vapaasta kansansivistystoimesta tuolloin vastanneen osastopäällikön kanssa. Hän vakuutti, ettei kunta voi lopettaa. En tiedä, miten hän sen olisi estänyt.”

Paikallishistorian tuntija

Kaarlo Kaltialalla oli talossaan suuret lehtileike- ja kuva-arkistot Säynätsalosta.

Sivuamme nyt vain lyhyesti  menneiden aikojen vaikeita  aiheita. Yksi niistä  on  ”mustan pörssin”  asema  saarilla sodan aikana. ”Säynätsalolaiset olisivat kuolleet nälkään muutoin.”

Kaltiala  sanoo, että  yhtiön laivoillaan  järjestämät  ”marjastusmatkat”  Haukan ja Muuramen puolella olivat myös mahdollisuus solmia suhteita  paikallisiin tuottajiin.  Tietenkin saaren kauppiaat  myös auttoivat.  

Ruokaa tarvitsivat myös  ”pakolaiset”.  Tätä nimitystä  Kaltiala käytti  reservin palvelukseen menemättä jättäneistä.  ”Siihen aikaan pidettiin saarilla lampaitakin, ja aina niitä sitten hävisi, pakolaisten ruoaksi.  ”Omaan käyttöön  sai myös teurastaa sian, jos  sen paino oli  alle  16 kiloa”.

Kirkonmiesten  asema  saarella on ollut vaihteleva.  He pitivät  yhteyttä opettajiin.  Pari vuotta ennen Kaltialaa  saarelle kirkkoherraksi tulleella  Teo Nuottamolla  oli vaikeuksia suhteessa suureen osaan saarta.  ”Sinä sitten tulit tänne  opettajan tehtäviin, mutta minä en kyllä olisi tullut”, Nuottamo oli sanonut, kun Kaltiala  tuli tiellä vastaan.   ”Hän ei sopeutunut tähän tehdasyhdyskuntaan”.  Kaltiala mainitsi myönteisesti  erityisesti  80-luvun kirkkoherran Jaakko Jaatisen.

”Yhtiön aika”  oli parempaa

Kaltialan ura  saarilla  ulottui  50-luvulta  90-luvulle.  Saaren vallankäyttö  muuttui tuona aikana perusteellisesti.  Yhtiö omisti vielä 50- ja 60-luvuilla pääsaarella kaiken maan,  hoiti asunnot, piti lastentarhaa ja tuki erilaista sosiaalista harrastetta. Kunta hoiti senaikaisia  lakisääteisiä tehtäviään, mutta  saari oli korostetusti  ”yhtiön”, joka oli (opettajia ja muutamia yrittäjiä ja postilaisia lukuunottamatta)  ainoa  työnantaja. Saarelta ei käyty töissä kaupungissa, kuten nykyisin.

Sitten 70-luvulta alkaen yhtiö aika nopeasti  vetäytyi  ”aitansa taakse” ja lakkasi olemasta aktiivinen  osa saaren yhteisöä.  

Kysyin Kaltialta, kumpi oli parempaa aikaa – ihan oikeasti toimivaltainen 1980-luvun kunta  vai  yhtiön aika. Kaltiala vastaa lähes heti – ”Kyllä se yhtiön aika. Minulla oli sinne paikalliseen ylempään johtoon hyvät suhteet. Ja kun jotain tarvitsi, sieltä  sai”

Kaltiala on ollut nykykielellä hyvä verkostoituja.  Mieskuoro Päijänne, jonka laulajista suuri osa oli yhtiön ylempää tai alempaa keskijohtoa,  oli  tässä mielessä varmaan keskeinen.   Mieskuoron toiminnasta  Kaltialalla on paljon juttuja.

.

Lehtisaaren koulun  opettajia  1987.  Kaarlo Kaltialan vieressä Keijo Meronen,  eturivissä vasemmalta Riitta Meronen, Pirkko Lundell ja Aula Tiiro.  

Tällä sivustolla toisaalla Riitta ja Keijo Merosen haastattelu (2005).

…

Raili Saarro oli johtajan puolisona Säynätsalon teollisuusyhteisön ”First Lady ”1968-1976. Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten paikallisjohtaja puolisoineen olivat Säynätsalon isäntäväki, kunnan rooli vähäisempi. Haastattelussa syksyllä 2021 Raili Saarro muisteli perinteisiä johtajan puolison yhteisötehtäviä. ”  Johtajaan ja puolisoon henkilöityi muodollinen kunnioitus työnantajaa kohtaan. ”Kun menimme jakamaan kunniamerkkejä, iäkkäät naiset niiasivat minulle,” Muodolliset käynnit ”varattoman lapsiperheen” luona jouluna loppuivat, mutta johtajan puoliso oli mm puurtarhakilpailun tuomari. SPR:n Säykin osaston puheenjohtajana Raili Saarro tuotti saaren musiikkihistoriallisen äänilevyn.

Ravintola Eliten (Runeberginkatu, Helsinki) vaneripaneloidut seinät veivät niin lähelle Säynätsalon konttorin ilmapiiriä kuin vielä 2021 oli mahdollista.  Ympäristö oli ehkä likimain paras mahdollinen jutunteolle ajasta, jolloin 34-vuotias Raili Saarro huomasi olevansa Johtajan puolison perinneroolissa Säynätsalon teollisuussaarella. Teksti perustuu parin tunnin äänitykseen syyskuussa 2021 Elitessä. Juttu oli Säynätsalon Sanomissa sitten marraskuussa.

Aloittaessaan Säynätsalon johdossa kolmekymppiset Pentti ja Raili Saarro tulivat heitä paljon iäkkäämpään konttorin työyhteisöön. Suuri osa keskijohdosta oli aloittanut saarella Hilmer Brommelsin johtakaudella ja siirtyi eläkkeelle Saarrojen aikana.  ”Mieheni alkoi sitten palkata kaksikymppisiä asiantuntijoita.”

Pentti ja Raili Saarro siirtyivät Säynätsaloon Kaukaalta. Pentti Saarro vaihtoi siis yhtiötä. 

Raili Saarrolle asema johtajan puolisona toi tehtäviä, joiden roolitus oli muodostunut jo vuosikymmeniä aiemmin Säynätsalon teollisuuden historiassa. Kohtaamisissa saarelaisten kanssa oli muodollisuuttakin. Vaikka johtaja ja ja puoliso olivat saaren ykkösjulkkiksia ja kaikki Säynätsalossa olivat nähneet heidät Säynätsalo-lehden kuvissa, heihin oli etäisyyttä, etenkin konttoriyhteisön ulkopuolella.  Monet tehtaalaiset olivat tavanneet johtajan, mutta puolisoa harvemmat, etenkään työntekijätasolta. 

Vielä vuosien jälkeenkin Raili Saarro tavoittaa sanoissaan tunnelman pitkäaikaisten työntekijöiden ansiomerkkien jakotilaisuuksissa.  Silloin oli vielä jopa 50 vuotta palveluksessa olleita, kun lapsena oli tehtaalle menty. Palvelusvuosimitalit jaettiin konttorilla, perustaja-Parviaisten kuvien alla, samoin kuin tehtaalaisille myönnetyt ritarikuntien ristit ja mitalit. 

”Viisikymmentäkin vuotta oli saatettu olla tehtaalla. Iäkkäät naiset olivat pukeutuneet juhlallisesti tummiin leninkeihin.”  Johtajaan ja puolisoon henkilöityi kunnioitus työnantajaa kohtaan. ”Kun menimme sinne alas (edustustila Kerholle), naiset niiasivat minulle..”

Saarrojen tullessa jatkui vielä jouluperinne ”yhtiön lahjasta varattomalle suurperheelle”.  Ensimmäisenä Säynätsalon joulunaan johtaja ja rouva kävivät joulun alla sen vuoden perhettä tervehtimässä ja autonkuljettaja kantoi lahjat.  Saajan oli valinnut yhtiön sosiaaliosasto.  ”Keskustelin perheen lasten kanssa”, muisteli Raili Saarro. 

Elettiin kuitenkin jo 1970-luvun alkua. Hyväntekeväisyyden tilalle oli nopeasti tulossa yhteiskunnan perusturva.  ”Tämän perinteen saimme lopetettua. Se ei ollut enää sitä aikaa”. Yhtiön lahjat vielä jatkuivat, mutta ne toimitettiin saajien koteihin.

Toisin kuin voisi kuvitella, jouluvierailu ei ollut Hanna Parviaisen ajan perinne, vaan sen oli aloittanut vasta Hilmer Brommels käynnillään vanerilajittelija Hjalmar Ojalan perheen luona 40-luvun lopulla. ”Saaren ensimmäiseltä perheeltä, saaren suurimmalle perheelle,” oli lahjakorttiin kirjoitettu.

