Otsikko ei viittaa kirkon arvoihin, vaan Säynätsalon aatehistoriaan hautausmaalla. Juttu perustuu Säynätsalo-Seuran pyynnöstä 2022 ja 2025 tekemiini esittelykierroksiin. Tämä on toimituksellinen tuote. Mukaan mahtui lähinnän värikkäimmän tai muuten merkittävän jäljen jättäneitä. Valitettavasti muutama vuonna 2022 mainittu tällä välin jo joutunut kierrätykseen.

Säynätsalon hautausmaa ei ole suora sosioekonominen heijastuma aikanaan Suomen teollistuneimmasta kunnasta, vaan hautausmaalle päätyi kattavimmin tänne muuttanutta työväkeä ja heidän arkeaan tukeneita palveluntarjoajia. 

Tehtaan johto ja lähes kaikki ylemmän keskijohdon päälliköt sekä insinöörit olivat saarella ”vain töissä”, asuivat yhtiön työsuhdetaloissa  – ja muuttivat pois viimeistään eläkkeelle siirtyessään. Muutama poikkeus oli. Omistajasuku Parviaisia ei ole haudattu saarelle.

Etenkin omakotitaloja tehneet työntekijät ja osa virkailijakunnasta jäivät usein eläkepäivikseen saarille, ja lopulta tänne hautausmaalle. 

Ylimmästä johdosta vanerin vientipäällikkö ja saarten suojeluskuntajohtaja Olavi Salonen ja vaimonsa Eda sentään tänne haudattiin, mutta hauta poistettiin 2024 ajan päättyessä. Samoin käynyt toimitusjohtaja Hilmer Brommelsin ja häntä seuranneiden paikallisjohtajien pitkäaikaiselle sihteerille Ollie Nordbergille.  

Numerot viittaavat hautapaikkarekisteriin.  

Aloitamme pääkäytävältä vasemmalle

01.03.1299

Yrjö Aho, 1926-1990. Hän oli saarten kunnallispolitiikassa johtava demari 60-luvulta  80-luvulle ja Säynätsalon Työväenyhdistyksen (siis Juurikan) puheenjohtaja.

Kunnanvaltuustossa 27 vuotta ja hallituksessa 26, ja molemmissa puheenjohtajana,  hallituksessa kai yli 20 vuotta. Tehtaalla Aho oli sähkömies, aluksi voimalaitoksella ja sitten sähkökorjaamolla.  

Hyvä muistaa, että Säynätsalon kunta oli sivuroolissa omalla alueellaan, koska tehdasyhtiö omisti kaiken maan ja pääasiassa vastasi saaren asioista. Tehdas jätti kunnalle pro forma, mikä kunnalle lain mukaan kuului. Siten Säynätsalo ei tarvinnut kunnanjohtajaa – ennenkuin 80-luvulla. kun ”kunta pääsi omilleen”, tai joutui, kun yhtiö luopui maanomistuksesta. 

Aho halusi kunnanjohtajaksi, mutta muut puolueet eivät häntä hyväksyneet. ”Ennemmin vaikka kommunisti”, oli kokoomuksesta, konttorilta, sanottu.

Kunnan valtasuhteissa SKDL/SKP ja SDP olivat suuri enemmistö, ja porvarit jäivät vaankieleksi 2-3 paikalla, tilanteisiin, joissa vasemmisto oli jakautunut.

Aho piti oleellisena, että Juurikka säilyy työväen omana saarena ja torjui mm suuren panimoyrityksen ostotarjouksen. 

Pääkäytävää jatkamme, ja pian vasemmalla on 01.04.1354

Emil Kirves, 1903-1984. Hän oli tehtaan pääluottamusmies vuodesta 1947 aina 50-luvun  lopulle. Työväen jakautuessa hän oli kunnallisvaalien  1945 jälkeen siirtynyt Paavo Merikosken (muistetaan Riennon pj:nä) ja yrittäjä Harry Hokkasen kanssa SKDL:n riveihin.

Kun luottamusmiesjärjestelmä laillistettiin 1947 Emil Kirves sai 227 ääntä, Otto Makkonen 200.

Kirveen viimeinen ammattinimike tehtaalla oli vanerinlajittelja, mutta oli aloittanut sorvipäässä ja ollut kuivauskoneenhoitajakin.

Kirveellä oli luonteista organisointitaitoa.  Hän johti (SKDL:n) Muuratsalon työväentalon eli Salorinteen rakennushanketta 1946-52 ja riippusillan rakennustoimikuntaa.  Hän oli erityisen kiinnostunut kouluasioista ja johti vielä eläkeläisenä Säynätsaloon 60-luvulle perustetun kunnallisen keskikoulun johtokuntaa. 

Tässä kohdin olisi loogista puhua Uuno Jokisesta, Emil Kirveen vastapuolesta, demarien vahvasta miehestä heti sotien jälkeen, mutta kun Uuno on tuolla kaukana, pohjoislaidalla, joten palataan, kun sinne ehditään.

01.04.1346

Kirveestä alaspäin  samalla rivillä on Paavo Merikoski Hänet muistetaan siis Työväen Voimistelu- ja Urheiluseura Riennon pitkäaikaisena puheenjohtajana. Kun Riento uuden urheilukentän (nykyisen) valmistuttua järjesti yleisurheilukilpailuja, Merikosken kenttäkuulutukset raikuivat yli koko pääsaaren. Riento oli saarten suurin järjestö, tosin Suomi-Neuvostoliitto -seurassa oli kuulema enemmän paperijäseniä. Vaikka ay-liike oli pitkään jakaantunut, Riennossa vasemmistopuolueet pysyivät yhdessä. Urbaanin legendan mukaan Riennossa olisi ollut enemmän jäseniä kuin Säynätsalon evl-seurakunnassa, kirkon suurimman paikallisen kannatuskadon aikana 60-luvun alussa. Ehkei kuitenkaan.

keskuskäytävää alaspäin..

2.6.05

Tiestä oikealla on Albinus Pii, muurari. Hän jäi historiaan sinä muurarina, joka sulki kirkon vihkiäispäivänä 6.1.1927 kuparilieriön, päivän lehtineen ja Parviaisten vihkisormuksineen, kirkon perustuksiin.  Albinus kuului myös Juurikan aktiiveihin.

Käytävää muutama rivi eteenpäin ja vasemmalle

01.07.1461

Eero Levä, 1908-2007. Hän teki 49 vuoden uran yhtiössä, lopuksi kotimaan vientipäällikkönä,  aiemmin mm vanerin varastonhoitajana. Levä oli aktiivinen suojeluskuntalainen, päällikkönä mm tuon kirkontornin ilmavalvonnassa. 

Levä oli tullut saarelle jo 20-luvulla ja mm lauloi 1927 kuorossa, kun Ilmari Hannikaisen kantaattia esitettiin ensimmäisen kerran, ja oli mukana vielä 1987.

Levä oli 50-luvulta myös yhtiön edustusravintolan, Säynätsalon Kerhon, vastuupäällikkö.

Saarella ei ollut ennen 1970-lukua muita anniskeluravintoloita, ja Kerhon käyttäjäkunta oli tiukasti rajattu. Sinne pääsi vain joko johdon ja virkailijakunnan luontaisetuna tai yhtiön vieraana, mutta maksua vastaan ei. Työntekijät pääsivät sinne alas vain voittaessaan puutarhakilpailun, saadessaan presidentin mitalin tai jäädessään pitkän uran jälkeen eläkkeelle. Kunnantaloa rakentamaan otettu Alvar Aalto sai käyttää Kerhoa, ”punaisen kunnan” pamput vain vieraina. Aallolla oli konttorilla työhuonekin.

Saaren 70-luvun alun ”first lady”, Raili Saarro piti vuoden 2022 haastattelussa Säynätsalon Kerhoa juomavalikoimaltaan ”tasokkaampana kuin yhtäkään silloista  kaupungin ravintolaa”. 

Levä tiesi tarkkaan, paljonko juotavia kuluu. Kun kerran kysyin häneltä, mikä se veti Ilmari Hannikaista tänne vielä 50-luvulla, Eero vastasi epäilemättä ”konjakki”.   