Johtajien puolisoilla oli Säynätsalossa velvollisuuksia saarten järjestöissä.  He olivat mm Säynätsalon Mannerheimliiton osaston sekä Punaisen Ristin osaston puheenjohtajia. Vanha MLL:n osasto oli Saarrojen aloittaessa jo lopettamassa toimintansa, kun yhteiskunnan sosiaaliturva oli parantunut. (Se oli mm kustantanut oppikoululaisten hammashoitoa ja hankkinut kiinteistön lastentarhalle Lehtisaareen), mutta SPR oli vielä vauhdissa.  ”Veteraanienkin puheenjohtajaksi olisi pitänyt ryhtyä, mutta sanoin, että otan vain tämän SPR:n”, kertoi Raili Saarro.

SPR:n puheenjohtajan roolissa Raili Saarro organisoi Säynätsalon Säveliä -äänilevyn tuottamisen.  ”Levy oli minun ideani, aluksi siitä piti tulla vain pieni, mutta tulikin sitten LP.  Takakannen Säynätsalo-esittelyn kirjoitti Olavi Salonen. Levylle tallennettiin saarelaisten voimin mm Ilmari Hannikaisen teoksia, joita joko Hanna Parviainen ja yhtiö Brommelsin aikaan oli tilannut. 

Raili Saarro on nyt 2021 mielissään, että levyä on jälleen muistettu. 

”Kun niin suuri työ tehtiin… kaikki olivat vapaaehtoisesti mukana”.

”First Ladyn” tehtäviin kuului myös olla saarten puutarhakilpailun tuomarina. Enso-Gutzeit oli tuonut itä-Suomen tehtaillaan alkaneen puutarhakilpailukäytännön myös Säynätsaloon. Voittajat pääsivät palkintojenjakotilaisuuteen Kerholle.

”Kiersimme yhtiön johdon Ramblerilla pihoja katsomassa.  Minä ihan kauhistuin, kun enhän tiennyt pihanhoidosta mitään. Voittajapihoihin kiinnitettiin laatta. Ihmiset ottivat sen ihan tosissaan”.  Puutarhakilpailun voittajat pääsivät myös vastaanotolle Konttorin Kerholle, yhtiön edustustiloihin. Kilpailun luonteeseen kuului myös se, että talojen asukkaille ei kerrottu etukäteen, milloin tarkastajat saapuvat: Yhtäkkiä olikin talon edessä yhtiön auto ja sieltä nousee johtajan puoliso avustajineen.

Karhuniemi oli ”kielletty kaupunki”

Johtajan työsuhdeasunto oli Huvila, Kinkosalmen rannalla. Nykyisin se on yksityisomistuksessa. Tähän päivään verrattuna Huvila oli eristyksissä.  Huoltoasema oli kyllä perustettu pengertien reunaan jo 50-luvun lopulla, ja tien suunnassa oli vanha monen perheen asuintalo Koivula. Omakotitalojen rykelmä nousi alueelle vasta 1980-luvulla. Huvilalle vei metsän läpi suunnilleen nykyinen tie, ja toinen Sisälmyksen länsirantaa pitkin viereiseen Tiilelään.  Muita taloja ei ollut.

Huvilan tiellä oli ajokielto asiattomille.  Säynätsalolaiset myös kunnioittivat ykkösperheen yksityisyyttä. Koko ajalta Raili Saarro muisti vain yhden tapauksen, kun sivullinen tuli pihaan.  ”Romaaniseurue yritti myydä liinoja”. 

Johtajan puolison lähin arjen työympäristö olivat yhtiön johdon autonkuljettajat, mm Eino Stenberg ja Tauno Valkonen, edustusravintola Kerhon emäntä ja tarjoilijat sekä piharakennuksessa asunut Markku Salminen, joka huolehti sujuvasta arjesta. 

”Huvila tuntui niin valtavan suurelta aluksi, mutta kaikkeen tottuu. Keittiö oli alhaalla ja pieni ruokahuone sekä valtava koko talon pituinen salonki.  Mutta asuimme yläkerrassa.”

Säykin ravintola vastasi Jyväskylän parasta tasoa

Kun Huvilassa oli edustustilaisuuksia, Konttorin Kerhon keittiöhenkilökunta ja tarjoilijat tulivat Huvilaan.  ”He olivat todella hyviä. Sain kyllä itse vaikuttaa ruokalistoihin ja tarjoiluun”, kertoi Raili Saarro. Tarjoilijana työskennellyt Kerttu Saarela muisteli haastattelussa vuonna 2013 Raili Saarron asennetta palveluhenkilökuntaan sydämelliseksi.  Huvilan salongissa oli pitkä illallispöytä. Maton alle oli asennettu nappi. ”Sitä jalalla painamalla viestitin keittiöön, että seuraava vaihe tarjoilussa voidaan aloittaa”.  

Konttorin Kerhon keittiö ja palvelu vastasivat Jyväskylän seudun parasta ravintolatasoa. Raili Saarro mainitsee mm laajan viinivaraston, jossa ei ”juuri mitään puuttunut”.

Henkilöstön tilinpäätösillallisia ei pienen tilan takia järjestetty Kerholla, vaan mentiin Jyväshoviin tai Ukko-Metsoon. Ohjelma niissä oli välitöntä. Kerrotaan mm kilpailusta, jossa juotiin konjakkia lautaselta. 

Suurten muutosten vuodet: Rautatie valmistui, uusi talotehdas, vaneri uudistettiin, kuitu lopetti, Kerho suljettiin..

Saarten suuri tapahtuma Saarrojen aikana oli rautatien valmistuminen. Kuvassa Enso-Gutzeitin, VR:n ja ay-liikkeen vaikuttajia odottamassa avaisjunan lähtöä Säynätsaloon Jyväskylän asemalla. Oikealta metsäneuvos Mikko Kolehmainen, VR:n pääjohtaja Esko Rekola, Säynätsalon paikallisjohtaja Pentti Saarro, Enson levyteollisuuden johtaja Erkki Enervi (edellinen paikallisjohtaja täällä saarella), Rautatieläisten liiton puheenjohtaja Onni Koski ja Veturimiesliiton puheenjohtaja Pekka Oivio.

Pentti Saarron johtajakautena tehtaalla tapahtui paljon.  Uusi talotehdas valmistui. Sorvipäästä alkanut vanerin uusinta oli jo käynnissä hänen saapuessaan. Se oli vihdoin saatu päätöksenä läpi Enso-Gutzeitin johdossa 60-luvun puolivälissä ja jatkui Saarron aikana. Kuitutehdas (nykyinen Teollisuustalo) lopetettiin: Uusien ympäristömääräysten edellyttämä korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi. 

Saarrojen aikaan osui rautatien valmistuminen Säynätsaloon, vuosikymmenten odotuksen jälkeen. Pitkälti toistatuhatta säynätsalolaista oli ottamassa vastaan juhlajunaa 7.1.1970, kuidun varaston kulmalla.

Suuri yhteiskunnallinen muutos saarilla oli se, että tehdas luopui maanomistuksestaan. Pääsaari oli siihen saakka ollut lähes täysin yhtiön maata. Peekorven toimihenkilötalot myytiin henkilökunnalle ja työväen asuntotalot pääasiassa kunnalle. 

Konttorin Kerho lopetti toimintansa keväällä 1975. Vanerin laajennusosan alakertaan oli valmistunut koko tehtaalle tarkoitettu henkilöstöruokala ja myös konttorilaisten oli tarkoitus käydä siellä syömässä. Aikalaisten kertomaan mukaan osalle pitkäaikaisista toimihenkilöistä muutos oli liikaa, eivätkä he halunneet sinne mennä sinne alas. Yhtiöllä ei sen jälkeen ollut omaa edustusravintolaa saarilla.

Yhteiskunnan päivähoidon alkaessa yhtiön lastentarha Marjala suljettiin sekin. 

”Äiti, mitä ne herrat on…”

Säynätsalon yhteisöllisyyttä sääteli vielä 1970-luvulla kunkin yksilön tai ryhmän asema tehdasyhtiössä.

Kuusivuotiaana Säynätsalon kouluun mennyt Jaana Saarro oli kotiin tullessaan kysynyt, ”Äiti, mitä ne herrat on?”. Koulussa oli joku puhunut herrojen kakaroista”.  ”Selitin, ettemme me mitään rikkaita ole, mutta työn takia asumme tässä suuressa talossa.”  