Kerho suljettiin 1975 samoihin aikoihin kun Levä jäi eläkkeelle. Muuttuneet verolait eivät sallineet yhtiölle enää vähentää kuluina sellaisia luontaisetuja, joita ei annettu kaikille työntekijöille.

(Huom nykyinen Kerhotie viittaa Työnjohtajakerhoon. Tässä mainittu Konttorin Kerho sijaitsi konttorin alakerrassa, ikäänkuin siis nykyisen Salen alla).

pääkäytävää eteenpäin ja sitten oikealle

02.13.0493

Tuomas Hanikka, 1898-1974. Hän on toinen Säynätsalossa  asunut  jääkäri.  Hanikka oli mennyt muiden mukana  sotilaskoulutukseen Saksaan, mutta pian oli tehty paperit, ettei ”soveltunut sotilaskoulutukseen”.  Nuori mies sai toki jäädä Saksaan nauttimaan elämästä. Suomeen ei voinut palata. 

Mutta kun kenraali von der Golzin Itämeren divisioona lähti kohti Suomea huhtikuussa 1918, Hanikka värvättiin tulkiksi.  Hän jäi sitten saksalaisten lähdettyä loppusyksystä 1918 Suomen armeijan palvelukseen.

Hanikka tuli Säynätsaloon sotien jälkeen, en tiedä mitä tehtaalla teki. Käsittääkseni Hanikka ei pitänyt täällä jääkäritaustaansa esillä, toisin kuin alla mainittu Sankelo. Ainakaan minä en hänestä kuullut, vaikka toisaalta Sankelo (alla) oli esillä saaren ”porvaripiireissä” koko ajan.

Saarten toinen jääkäri, vääpeli Matti Sankelo oli täällä julkisuudessa nimenomaan jääkärinä. Hän oli konttorin vahtimestarina 1947-1957, kuolemaansa saakka.  Sankelo asui yhtiön ”poikamiesten talossa” Kinkohovissa, maantiesillan alkupäässä. Hän oli tehtaan johdon ja entisten suojeluskuntalaisten ja lottien parissa arvostettu hahmo – ja olisi järjestetty suuri muistojuhla, mutta omaiset halusivat haudata Kortesjärvelle. 

02.14.0553

Erkki, 1892-1964 ja  Olga Lehtiö, 1890-1968, ovat teollisuus-Säynätsalon vuosikymmenten kiistanalaisimpia henkilöitä.  He olivat tulleet opettajiksi jo vuonna 1915 aloittaneeseen kouluun ja jatkoivat 1950-luvun puoliväliin.  

Heidän muistonsa  saarilla oli hyvin vaihteleva kertojasta riippuen. Osa oppilaista oli heidän kanssaan hyvissä väleissä ja muisteli kiitollisuudella,  enemmistö ei.  Parviaisten aikana Lehtiöt olivat omistajasisarusten luottohenkiöitä täällä, vähän saman tapaan kuin kirkkoherrat. Heillä oli tietenkin kristillis-oikeistolainen maailmankatsomus. 

Erkki suuttui äkkiä. Vuonna 1931 hän tuuppasi yhden poikaoppilaan alas koulun toisen kerroksen jyrkkiä rappuja.  Poika sai päänsärkyä ja lähetettin kotiin. Siellä hän sitten muutaman tunnin kuluttua kuoli äitinsä syliin. Tosin häntä oli ehditty sitä ennen kurittaa siitä, että oli joutunut Erkki Lehtiön kanssa riitaan. Sellaisestahan voisivat vanhemmatkin kärsiä, kun Lehtiöiden valta oli niin suuri silloin.  Mutta kun poika kuoli, Lehtiöt olivatkin ystävällisiä ja lahjoittivat rouvalle turkin.

Traumat Lehtiöistä säilyivät  pitkään. Kun Juurikassa meni 2005 Säynätsalo-lehden päätoimittajana pitkään toimineen Ulla Jylhän kirjoittama näytelmä Lehtiöistä, siellä salissa syntyi täydellinen hiljaisuus Erkin roolihahmon astuessa näyttämölle. Tuolloin yleisössä oli vielä lukuisia Lehtiöt omakohtaisesti kokeneita. Pelko eli vuosikymmenet sen kokeneiden piirissä.  