Jyrki meni Säynätsalossa kansakoulun neljännelle, ja sen jälkeen Norssiin.

Lasten koulutoverien vanhemmat olivat kieltäneet, etteivät kaverit saa mennä meille. ”Mutta sitten Jaana kutsui koko luokkansa meille, ja tarjottiin jotain ruokaakin.”

Verkostoja ihmisineen…

Niemenkärjen Tiilelässä asui vuoteen 1973 vanerin pitkäaikainen vientipäällikkö Olavi Salonen ja vaimonsa Eda. He olivat säynätsalolaisia jo 1920-luvulta.  Hetkeksi jäämme muistelemaan Edaa. ”Hän oli voimakastahtoinen ja poltti paljon tupakkaa”.  Mainitsen, kuinka sanavalmis Eda oli ja suorapuheinen. Lisään, että Mieskuoro Päijänteen kokoontuessa illanistujaisiin, konjakin muiden virvokkeiden merkeissä, Eda oli yleensä ainoa nainen mukana. 

Olavi ja Eda muuttivat Tiililelästä Lehtisaaren rantakalliolle valmistuneeseen taloon 1973. ”Tiilelässä asuivat sitten Ukkolat”, tietää Raili Saarro.

Keskustelussa nousee silloisen keskijohdon nimiä Aaltoset, Haavistot, Sundbladit.  Keskeinen henkilö oli Saarrojen mukana Kaukaalta saapunut dipl ins Raimo Pasanen, joka johti vaneritehdasta.

Säynätsalon tehtaan johto ja läheisen Kinkomaan parantolan lääkärit kuuluivat vuosikymmenet samaan kanssakäymisen piiriin.  ”Uuden ylilääkäri Kreussin puoliso, hänkin lääkäri, soitti, taustoitti perinteitä ja kutsui kylään”.  Parantolalaiset osallistuivat monella tapaa Säynätsalon harrasteisiin, mm kuorotoimintaan.

Veneenään Päijänteelle johtajaperheellä oli talon puolesta suurehko moottoriristeilijä.  Raili Saarro muistaa, että se oli kuitenkin varsin hidas.

Saarrot pitivät yhteyttä vuonna 1964 poistuneeseen johtaja Olavisen perheeseen.  Ola Olavinen oli kilpailijan, eli Schaumanin paikallisjohtajana Jyväskylässä. ”He asuivat siellä Schaumannin linnassa”. ”Kävimme usein yhdessä ulkona syömässä ja sitten lopuksi vielä saunomaan Huvilan rantaan”.

Säynätsalon aiempaan johtoon kuulunut yli-insinööri Väinö Huida vieraili.  Raili Saarro oli kysynyt kahdeksankymppiseltä hyvän voinnin taustaa ja Huida oli sanonut, että pitää juoda vain hyvää viskiä.

”Olisimme vielä jatkaneet saarilla…”

Säynätsalosta Saarrot siirtyivät Helsinkiin ja asuivat Tapiolassa 1977-1982.  Raili Saarro kertoo, että he olisivat mielellään vielä jatkaneet Säynätsalossa. ”Mutta Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja Pentti Salmi katsoi toisin”.  Perheessä muutto Säynätsalosta oli ollut kova paikka etenkin Jaanalle, jonka kaverit jäivät Säynätsaloon. 

Pentti Saarro oli Säynätsalon jälkeen ensin pääkonttorissa, mutta vuonna 1982 siirtyi Heinolaan Enson paikallisjohtajaksi.  Säynätsalo pysyi edelleen hänen valvonnassaan.

”Heinolassa asuimme hienossa entisen tehtaanomistaja Zachariassenin talossa”. 

Heinolan jälkeen Pentti Saarro siirtyi Enso-Gutzeitin edustukseen Lontoossa, mutta jo vuoden kuluttua palasi Suomeen Kuitulevy-yhdistyksen toimitusjohtajaksi. 

Kun Pentti Saarro lähti Ensosta, Raili Saarro saattoi mennä työelämään.  ”Ensolla oli vanha sääntö silloin vielä, että johtoryhmän jäsenten puolisot eivät saaneet olla töissä. Eihän se haitannut, kun lapset olivat pieniä. Mutta sitten vuoden 1988 jälkeen aloimme järjestää Maria Melinin kanssa mm muotinäytöksiä ja kaikkea muuta hauskaa”. 

Teksti ja nykyajan kuvat Juhani Niinistö.

JN

Pian kunnantalon valmistuttua Alvar Aalto alkoi kokea vastoinkäymisiä suhteessaan Säynätsaloon. Paikallisjohtaja Hilmer Brommels oli poistunut saarelta ja Aalto menettänyt hengenheimolaisensa. 

Hilmer Brommels työhuoneessaan vuonna 1949 valmistuneella konttorilla. Ikkunasta näkyy Säynätsalon ammattikoulun rakennus.

Säynätsalon kunnantalo sai heti valmistuttuaan kansanvälistä julkisuutta. Kuntalaisissa talo herätti kuitenkin edelleen vastustusta.  

Kunnalliskentässä kansandemokraattien (eli ”salorinteeläisten”) piirissä taloa vieroksuttiin, kun taas sosialidemokraatit suhtautuivat myönteisemmin. Jo rakentamisen aikana Aalto oli luonut hyvät suhteet Uuno Jokiseen (SDP).

Aalto jonkin verran sydämistyikin kritiikistä. Se oli jossain vaiheessa henkilöitynyt yrittäjä Harry Arikkaan (SKDL), joka oli Malmbergin tiedon mukaan kai Aallon kanssa ottanut yhteenkin rakentamisen aikana. Arikka kuitenkin menehtyi pian. 

Vaikka kunta oli ottanut talon vastaan ennen joulua 1951, vihkiäisjuhla viivästyi. Malmberg kertoi SKDL:n vaikuttajiin kuuluneen Bertta Janssonin kirjauttaneen pöytäkirjaan, ettei etenkään herrojen illallisia tulisi järjestää. 24.8.52 oli ohjelmaa koko saarelle ja illalla erikseen kutsuvierasillalliset tehtaan edustusravintola Konttorin kerholla. 

Vasemman laidan asenteisiin oli vaikuttanut myönteisesti se, että vieraileva neuvostoliittolainen professori oli kiitellyt rakennusta.  Ei talo niin huono voinut olla, kun neuvostoliittolainen kehuu.

Esimerkkinä Aallon ajatuksista Säynätsalon suuntaan noina vuosina Malmberg luki Aallon vuonna 1956 kirjoittaman tekstin, joka tosin julkaistiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin koostekirjassa Keskisuomalaisia. 

”…Nykyinen liukumatilassa oleva yleissivistys sisältää yhtenä peruselementtinään nousukasmaisen kaukokaipuun, joka tekee ihmisten silmissä kaiken maailman propagandateitse esiintyönnetyn juurettoman rihkaman sille jollakin ta valla tyydytystä tuottavaksi. 

Maku, hyvä maku, kulttuurin tärkeimpiä, ellei tärkein tuntomerkki, se tulee nykyään vastaan niin suunnattoman harvoin, että prosenteissa on käytettävä jo kolmatta ellei neljättä desimaalia. 

Kokemuksieni mukaan tässä suhteessa Suomi on kaikkein vaikeimpia maita eikä minulla ole ollut muualla rakentaessani vastaavanlaisia vaikeuksia. Säynätsalon pieni kunnantalokaan ei ole säilynyt tältä puolisivistykseltä.” 

”Tuo oli kyllä räväkkä survaisu tänne, kuntaa kohtaan”, Malmberg kommentoi 24.8.22

Kunnantalon viimeistelystä oli erimielisyyttä kunnan kanssa. Aallon kunnantalolle välittämä Fernand Léger’n taulu jäi kunnalta lunastamatta. Yliarkkitehti Jonas Malm­berg luonnehti luennossaan kunnantalon 70-vuotisjuhlassa 24.8.22 Aallon käyttäneen Legerin maalausta ”vihanpidon välineenä”. 

Aalto kivitti  Nisulan Osuuskassan vihreät neonvalot kunnantalon ulkoseinästä. Osuuskassa toimi kiviportaiden  juuren siinä liiketilassa, jonne 2010-luvun lopulla sijoittui kahvila. Kunta salli Osuuskassan palauttaa mainosvalot, mutta ei enää tiiliseinälle, vaan ikkunoihin sijoitettuina. 

AIHEESEEN LIITTYVÄÄ

Katse ”Salen kulmalta” ylös mäkeen. Mitä rinteeseen Kunnantalolta alaspäin olisi tullut?