Lehtiöiden hauta olisi joutunut poistoon, mutta sen aikaa jatkettiin Säynätsalo-Seuran johdon aloitteesta ja seuran varoin. 

xxxxnumerotieto puuttuu..

Ami Virrannotko, 1913-1994. Hän oli lastentarhaopettaja yhtiön lastentarha Marjalassa. Sinne pääsivät vuodeksi  tai kahdeksi yleensä lapset, joiden molemmat vanhemmat olivat tehtaalla. Marjala oli siis teollisuusyhtiön sosiaalitoimintaa,  aikana ennen kunnallista päivähoitoa.  Ami oli 40- ja 50-luvuilla ”kakkostäti”  Ester Larkaman johtaessa Marjalaa ja jatkoi 70-luvun puoliväliin saakka, kunnallisen Koivulan aloittaessa.  

Ami Virrannotkolla oli ainutlaatuinen suhde saarelaisiin. Hänen hautaamisensa 1994 kokosi kirkonmäelle viime vuosikymmenten suurimman saattojoukon. 

Kun Amin hauta-aika oli päättymässä,  Sari Rannila  järjesti keräyksen sen jatkamiseksi. Rannila oli  keskeisesti mukana  Marjalasta tehdyn kirjan koostamisessa.  Laitan kirjan ISDN-numeron tähän, kun sen saan..

Lehtiöiden hauta-aikaa jatkoi siis Säykki-seura,  Amia saarelaiset.

Oikaistaan tässä  keskikäytävälle

03.01.0637

Robert Valpio, 1886-1950. Hän oli  Säynätsalon kirkkoherra 1935/36-1950.  Valpio kuului teollisuushenkisiin settlementtipappeihin ja hänet olivat tänne varmaan järjestäneet Hanna Parviaisen settlementtipappitutut. Teologian opintojen ohella  Valpio oli koulutukseltaan myös diplomi insinööri. 

Seurakunta ja tehdasyhtiö olivat läheisessä yhteistaloudessa. Paitsi kirkkoherra, Valpio oli tehtaan sosiaalipäälliikkö (joka mm päätti mihin yhtiön asuntoon työntekijä pääsi), tehtaan ammattikoulun rehtori ja Säynätsalo-lehden päätoimittaja.

Asekätkentäjuttu (viestintävälineitä löydettiin kirkon välikatosta 1945) myrkytti hänen välejään työväestöön.

Uutiskuva sankaripatsaan  vihkiäisistä on 1948 kuvaava. Valpiot ovat kirkon seinän vieressä kaukana, keskeisesti esillä johtaja Brommels ja arvovieraita.

Tässä on paikallaan kerrata hieman seurakunnan ja tehtaan suhdetta.  Valpion jälkeen kirkkoherraksi tullut Teo Nuottamo oli konservatiivispainotteinen ja henkisesti lähellä virkailijakuntaa.  

Mutta seurakunnan ja konttorin suhde alkoi viiletä khra Armas Vuoriston aikana (1964-), kun työväestö löysi tien kirkonmäelle ja alkoi laajemmin osallistua seurakunnan toimintaan. Säynätsalo-lehdessä julkaistiin osuva uutiskuva, kun Armas laskettelee potkurilla portilta alas vanerin oville.  Hallinnollisesti yhteys tehtaaseen purettiin vasta khra Jaakko Jaatisen aikana 1980-luvulla. Siihen saakka tehdasyhtiöllä oli ollut vielä pieni maksuvelvoitekin seurakunnan suuntaan. 

Palaamme  keskikäytävää etelään..

02.14.0571

Kulmassa on näyttävä hauta Lehdot. Viilari August Lehto oli Muuramen valtuustossa ja ajoi siellä Säynätsalon itsenäistymistä omaksi kunnakseen.

02.15. 0580

Tähän neljän käytävän risteykseen on ilmeisesti aikanaan haluttu sijoittaa kunnan ja työväen toiminnan alkuvaiheen merkkihenkilöitä. 

Jaffetti Weijanen, 1850-1923 oli Säynätsalon Tyväenyhdistyksen perustajia.  Hautaristin on pystyttänyt  STY.   Se on ehkä suojeltu, kun on säilynyt.   Vieressä pahoin ruostuneesta ja rikkoutuneesta rististä näkyy vielä nimi Pastinen.

04.03.1966

Heikki Helin, 1923-2011, konttoripäällikkö  ja 60-luvun lopulta muutaman kauden kunnanhallituksessa, kuten sen tehtävän hoitajat usein.  

 03, 14, 1180

Juho Herman Kuitunen, 1837-1923. Säynätsalon ensimmäinen asukas. Kuitunen jäi tänne talvimieheksi  ensimmäisen sahan rakennustyön keskeydyttyä talveksi 1897.    Kuitunen kuului  omistaja Johan Parviaisen  työmiesten  ydinryhmään.

Kuitusen haudasta tuli Säynätsalossa kunnianosoitusten kohde jo Parviaisten aikana. Sittemmin seppeleitä vietiin juhlapäivinä pitkään myös Walter Parviaisen kuolinpaikan muistomerkille.  

03.03.0724

Erkki Partanen, 1944-2010. Hän oli SDP:n kansanedustaja 1995-1999. Sinne hän ponnisti Valmetin Rautpohjan pääluottmusmiehen taustalta, ”Valmetin Walesana”.  Säynätsalolainen Partanen ehti ennen Rautpohjaa olla täällä korjauspajalla 1961-1973.  

Hän oli  ilmeisesti ensimmäinen kuntapoliitikko, joka puhui Säynätsalon ja Jyväskylän kuntaliitoksen puolesta 1985, jolloin aihe ei ollut vielä mitenkään akuutti ja Säynätsalon kunta oli voimissaan.  Hän myös esitti siltaa Muuramesta Muuratsaloon, yli Kampin salmen. Hanke ei toteutunut.

Aikalaistietojen mukaan Partanen oli nuorisoliittolaisikään saakka ollut salorinteeläinen, mutta sitten valinnut Juurikan. 

03.04.0756

Harry Arikka, alkujaan Hokkanen 1908-1953. Vasemmistohenkinen yrittäjä ja Säynätsalon kehittäjä.  Tehtaalta  ay-toiminnan takia  30-luvulla potkut saanut  Hokkanen oli perustanut kaupan lossirantaan Kinkomaan puolelle. Kinkomaa oli ”turva-aluetta”, jonne Parviaisten käsi ei ulottunut. Sieltä hän aikojen parannuttua oli voinut siirtyä  Säynätsaloon. Harry teki  kahden veljensä kanssa Pellonpää-asuintalosta  liikekeskuksen. Pellonpää sijaitsi nykyisen Parviaisentie 3:n paikalla. Sen lisäsiiveksi valmistui 1950-luvun alussa myös suuri elokuvateatteri.  

Hokkaset kuuluivat Säynätsalossa lukuisiin vasemmistolaisiin yrittäjiin.  Arikaksi nimensä muuttanut Harry rahoitti tuntuvasti  Salorinteen työväentaloa.

Sodan aikana Harry oli Säynätsalon kansanhuoltojohtaja. 

Kunnallisvaikuttajana Arikka ei ollut innostunut Alvar Aallon valinnasta suunnittelemaan Kunnantaloa.  Arikalla lienee ollut keskeinen vaikutus siihen, että saarten kansandemokraattien suhde Aaltoon pysyi kireänä.

Arikan hautajaisjuhla oli yksi sotien jälkeisen ajan suurimmista. 

03.06.086  

Mauno Merikoski, 1920-1944. Merikosken teki kuuluisaksi hänen kuolemansa: Poliisien  ryhmä  ampui häntä konepistoolin sarjatulella lomaltaan palaamattomana sotilaskarkurina elokuussa 1944, nykyisen riippusillan Säynätsalon pään tienoilla sijainneen Saunalan pihassa. Mies oli soutanut Muuratsalosta tapaamaan vaimoaan.  Kuoli sitten Kinkomaan parantolaan vietynä.  