Akropolis  olisi ollut Säynätsalon kruunu

Jos saarten teollisuuden johtajan Hilmer Brommelsin ja Alvar Aallon visiot olisivat toteutuneet, saaren korkeimmalle kohdalle olisi 1960-luvulla rakennettu ”hengen ja ruumiin kulttuurin keskus”. Sen työnimi oli Akropolis.

Tehtaan omistajaksi pankkien jälkeen vaihtunut Enso-Gutzeit ei kuitenkaan ollut halukas enää rahoittamaan hanketta. ”Punaisen” Säynätsalon kuntapäättäjien enemmistölle  Akropolis näyttämöineen ja ravintoloineen olisi myös ollut kilpailija kahdelle suurelle työväentalolle, Juurikalle ja Salorinteelle. Hanke olisi siten ollut mahdollinen vain tehdasyhtiön varoin.

Alvar Aallon toteutumatta jääneet  suunnitelmat täällä Säynätsalossa  ja kireäksi kääntynyt suhde Säynätsalon kuntaan olivat esillä  Kunnantalon 70-vuotisjuhlan luennolla elokuussa 2022. Juhlaa vietettiin 24.8, jolloin oli kulunut 70 vuotta Kunnantalon vihkiäisistä. Aalto Säätiön yliarkkitehti Jonas Malmberg kertoi Aallon täällä toteutumattomista hankkeista ja 1950-luvulla vaikeutuneesta suhteesta Säynätsalon kuntaan. 

Hilmer Brommels oli kutsunut Aallon saarelle sotien aikana, aluksi tekemään asemakaavoja. Tehdas omisti kaiken maan ja teki myös kaavoituksen. Kunnan kautta niitä ei tarvittu kierrättää. . 

”Akropolis-suunnitelmana kulkenut hanke olisi ollut kyllä kilpailija tämän kunnantalon kanssa, ei arkkitehtuuriltaan, mutta kyläkuvassa”, sanoi Malmberg. 

”Sinne piti tulla 300 ihmiselle auditorio näyttämöineen, voimistelsaleineen ja ravintoloineen.” 

Vuonna 1944 päivätyssä asemakaavassa urheilukentän alue oli nimetty ”Akropoliiksi”, joka muodostaa vastaparin tehdaskokonaisuudelle.  Rinteeseen oli sijoitettu amfiteatteri. 

Ensimmäisen rakennusversion vuonna 1950 Aalto hahmotteli yhtiön arkkitehdin Veikko Raitisen kanssa.  Raitinen oli suunnitellut vuonna 1949 valmistuneen konttorin. 90-luvun alussa palanut rakennus sijaitsi nykyisen Salen paikalla.

Yliarkkitehti Malmberg kuvasi ensimmäistä  harjakattoista luonnosta ”kansakoulun näköiseksi”. ”Mutta seuraavat suunnitelmat olivat  jo tunnistettavaa Aaltoa”.

Parviaisen Tehtaat Oy:n toimitusjohtajaksi 1936 saapunut Brommels suhtautui saariin lämmöllä, eikä vielä 1950 ilmeisesti ollut aikeissa poistua, vaikka hänen asemansa oli muuttunut itsenäisen yhtiön toimitusjohtajasta Enso-Gutzeitin paikallisjohtajaksi.  Mutta 1951 tilanne muuttui ja Brommels lähti.

Brommels näki 1970-luvun haastattelussa  ”Akropolis” -suunnitelman kaatumisen syyksi sen, että Enso-Gutzeit ei halunnut ryhtyä hankkeen rahoittajaksi. 

Vaikka Enso-Gutzeit ei Akropoliksen toteuttamiseen enää lähtenytkään, yhtiö oli kyllä 1950- ja 60-luvuilla vielä muutoin mukana yhteisössä. Se mm antoi kunnalle halpakorkoisen lainan Louhusalmen riippusiltaa varten 50-luvun puolivälissä.

Yliarkkitehti Malmberg ei tässä kohdin kommentoinut Säynätsalon kunnallispoliittista rakennetta päätösten taustalla. Mutta tasokas kulttuurikeskus olisi ollut suora kilpailija Säynätsalon työväentaloille, Juurikalle ja Salorinteelle. Kulttuuritalolle olisi siirtynyt silloiseen Seurantaloon tukeutunutta toimintaa, eli  luonteeltaan ”porvarillista”.  Se olisi saanut näyttävät puitteet. 

Seurantalo oli  Wivi Lönnin alkujaan kansakouluksi suunnittelema rakennus noin nykyisen terveyskeskuksen paikalla. Se purettiin 1960-luvulla.

Yhtiön vahvalla rahoituksella ja arvovallalla Akropolis-hanke olisi tietenkin toteutunut.   On kuitenkin muistettava, että Enso-Gutzeit oli tuolloin valtioenemmistöinen yhtiö ja vasemmistopuolueet olivat hyvin edustettuina sen hallintoneuvostossa.  He seurasivat  ”malliyhteisöään” tarkasti, ja Enso-Gutzeitin kulttuuripanostukselle tänne ei ehkä olisi löytynyt laajaa poliittista pohjaa, vaikka johtokunnan taso sille olisi lämmennytkin. 

Kuvia Akropolis-hankkeesta on  julkaistu Taidehistoria tieteenä  -verkkojulkaisun (TaHiTi)  vuoden 2022 numerossa 2.  Malmbergin ja Peter Kummolan artikkelissa  Alvar Aallon Säynätsalon kunnantalosta hybridimaisemassa.  Oikeussyistä kuvia ei julkaistu myöskään Säynätsalon Sanomien jutussa syyskuussa 2022.

Aiheesta myös:

Alvar Aallon suhde Säynätsalon kunnallispäättäjiin vaikeutui 1950-luvulla.

Katse ”Salen kulmalta” ylös mäkeen. Mitä rinteeseen Kunnantalolta alaspäin olisi tullut?

Hyvä säynätsalolainen. Harrastetaanpa hieman kaavahistoriallista kuvittelua. 

Jos seisot Salen parkkipaikalla ja katsot kunnantalolle päin, näet edessäsi alueen, johon Alvar Aalto parinkymmenen vuoden ajan, alkaen 1943, määritteli kolmionmaista tilaa, useina versioina. Se olisi ollut Säynätsalon Piazza Triangolare.

Kunnantalon 70-vuotisjuhlapäivän esitelmässä 2022 yliarkkitehti Jonas Malmberg kertasi Alvar Aallon kaavavisioita. Niitä Aalto teki tehdasyhtiötä varten Säynätsalon hallintokeskustaksi 40-luvulta 50-luvun lopulle. 

Piazza triangolare oli aluksi pohjoiseen suippeneva kolmio, jonka varrella olisi ollut väljästi kerrostaloja viistosti, keskipäivän aurinkoon. Kolmion päästä lähti tie kirkolle. Mutta pian versio muuttui. 

Se nouseva tielinja on ollut siinä jo ainakin 1920-luvulta, milloin Viertola, ja aikaa sitten purettu Rauhala ilmestyivätkin. 

Noin 1944–1945 rinnemaa muuttuu Aallon visioissa torista puistoksi. Kirjeessä Brommelsille 29.9.45 Aalto kuvaa aluetta ”männiköksi, jossa on sorapitaisia polkuja ja suihkulähde…”

Säynätsalon tulevaa kunnantaloa oli kaavailtu yhtiön (silloin myös tulevan) pääkonttorin lähelle, kolmion alareunaan, mutta loppuvuodesta 1945 kunnantalo päätettiin sijoittaa nykyiselle paikalleen. 

Aukio, tai metsämaa, saikin akselin roolin kahden valtakeskuksen välillä, tehtaan konttorin ja kunnantalon. 

Kunnantalon sijoittumista nykypaikkaan edeltäneissä versioissa ajatukselliset parit olivat olleet tehdasalue ja Akropolis-kulttuurikeskus (nykyisen urheilukentän tienoilla). 

Jonas Malmbergin ja Petteri Kummalan artikkelissa kunnantalostamme hybridimaisemassa maiseman kuvataan tarkoittavan ”rakennetun ja luonnontilaisen maiseman välimuotoa, jossa kumpikaan ei dominoi.” Aallon maisemakäsitystä tutkivat ottavat huomioon myös toteuttamatta jääneet Aallon työt täällä. 

Säynätsalon Piazza triangolare jalostui siis avoimesta torista metsäiseksi aukioksi, kunnan keskiössä, ja rajautuu urbaanisti tieverkolla ja rakennuksilla. 