Merikoski oli aseistamaton, joten olisi voitu pidättääkin. Talteen otettuja kp-luoteja säilyi nykypäivään Muuratsalossa. Tässä asiassa ei ole kaikkea kerrottu. Prof Kimmo Suomi sanoi hautausmaakierroksella 2025 aiheesta kirjoittavansa.

03.02.0682

Urpo Helakorpi, 1912-1990. Säynätsalon palopäällikkö 1946-1968, mutta palokunnan jäsen jo 30-luvulta. Hän oli kaikkien tuntema, sekä  pelastustehtävistä että kesäisten palokunnanjuhlien näyttävänä vetäjänä mustassa univormussaan.

Tehtaalla hän oli työnjohtaja mm sorvipäässä,  Suuria paloja hänen aikaansa olivat vanhan konttorin palo 1946 ja Säynätsalon koulu 1952.. Saha paloi parikin kertaa ja lautatarha 1940. 

xxxxxx

Uuno Jokinen,1915-2008  Hän oli kunnallispoliitikko sotien jälkeiseltä ajalta. Vasemmiston jakautuessa hän jäi sosialidmemokraatteihin ja oli demarien johtohahmo ennen Yrjö Ahon aikaa.  

Jokinen oli yhteistoimintakykyinen johtaja Hilmer Brommelsin suuntaan. Brommels taustavaikutti siihen, että Alvar Aalto otettiin suunnittelemaan Kunnantaloa. Lehtijutuissa on korostettu Jokisen hyvää suhdetta Alvar Aaltoon.  Säynätsalossa demarit ja porvarit arvostivat Aaltoa Kunnantalon rakennusaikana, mutta kommunistit  eivät.

Jokisen välit kommunisteihin olivat kireät. Emil Kirveen ja Paavo Merikosken loikkaus kansandemokraattien puolelle oli tullut Jokiselle yllätyksenä 1945.  Työroolissaan tehtaalla  Jokinen oli vanerinlajittelija.

Kunnallispoliittinen toimintamalli oli sotien jälkeen kuntaliitokseen saakka se, että  demarit ja porvarit muodostivat enemmistön, joka usein päätti . Kommunisteilla oli määrävähemmistömahdollisuus. Vasemmiston hajotessa  pieni porvariryhmä saattoi olla ratkaisijana.

02.06.0190

Hjalmari Ojala, 1901-1975. Kuten monet muutkin tehtaalta nousseet vaikuttajat, ”Jallu” oli vanerinlajittelija tehtävänimikkeeltään. Ehti olla tehtailla 52 vuotta.

Hänellä ja Elinalla oli yksitoista lasta.

Säynätsalossa oli ollut aiemminkin suurperheitä, mutta johtaja Brommelsin aikana Hjalmarin perheestä tuli tehtaan paikallisjulkisuudessa ”saaren suurin perhe”. Yhtiö antoi heille asunnon työnjohtaja-alueelta Peekorvesta. 

Kun Brommels kutsui omaa perhettään ”saaren ensimmäiseksi perheeksi”, hän antaessaan joululahjan Ojaloille sanoi sen olevan ”saaren ensimmäiseltä perheeltä saaren suurimmalle perheelle”.

Ennen Säynätsaloa, Hjalmari oli ollut Parviaisten Kiimingin rautaruukissa. 

Hän oli taitava keskustelija. Khra Armas Vuoristo muisteli, kuinka Ojala usein poikkesi Pappilaan juttusille, kun oli palaamassa klo 23 päättyneestä vanerin vuorosta. Ja khra otti mieluusti vastaan. 

Ojala edusti sosialidemokraatteja. Hän oli mukana Säynätsalon suojeluskunnassa.

02.03.00999

Elsa Ryhönen,1900-1979 ja Elvi Hakala,1905-1985. Elsa Ryhönen oli 37 vuotta vanerin sorvipäässä. Kuntapolitiikassa Ryhönen oli kaiketi ensimmäinen nainen valtuutettuna, jo ennen Aune Salamaa ja Airi Kuparia. Yhdessä Ryhönen ja Hakala rakensivat omakotitalon rinteelle  Muuratsalon luoteispäähän. 

.

02.02.0100

Aini Kivistö, 1895-1974. Aini opetti alakoululaisia Säynätsalon koululla vuodesta 1925 vuoteen 1963.  Aini oli urheilullinen ja keskeisesti mukana  Säynätsalon naisvoimistelijoissa ja lotissa. Aini lauloi alttoa Saaren Naislaulajissa sekä Kantaattikuorossa.

02, 02, 0037

Jorma Tiainen, 1932-2010. Tiainen oli yleisen historian professori Jyväskylän yliopistossa.  Tiainen ja puolisonsa Eila muuttivat Säynätsaloon 80-luvulla, aika pian sen jälkeen kun muuttaminen tänne ylipäätään mahdollistui, olematta tehtaan palveluksessa tai tehtaan kutsuma yrittäjä. Tontteja ulkopuolisille alettiin myydä maaomistuksen siirryttyä tehtaalta kunnalle. 

Siinä vaiheessa  Säynätsalon teollinen yhteisö vielä integroi tulijat ”säynätsalolaisiksi”, nyttemmin tänne muutetaan ”saaristoon”, olematta erityisesti  säynätsalolaisia.  Professori Tiainen oli puheenjohtajana  Säynätsalon historiatoimikunnassa 90-luvun alussa.  Se tuotti yli 500-sivuisen  teoksen ”Päivät seutuvilla Päijänteen”..  ISBN 952-9845-17-0.

02.01.0003

Teuvo Lehtinen, 1924-2009. Hän perusti  nykyisen  Säynätsalon Sanomat -lehden 1991.  Perinteisen Säynätsalo-lehden kustannusoikeudet  oli myyty Muurameen ja lehti alkanut toimituksellisesti kannattaa Säynätsalon ja Muuramen liitosta ”Muuratmaaksi”.  Pitkään vanhaa Säynätsaloa kuvin ja jutuin avustanut Lehtinen ymmärsi kysynnän ja aloitti uuden lehden, joka selviytyi sitten voittajana lyhyestä kahden lehden vaiheesta. 

Tehtaalla  Lehtinen oli pitkään kuidun varastonhoitaja.  Hän oli myös Säynätsalon ”hovivalokuvaaja”.   Lehtinen möi  Säynätsalon Sanomat jyväskyläläiselle toimittaja Ulla Jylhälle  1993.

Tästä sivuston Syvä etelä sisällysluetteloon.

Säynätsalon Sanomat julkaisi keväällä 2023 perusteellisen haastattelun Jyväskylän kirkkoherra Arto Viitalan kanssa. Jutun taustana oli silloisen toimituksen ihmettely Säykin kirkonmäen vanhoillistumisesta.

Haastattelun uutinen oli oikeastaan se, että kirkkoherra korosti seurakunnan Henki ja Elämä -lehden keskittyvän siihen, mikä on riidatonta ja yhdistävää. ”Teologista keskustelua voisi käydä enemmän paikallistasolla.”

Jutun taustamateriaalina oli lehden kirkolla äänittämää Säykin kirkon saarna-aineistoa, jossa arvokysymysten käsittely oli ollut suorasanaista ja moniarvoisuutta toistuvasti pidetty suurena vaarana yhteiskunnalle. Viitala toivoi, että vaikeita asioita, kuten avioliittokysymystä, käsiteltäisiin puheissa hellävaraisesti.

Haastattelu on tässä sellaisenaan. Ilman nostoja. Kirkkoherra silloin tarkisti sitaattinsa, hyvän lehtimiestavan käytännön mukaisesti.

”Kirkkoherran rooliin isossa seurakunnassa kuuluu yhteyden vaaliminen.  Toivon, että keskustelisimme enemmän ja rakentaisimme yhteyttä, jotta kaikilla olisi turvallista  tuoda mielipiteitään esiin ja turvallista kokoontua, ja nähtäisiin yhdistäviä asioita.”

Näkemys on Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra  Arto Viitalalta.  Säynätsalon Sanomat pyysi haastattelua. Tämä juttu perustuu runsaan tunnin äänitteeseen. Kysymyksiä ei ollut annettu etukäteen. Viitala tarkisti vastaustensa kirjoitusasun.