Metsäpuiston tieltä jopa purettiin rakennuksia 1950- ja 60-luvuilla. Juhlaesitelmän av-ainestossa oli vuoden 1963 pohjakartta, johon oli merkitty purettavia taloja. Lönnin vuoden 1912 koulutalo (sittemmin vuosikymmenet Seurantalo) purettiin 60-luvun lopulla. Sitä ennen lähti asuinrakennus Torila.

Kuvassa vuodelta 1970 vanhat rakennukset on purettu. Kuva: Juhani Niinistö.

Pääosa vanhojen talojen lähdön todistaneista varmaan arveli, että yhtiö vain purkaa röttelönsä. Mutta samalla vielä toteutettiin Aallon visiota. Kuinka tietoisesti, ehkä enää vaikeasti selvitettävissä. 

Metsä oli laajimmillaan 1970, kunnes länsireunalle nousivat palvelukeskus ja päiväkoti. 

Kunnantalon läheisyyteen, etelän suunnalle oli sijoitettu  joukkoliikenneasema. Lounaaseen olisi noussut Osuusliike Itikan liiketalo. Itikka toimi 40-ja 50-luvuilla vanhan konttorin (paloi 1946) piharakennuksessa, nykyistä Kassataloa vastapäätä. Itikan suunnitelmat ensin supistuivat, ja sitten Itikka vetäytyi Säynätsalosta.

Raatihuoneen tori jäi hiekkakentäksi. Merkityksensä on myös kunnantalon keinotekoisella sisäpihalla. 

Malmberg on tutkinut Petteri Kummalan kanssa Aallon työtä. ”Tarkastelemme aukiota hybridimaiseman käsitteen kautta, joka merkitsee ihmisen rakentaman ja luonnontilaisen välimuotoa. Aallon suunnitelmissa vilisee puita ja pitkänä kasvavaa ruohoa, mistään hoidetusta puutarhasta ei siis ollut kyse.” 

Kesken luentonsa yliarkkitehti Malmberg katsahtaa kattoon: ”Metsikkö puunjalostusteollisuuden varaan rakentuneen yhteisön talossa… Vähän kuin tämä yliviritetty kattorakennelma, täällä valtuustosalissa”. 

Kunnantalon valtuustosalissa 24.8.22 kuultua. Säynätsalon Sanomissa suppeampana syyskuussa 2022 julkaistu juttu perustuu Aalto Säätiön yliarkkitehti Jonas Malmbergin esitelmään ja hänen sekä Petteri Kummalan artikkeliin Taidehistorian tiedelehdessä (TaHiTi) 2/2022.  Siellä on myös kuvia, joita ei oikeussyistä voitu julkaista tässä selostuksessa.

AIHEESEEN LIITTYVÄÄ

Alvar Aallon suhde Säynätsalon kunnallispäättäjiin vaikeutui 1950-luvulla.

Akropolis olisi ollut Säynätsalon kruunu

Riennon 100-vuotisjuhlassa syksyllä 2022  soinut nykyaikaistettu  Työväen Urheiluliiton marssi  heitti  säynätsalolaiset Lehtisaaren kuntotalolla  saarten aatteellisempiin aikoihin. Tai eivät aatteet mihinkään hävinneet ole, mutta privatisoituneet jonnekin, pois julkisesta säynätsalolaisuudesta. Vaan Riennon juhlissa ottivat paikkansa yhteisenä kokemuksena.

Säynätsalolaiset kuulivat Teppo Kosken jazzahtavan sovituksen, esilaulajana Tanja Salonen, pianon ääressä Teppo Koski, ja säestäjänä toisesta säkeistöstä alkaen yhtye Hikers.  

Vapun alla 2023  Koski ja Salonen kertoivat TUL:n marssin uuden tulkinnan synnystä.  Tapaamisessa Aallonmurtajalla keskustelimme myös  säynätsalolaisen työväenmusiikin vaiheista.  

”Alun perin ideana  Riennon juhliin oli yhteislaulu,  mutta kun siellä arveltiin olevan jo niin paljon nuorempaa porukkaa,  joille laulu oli tuntemattomampi.”, kertoo Koski.

”Yhteislaulun perinne on myös heikentynyt.  Kaikki eivät enää lauluja osaa, kuten aiemmin.   Yhteislaulu on siirtynyt karaokeen, jossa ovat tarjolla perusiskelmät.”

”Kun sain tietää, mikä bändi soittaa, ja kun ovat amatöörejä. niin mentiin heidän soundinsa mukaan”. 

Ensimmäisessä säkeistössä  kaikki saivat palauttaa mieliin sanat ja sävelmän. ”Kulje näin, kulje näin, kulje pystypäin, silmä kirkas hehkuen..” 

”Sovitus muotoutui siitä, kun treenasin sen Hikersien kanssa.. Kun menin bandin treeniin, huomasin, millaiset ne heidän mahdollisuutensa ovat. Karsin ja lisäsin.”

Lehtisaaren salissa kaikunut sovitus alkoi C-duurissa, vaihtui modulaatiossa  D-duuriin, ja meni sävelissä korkealle,  Tanja Salosen äänialan puitteissa kuitenkin. 

”Kaikki perinteet muuttuvat. Jostain täytyy luopua. Tämä oli hyvä paikka luopua jäykistelystä..,” tiivisti Koski.

Lapsena partisaanivalssi  Säykkipäivillä

Työkseen  Jyväskylän Gradiassa toisen asteen muusikkokoulutuksessa  pop- ja jazzlaulun opettajana toimivalle  Tanja Saloselle  TUL:n marssin tulkitsemisessa  säynätsalolaiselle yleisölle oli paljon nostalgiaa. 

Tanja Salonen kertoi itse oppineensa laulun ensimmäisen kerran juuri leireillä. ”Se oli minulle tuttu laulu, oli nostalgista päästä se laulamaan, siellä juhlassa..”  TUL:n marssia laulettiin Riennon leireillä vielä 80-luvulla.  

”Ensin epäilin, osaanko sitä, mutta kun kävin katsomassa  sanat netistä, heti  muistin melodian. tuli  kuin selkäytimestä.

Niin monta kertaa sitä  leirillä laulettiin, aamuin ja illoin.”

Työväenlaulut ovat Tanja Saloselle tuttuja jo lapsuudesta.  ”Ensimmäinen esiintyminen taisi olla partisaanivalssi, Saikkosen Piian kanssa.  Teppo pyysi laulamaan Säynätsalopäivillä.”

Riennolla on omakin marssi

TUL:n marssin ohella Riennon juhlassa oli suunniteltu esitettävän myös oma marssi.  Se on Teppo Koski  säveltänyt  seuran tasavuosijuhliin muutama vuosikymmen sitten.  

”Oli puhetta, että Hikers olisi esittänyt sen Riennon juhlassa, mutta heillä ei ollut aikaa sitä treenata..  Eivät ole prima vista -miehiä. Sehän kuuluu näihin rokkibändeihin, ettei nuotista soiteta..”  ”Silloin aikanaan Riennon marssin esitti yhteiskuoro ja kanttori Tiainen oli mukana..”

Eikö pitäisi julkaista?

Riennon juhlien esitys oli ainutkertainen tilanne, kuultavissa ja nähtävissä  kyllä yhä juhlan tallenteissa.  Mutta eikö pitäisi tehdä paremmalla äänityksellä tallennus, sekä TUL:n marssista että Riennon marssista?

”Ei ole pälkähtänyt mieleen, se oli vain tuota juhlaa varten.. Kyllä tuommoisen taltioinnin pystyisi helposti tekemään..”, pohti Koski. 

Pitkä yhteistyö

Tanja Salonen oli vuosia Teppo Kosken kollega Gradialla. Nyttemmin Koski on eläkkeellä.  He ovat myös toisinaan esiintyneet yhdessä. ”Viimeksi oltiin Parkinson-seuran pikkujoulussa”, kertoi Salonen huhtikuussa 2023. 

”Olit kahdeksan tulin tulit minulle pianotunneille,”  huomautti Teppo.   

”Ei tämä mikään konserttisoitin ole”, kuvasi Säynätsalon  kanttori Teresa Keskisipilä  Säynätsalon kirkon  toimestaan silloin jääviä kolmansia urkuja syksyllä 2022.  Kirkon ensimmäiset urut oli 1948 korvattu  alkuperäisten tavoin Kangasalan urkutehtaan soittimella.  Kolmannet otettiin käyttöön 1975.

Teresa Keskisipilä ja toimittaja Juhani Niinistö tapasivat Säynätsalon Sanomien juttua varten kirkon lehterillä. Niinistö kirjoitti käyneensä edellisen kerran lehterillä 1960-luvula. ”Silloin soittopöytä oli kaiteen ääressä, soittajan kasvot alttarille päin.  Soittopöydän takana oli runsaasti tilaa kuoroille, kolmessa tasossa.  Vuoden 1948 remontin yksi tavoite oli ollut juuri saada tilaa laulajille, Säynätsalossa sata sekakuorolaista oli vuosikymmenet lähes normi mm kirkolle omistetun Ilmari Hannikaisen ohjelmiston esitykissä.” 

Vaan sitten ajat muuttuivat. Vuodesta 1975 lehterin kuvaa oli hallinnut suuri ”urkukaappimörkö”. Kaksien edellisten urkujen pillistöt ja koneisto  olivat fasaadin takana, ensimmäisten  kahden puolen holvitunnelia.  Kirkon suuren remontin jälkeen alkuperäinen rakenne nähdään taas, ainakin osittain.

Keskisipilä kysyi Niinistöltä  tiesikö hän, miksi Säynätsaloon oli 70-luvun alun remontissa ”hankittu, mitä hankittiin”.  Niinistö oli vastannut, ettei tiennyt mitään varmaa, mutta jonkinlaista  ”teollisuuspoliittista”asennetta,  eli urkuvalmistajien asemointia suhteessa seurakuntiin,  päätöksessä ehkä oli:  

Säynätsalon kahdet ensimmäiset urut oli tehnyt Kangasalan urkutehdas, 70-luvulla valittiin ”yksityinen” valmistaja.

Uusien urkujen suunnitelmista kuullaan niitä käsittelevältä toimikunnalta tarkemmin. Keskisipilä sanoo, että hänen käsityksensä mukaan, pyrkimyksenä on tehdä alkuperäisen, eli Ilmari Hannikaisen vuoden 1927 rekisterien ja disposition mukainen.  ”Soittopöytä tulisi tähän keskelle. Viimeksi kun puhuin seurakunnan musiikkitoiminnan päällikön kanssa, sain käsityksen, että 9-11 -äänikertainen”. 

Niiden ensimmäisten urkujen sointia muistavia ei juuri enää ole keskuudessamme.  Ihan akustisista syistä ne koettiin hiljaisiksi, etenkin jos kirkkosali oli täynnä.

On muistettava, että syksyllä 2022 poistuneet urut olivat jo ”täysin palvelleet” ja ikäongelmia oli.  Kanttori piirti haastattelutuokiossa rehellisen kuvan:

”Nykyisissä raskas kosketus”

”Kyllähän tämä  asettaa aika suuria haasteita”, kuvaa kanttori Keskisipilä väistyviä urkuja. ”On aika vaikea soittaa, kun näissä on raskas kosketus. Äänikerrallisesti ainakin nuo korkeammat ovat aikamoisia sirkkeleitä,  että niitä ei hirveän mielellään edes käytä. Ykkössormiossa on mykkiä, viallisia ääniä, jotka eivät toimi ollenkaan. Mixtuura (yksi äänikerroista) on kamala,” kuvasi Keskisipilä viime vaiheen tilannetta.

”Mutta periaatteessa tämä kyllä toimii, kakkossormiossa on koskettimia, jotka jäävät laahaamaan, kun niitä soittaa”.

Oulusta Säynätsaloon

Teresa Keskisipilä kertoo tehneensä musiikkiopintonsa Oulussa  ja jääneen sitten  opettamaan nokkahuilua määräaikaisena.  Miten hän sitten päätyi Säynätsaloon.

” Olin ollut edelliskesänä Jyväskylässä kesäkanttorina. Sijaisuus Oulussa oli loppumassa ja soitin Salmelan Marjalle ja kysyin mahdollisuuksia. ” Voi kuule, soitit hyvään aikaan, hän sanoi.  Säykissä oli juuri määräaikaisuus tullut avoimeksi.

Keskisipilä kertoo, että jos hän vielä voi remontin jälkeen jatkaa Säynätsalossa, häntä kiinnostaisi yrittää järjestää Hannikaisen Kantaatin esitys.  ”Jos laulajaporukan saisi kasaan”. 

Alle puolet häämusiikista perinteistä

Inko kanttorilla jokin mielisävellys esimerkiksi sunnuntain jumalanpalveluksen alkusoittona? Keskisipilä selittää, ettei sellaisia nykyisin paljon käytetä. ”Alkusoitot ovat yleensä aika maltillisia, ja liittyvät alkuvirteen, harvoin erillisiä alkusoittoja.  Loppumusiikkia käytetään, Bach on kyllä suosikkini.”

Säynätsalon seurakuntalaisilta ei juuri tule paljon toivomuksia, etenkään mitään täsmällistä.  

Entä musiikin päätöksenteko?  50-luvun käytäntö oli, että  pappi soitti lauantaina ehtookellojen jälkeen  ja antoi sunnuntain virsilistan kanttorille. Aiemmin sitä ei saanut.

Keskisipilä kertoo, että Säynätsalossa nyt pääsääntöisesti kanttori valitsee musiikin. ”On seurakuntia, joissa valitaan yhdessä ja  on seurakuntia, joissa papit päättävät”.

Yksi kirkon jäsenten kontaktipinnoista seurakuntiin ovat häät. Niihin tulee toivomuksia. ”Alle puolet musiikista on Säynätsalossa Keskisipilän kokemuksen mukaan  perinteistä, Kuulaa, Mendelsohnia tai Melartinia.

Kysyin päätöksenteon vaikeuksista. Eihän kaikki musiikki sovi kirkolliseen käyttöön, suomalaiseen perinteeseen tottuneiden korviin.  ”On tosi vaikea vetää sitä rajaa,  mikä on kirkollista…”

Keskisipilä kertoi käyttävänsä kirkon etuosan pianoa jonkin verran.  ”Jos on joku popbiisi,  otettava huomioon miten se istuu uruille.”  Häämusiikeissa on ollut monenlaisia haasteita, mutta myös hauskoja kokemuksia.  

Kanttori Teresa  Keskisipilä  kertoi syksyn 2022 haastattelussa, että jos vielä on remontin jälkeen saarella, yrittää järjestää kirkon perinnemusiikin esityksiä.  Sittemmin hänet vakinaistettiin kanttorin toimeen Säynätsalossa.

Markkinasyyt eivät rajoittaneet 1970- ja 80-luvuilla Säynätsalo-lehden journalistista ilmaisuvapautta. Lehti oli keskeinen väylä tavoittaa Säynätsalon asukkaat eikä saarten silloin vielä lukuisten vähittäis- ja erikoiskauppojen kannattanut edes ajatella olematta ilmoittamatta lehdessä. Säynätsalo-lehti kuului Paikallislehtien liittoon ja oli siten sitoutunut Julkisen Sanan Neuvoston laatuvalvontaan. Tehdasyhtiön asioiden seurannassa lehdellä oli kuollutta kulmaa: Kaikki tuon ajan päätoimittajat olivat samalla Enso-Gutzeitin toimihenkilöitä eikä yhtiön sisäisten aiheiden käsittely normaalia yritystiedottamista perusteellisemmin ollut mahdollista. Lehden toimitus oli sentään pystynyt muuttamaan pois konttorilta.

1970- ja 1980-lukujen päätoimittaja Risto Sjöblom kertoi Säynätsalon Sanomien haastattelussa 2021 vuosistaan päätoimittajana ja silloisista haasteista.

”Demarit ja vasemmisto kyttäsivät toistensa näkyvyyttä Säynätsalo-lehdessä”, muistelee liki koko 1980-luvun Säynätsalo -lehden päätoimittajana ollut Risto Sjöblom  Lehtisaaresta. 

Vuonna 1926 perustettua  alkuperäistä Säynätsalo-lehteä julkaisi tehtaan virkailijakerho.  1980-luvulle mennessä tehdasyhtiön vaikutusvalta saarella oli jo hieman hellittänyt, mutta lehti oli kuitenkin varsin varovainen yhtiön asioista kirjoittaessaan.  ”Lehteä toimitettiin vielä vuosikymmenen alussa  tehtaan konttorilla, mutta sitten hankimme Säästölästä toimitilan, Ilanteen K-kaupan vierestä”. 

Vasemmiston sisäiset paineet heijastuivat palautteessa toimitukselle.   Demarien kunnallisvaikuttaja Yrjö Aho oli yhtiön sähkömies ja osa työyhteisöä. ”Taas olet antanut runsaasti tilaa salorinteeläisille”,  oli Ahon toistuva palaute päätoimittajalle.   Kansandemokraattien puolelta taas työpaikalla tehtaalla lähestyi usein Esko Luukkanen, joka oli pitkään työsuojeluvaltuutettuna tehtaalla. ”Piti taiteilla siinä välissä”.

Säynätsalon kunnan asioita lehti seurasi tarkasti ja puuttui mm rahoituspäätöksiin. Yhtiön myytyä maaomaisuutensa kunnalle, Säynätsalon kunta oli päässyt vihdoin todelliseksi isännäksi saarillaan, paitsi tehtaan aidan sisällä.

Lehden ilmaisuvapautta eivät markkinasyyt rajoittaneet: Säynätsalo-lehti oli tuolloin vahva ilmoitusväline, jonka sivuuttamista paikallisyritykset eivät voineet ajatellakaan.  Ilmoittajien suuntaan ei tarvinnut kumarrella  lehden toimituksellisessa tekstissä.

Lehti vastusti mm julkisesti lehdessä kunnan päätöstä rakentaa tavarahissi Teollisuustaloksi muuttuneeseen entisen kuitutehtaaseen. ”Otin kovasti yhteen kunnanjohtaja Pentti Tossavaisen kanssa, mutta hissi tehtiin ja kai se on siellä vieläkin, vähällä käytöllä.”  Sjöblom huomauttaa, että ”Vaajakosken malli”  olisi ollut parempi ratkaisu. Siellä samantyyppisen entisen tehdastilan käyttöönsä saaneet yritykset muodostivat osakeyhtiön.

Päätoimittajana Sjöblom nosti mm esille Säynätsalon Yrittäjien virityksen saada kunnan avustusta tutustumisretkiinsä eri puolille Suomea.  ”Ei sellaisen verorahoja pitänyt käyttää”.  Sjöblom sanoo joutuneensa vähän napit vastakkain Säynätsalon yrittäjien suunnalla. (Käsite ”Säynätsalon yrittäjät” yhdistettiin sittemmin kuluttajaliiketoiminnan harjoittajiin, mutta 80-luvulla toimineissa yhdistyksissä oli etenkin silloin käynnistysvaiheessa ollutta pkt-alaa saarilla.)

1980-luvulla tehtaalla oli aika usein lakkoja, etenkin paikallisista syistä. ”Pyrimme välttämään työsuhde- ja palkka-asioiden käsittelemistä lehdessä”, kertoi Sjöblom.

Rajoite seurannassa tehdasyhtiön suuntaan perustui lähinnä siihen, että päätoimittajat olivat yhtiön palveluksessa. 

Säynätsalon lehtimarkkinoilla kävi 1980-luvulla myös muita kokeilijoita, sekä Muuramesta että kaupungista.  Paikallinen säynätsalolainen kilpailija, nykyisen Säynätsalon Sanomien alkumuoto, syntyi kuitenkin vasta 1991, kun Säynätsalo-lehti  oli jo myyty Muurameen.

Keskisuomalainen teki 80-luvun puolivälissä hyvän tarjouksen Säynätsalo-lehden ostamisesta. ””Olin itse sitä mieltä, että kannattaisi myydä hyvään hintaan, mutta lehden talousjohto vastusti voimakkaasti, ja siihen se sitten jäi.  Kun lopulta myimme Muurameen, hinta oli paljon huonompi”.

Kun Kirjapaino Keskisuomalainen nosti hintoja, Säynätsalon painatus siirtyi Keuruun lehden painoon.  Keuruun omistajat olivat aktiivisia Paikallislehtien liiton alueellisessa toiminnassa täällä ja Säynätsalo-lehti myös. 

”Minun aikanani tehtaalla jo oli oma sisäinen lehtensä täällä saarella. Sitä jaettiin siellä työpaikoilla”, kertoi Sjöblom.  Säynätsalo-lehden päätoimittaja kuului sen lisäksi myös Enso-Gutzeitin valtakunnallisen henkilöstölehden toimituskuntaan. ”Sitä lehteä tehtiin Helsingissä ja kävin toimituskokouksissa”.

”Lehteä tehtiin talkootyönä”

Vaikka Säynätsalo-lehti tuotti kohtuullisesti, toimittajat ja hallinto eivät ottaneet juurikaan palkkaa. ”Talkootyönä lehteä teimme.  Motivaationa oli saada se pysymään hengissä, kun kyse oli sentään yhdestä Suomen vanhimmista paikallislehdistä.”

Voittoja rahastoitiin ja niiden turvin Virkailijakerho sitten lehden tultua myydyksi rakensi kerhotalon Rauanlahteen,  tulipalon tuhoaman Parviaisen suvun  huvilan perustuksille. 

Lehden päätoimittajat koko aikana olivat olleet yhtiön virkailijoita. Pisimpään tehtävää hoiti liikennepäällikkö Uuno Lakkinen (1954-1975).  Myös kirkkoherra Robert Valpio oli ollut päätoimittajana, mutta enemmänkin toisen sivutoimensa, eli yhtiön sosiaalipäällikön tehtävän kautta. Päätoimittajan tehtävissä ennen Lakkisen pitkää jaksoa olivat myös vientipäällikkö Olavi Salonen ja sosiaalipäällikkö Ake Kuosmanen. Lakkisen jälkeen lehteä vielä konttorilla tehtäessä päätoimittajana oli kirjeenvaihtaja Sirkka Sampio.

1970- ja 1980 -luvun päätoimittajia latomossa lehden taittoa suunnittelemassa. Vasemmalta Matti Vatunen, Signe Hintikka ja Risto Sjöblom.

Risto Sjöblomin päätyönä yhtiössä oli vastuu vaneritehtaan kunnossapidosta ja huollosta.  ”Lahtisen Ramilla oli samanlainen vastuu sahasta ja talotehtaasta”.

1980-luvun lopulla Virkailijakerho päätyi sitten myymään lehden Muurameen. Siinä vaiheessaSäynätsalo-lehti  palkkasi ensimmäisen ammattitoimittajansa, Sanna Dalhbergin.  ”Oikean toimittajan” palkkamisen ajateltiin turvaavan lehden olemassaolon uusien omistajienkin hallinnassa.  Mutta kun lehti oli sitten myyty, päätoimittaja kuitenkin pian vaihtui. ”Syytä en osaa sanoa”, toteaa Risto Sjöblom.   

Säynätsalo-lehden ilmestyminen loppui sitten pian, kun kunta siirsi ilmoituksensa Teuvo Lehtisen perustamalle ”Säynätsalon Sanomille”.  Viimeinen Säynätsalon numero ilmestyi loppuvuodesta 1991.

”Isä lähti saarelta 1926 – kun Hanna Parviainen käytti rikkureita”

Risto Sjöblomin oli tullut töihin Enso-Gutzeit Parviaisen tehtaille Schaumanin lastulevytehtaalta Jyväskylästä 1975.  ”Valinnassa painoi mm  asunto, yhtiön rakennuttamassa rivitalossa Opettajantiellä. Kaikki muutkin täällä olivat tehtaan palveluksessa. Myöhemminhän nämä asunnot saattoi ostaa omaksi”. 

Työn ottaminen Säynätsalosta merkitsi samalla paluuta isän entiselle kotisaarelle.

Risto Sjöblomin isä Hjalmar Sjöblom kuului Säynätsalon Työväenyhdistyksen veteraanisukupolveen. Parviaiset olivat ottaneet hänet Säynätsaloon verstaalle 1918 kapinan jälkeen.  

Ihan ensimmäisissä Säynätsalo-lehden numeroissa kuitenkin mainitaan hänen nimensä pois muuttaneena.  ”Verstaalla oli syntynyt työtaistelu, mutta sepän hommia tehnyt muuramelainen isäntä oli mennyt töihin”, kertoo Risto Sjöblom. ”Kolme työntekijää ei rikkurityövoiman käyttöä hyväksynyt, vaan sanoivat työsuhteensa irti”.   Hjalmar oli yksi heistä. Hän muutti sitten perheineen Mänttään. 

Säynätsalossa asuessaan Hjalmar Sjöblom oli rakentamassa Juurikkaa ja istui kunnanhallituksessa. ”Vanhin sisko ja vanhin veli ehtivät syntyä täällä Säynätsalossa”. 

Hjalmar Sjöblom kierti huoltamassa Zerlachiusten voimalaitoksia ja muutti välirauhan aikana asumaan Jyväskylään.  Hän perusti oman firman. ”Sorvaamo Sjöblomista” tuli sittemmin Konepaja Sjöblom. 

Risto Sjöblomilla on sukulaisuusside saarilla paljon vaikuttaneisiin Dahlbergeihin. Hjalmarin vaimo Kinkomaalta, Hinksan torpasta, nykyisen Olympiakylän tienoilta,  oli syntyjään Dahlberg.  Autonkuljettaja Edvin Dahlberg oli Riston eno.  Kun valtion Pohjolan Liikenne vetäytyi Keski-Suomesta pian sotien jälkeen,  ”Eetu” hankki kuorma-auton, jolla hän oli pääasiassa yhtiön ajoissa.  Aiemmin hän oli kuljettanut myös yhtiön johdon henkilöautoja. 

Hyönteismyrkkyä vaneriliimaan

Lopuksi toimittaja ottaa esille vaneritehtaan liimat. Keväällä  2021 ”Lehtosten saarta” esitelleessä Säynätsalon Sanomien jutussa kerrottiin oireista, jotka ilmeisesti johtuivat vaneritehtaalla käytetyistä liimoista. Silmien kirvely oli ollut tavallista, mutta joillekin tuli myös keuhko-oireita. 

Sjöblom kertoo 80-luvun hankkeesta sekoittaa liimaan hyönteismyrkkyä. Idea yhtiöllä oli se, että Parviaisen JP-vaneria voitaisiin mainostaa vientialueilla Etelä-Amerikassa siitä, että ”tupajumimyrkky on jo vanerissa mukana”.   

Hanke loppui melkein alkuunsa, koska liiman haju säikäytti työntekijöitä.  ”Siellä liimavalssin päällä oli se hana, ja työntekijöiden piirissä muodostui kanta, etteipä siihen hanaan kosketa”, kuvaili Sjöblom.  ”Eli se kokeilu loppui melkein alkuunsa. Työstä kieltäytymisellä ehkäistiin mahdollisia tulevia ongelmia, mutta sillä ei ollut tekemistä jo havaittujen oireiden kanssa.”

”Kun tulin tehtaalle 1975 siellä käytettiin fenoliini-liimaa, puhuttiin fenolista. Se oli punainen liima, joka oli veden kestävää. Entinen, albumiiniliimattu ei vettä kestänyt. Sen valmistamista varten oli Argentiinasta rahdattu kuivattua verihiutaletta, ja siksi vanerin kellarissa oli rottia.

Sjöblom kertoo, että oli opiskeluaikanaan Oulussa ollut sellukattiloita puhdistamassa. Haju oli kamala. Se meni iholle niin, että saunassa haju vielä korostui hien tullessa pintaan. ”Sen huomasimme, että tupakkamiehet paremmin kestivät mennä sinne kattilan sisälle.  Tehdas maksoi hyvin ja opiskelijat mielellään ottivat rahan vastaan”.   

Juhani Niinistö keskusteli Risto Sjöblomin kanssa juttu varten elokuussa 2021.

Mauri ja Anu Toikkanen  ovat toteuttaneet tonttinsa kalliorinteeseen  yhteisöllisen henkilögalleriaan. Yli 90 hahmoryhmässä on koolla Säynätsalon kunnan viimeisten vuosikymmenten päättäjiä, alkuperäisissä  tilannekokoonpanoissaan:  kunnanhallituksessa, lautakunnissa ja muussa yhteisön edunvalvonnassa.    

Teksti ja kuvat: Juhani Niinistö. Julkaistu aluelehdessä Säynätsalon Sanomat keväällä 2023. Juttu on tehty kesällä 2022.

Asetelmista on tarkka kirjanpito, jossa on myös valokuvia  alkuperäisistä kokoonpanoista.  Paksu kansio oli Mauri Toikkasella mukana haastattelussa 2022.

Ryhmät heijastavat Mauri Toikkasen pitkää uraa luottamustoimissa, kunnan ohella mm Säynätsalon Työväenyhdistyksen (SDP) puheenjohtajana.  

Toistakymmentä vuotta kuntaliitoksen jälkeen Toikkanen ideoi ja toteutti Säynätsalo-Seuran perustamisen. Seuran alkuvuosien päättäjät ovat rinteessä esillä.

1996 Toikkanen valittiin saarten ensimmäiseksi Valtteriksi.

Toikkanen teki pitkän uran Säynätsalon palokunnassa, niin tehdasyhtiön palokunnan aikana kuin  palo- ja pelastustoiminnan siirryttyä kunnan vastuulle 80-luvulla.  Toikkanen jatkoi kuntaliitoksen jälkeen pelastustoimen esimiestehtävissä saarella. Eläkkeelle hän jäi 2005.

Toikkanen oli myös paikallisen osuuspankin johtokunnassa parikymmentä vuotta.  

Kallion koloissa ja tasanteilla  on  yli  90  hahmoryhmää, jotka koostuvat sadoista kivistä.     Yksilöitävissä  olevien Säykki-vaikuttajien määrää Toikkanen ei pysty sanomaan, mutta  useisiin satoihin.   

Hahmot ovat luonnonkiviä ja niitä on värittämällä tarkennettu.  Mihinkään näköisyyteen ei ole pyritty.

Säynätsalon palokuntaa.  Pisin mies on palopäällikkö Urpo Helakorpi (40-luvulta vuoteen 1968).  Toikkanen on punaraitainen oikealla.

Ryhmät on nimetty kalliorinteeseen roomalaisin numeroin. Muuta nimikointia ei ulkona ole.   Esimerkiksi II  on kunnanhallitus, jossa puheenjohtajana oli Petteri Kuokkanen, tai oliko vain muutoin keskeinen.  Demarivaikuttajan  aikalaiset muistavat kunnan ja seurakunnan luottamustoimien ohella yhtiön kotitalousvesiauton kuljettajana ja Säynätsalon koulun vahtimestarin puolisona.

Rinteellä ovat myös  Säynätsalo-seuran perustajajäsenet seuran hallituksessa.  Toikkanen mainitsee erityisesti  Janne Vilkunan.   Säynätsalo-seura ja sille hankittu Vanerila olivat Toikkasen tuloksia Toikkasen aloitteellisuudesta.

Hahmogalleriaa ei talveksi peitetä, joten vaurioita tulee, kertoo Anu Toikkanen.

Toikkanen palaa selostuksissaan kunkin hahmoryhmän arkeen.   ”Enso-Gutzeitin 100-vuotisjuhlan toimikunnassa  jaettiin Vesimäen Kaukon kanssa  satasia…”    Avustusten määrä perustui järjestöjen jäsenmäärään.  Riennossa oli silloin 1970-luvun alussa  yli 900 maksavaa henkilöjäsentä. Mutta sen ohi menikin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Säynätsalon osasto, joka oli kirjannut parin tuhannen jäsenmäärän. 

”Pentti Parkkosesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan”, sanoo Toikkanen, muttei avaa henkilöhistoriaa tarkemmin.

Toikkanen avaa palokuntalaisten ryhmän henkilöitä rinteessä. ”Nuo valkokypäräiset ovat minun aikaisiani upseereita.. Helakorven Urpo on tuo pitkä ukko tuolla. Harjun Allu ja Erkko.  Ja pitkä mies on Rintalan Matti.  Minä olen tuossa reunassa, kolmella nauhalla…”

Mauri Toikkanen oli saaren eturivin koripalloilijoita:  Rinteestä siten löytyy joukkueita.  Koko hahmoston vanhimpaan kerrostumaan kuuluu Säynätsalon kunnan ruotsalaiseen ystävyyskuntaan Ramnäsiin 1960-luvun alussa  tehdyn matkan edustusjoukkue.   Toikkanen oli mukana, mutta hallinnollisista syistä joutunut  salorinteeläisten – eli kuten Make sanoo juttuäänitteessä – ”kommunistien” kiintiöön. Hänet haluttiin taitavana pelaajana ehdottomasti mukaan. ”Mutta kun koripalloilijat Kohvakka ja Aho olivat jo demaripaikoilla, ja Köykän Ana edusti porvareita,  minä jouduin edustamaan Salorinnettä”, muistelee Make. Joukkueessa pelasi myös Jorma Koljonen. –  Riennon ohella Toikkanen kertoo pelanneensa myös Jyväskylän Jalossa. 

Hahmogallerian hoito on ollut Toikkasille työlästä.  ”Kun näitä tehtiin, laitettiin ensin pippurista silmät. Mutta linnut söivät ne”, kertoi Anu Toikkanen.   ”Ruoho tahtoo nousta kivenkoloista. Pitää pinseteillä nyhtää”.  Eläimetkin ovat ongelma. Jänikset ovat talvisin vahingoittaneet rinnettä.

Toikkasten  hahmogalleria sijaitsee yksityiskodin pihalla eikä ole julkista tilaa. Mahdollisista esittelyistä on sovittava erikseen.  Emme tässä jutussa siten kerro  talon tarkkaa sijaintiakaan, osoitteethan ovat yksityistietoa.  JN

Takaisin sivuston ”Pitkän linjan Säynätsalo” etusivulle.