Viitala on toiminut Jyväskylän evl-kirkkoherrana vuodesta 2012, ja hoiti sitä tehtävää sijaisena jo alkaen 2010.  Sitä ennen hän oli Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherra ja yhteisen seurakuntatyön johtaja Jyväskylän seurakunnassa.

Toimitus: Säynätsalossa  teollisuustyöväen ja kirkon suhde on vaihdellut suuresti. Saaret ovat edelleen Jyväskylän vasemmistolaisinta aluetta. Seurakunnan julistus saarilla on riippunut kulloisistakin papeista. Viimeiset kymmenkunta vuotta kirkonmäeltä on kuulunut pääasiassa vanhoillisia äänenpainoja.  Mitä kirkko voisi tehdä sen eteen, että tällaisilla  haja-asutusalueillakin olisi tarjolla  monipuolisuutta, ihan kirkossa puhuttuna?

Viitala: Minun mielestäni tämän Jyväskylän yhden seurakunnan mallin vahvuus on siinä, että on erilaista tarjontaa.  Kieltämättä Korpilahdelta, Säynätsalosta tai Tikkakoskelta on pitempi matka keskustaan. Mutta kotiseurakuntaa on koko Jyväskylä ja lähikirkkomallista huolimatta kaikilla on sataprosenttiset oikeudet osallistua missä vain. 

Yleisellä tasolla on sanottava, että meillä Jyväskylässä on teologiselta taustaltaan erilaisia pappeja. Entistä harvemmilla on herätysliiketausta, mutta yksi usein mainittu jako nykyisin on konservatiivit toisaalla ja liberaalit toisaalla, eli otetaan  näihin eettisiin kysymyksiin kantaa. Avioliitto jakaa pappienkin mielipiteitä.

Itse painottaisin ja uskoisin, että kaikilla meidän papeilla on kykyä kohdata ihmisiä. Hengellistä väkivaltaa tai edes painostavuutta  ei tule olla. 

Itse edustan sellaista linjaa, että kun avioliittokysymys jakaa koko kirkkoa, toivoisin että sitä käsiteltäisiin ”puolin ja toisin”,  eli hellävaraisesti. Yleisellä tasolla toivoisin, että kun aihe tiedetään vaikeaksi, käsittelytapa, -aika ja paikka, vaatisi hyvää harkintaa. 

Toimitus: Satunnainen kirkossakävijä ei tiedä paikallisten pappien asennemaailmaa ja voi yllättyä kuulemastaan, jos oli odottanut muuta. Kannattaisiko pappeja julkisesti profiloida, siis markkinoinnissa, liberaaleina tai konservatiiveina?

Viitala: Ne ovat aikamoisia leimakirveitä, yhden asian perusteella.  Pitää olla niin, että  mihin tahansa kirkkoon on turvallista mennä riippumatta omasta hengellisestä asenteesta.  

Ehkä joku  voi ajatella olevan vetävämpää, jos yhdessä kirkossa olisi yhden suuntauksen tai herätysliikkeen sanomaa. 

Itse yritän omasta puolestani Jyväskylän seurakunnassa sitä, että kaikissa kirkoissa olisi turvallinen hengellinen tilanne. Ehkä se on toisaalta joskus väritöntä. 

Toimitus: Millaiset suhteet Jyväskylän evl-seurakunnalla on vapaisiin suuntiin?

Viitala: Jyväskylässä on tunnetusti hyvin vahvat vapaakirkolliset perinteet, tämä ei ole keskimäärin herätysliikkeiden kaupunki, paitsi että vanhoillislestadiolaisuus on viime vuosikymmeninä noussut.   Täällä on noin sadan vuoden perinteet helluntailaisilla, vapaaseurakunnalla, adventtiseurakunnalla ja baptisteilla.  Meillä oli 2007  kaikkien yhteinen missio Kalevi Lehtisen kanssa. Järjestelytoimikunnassa olivat kaupungin ja maalaiskunnan evl-seurakuntien sekä roomalaiskatolisen että  Suomen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrat ja vapaiden suuntien johtohenkilöt. Sen toiminnan sovittiin jatkuvan Jyväskylän seurakuntien yhteistyötoimikuntana. 

Täällä on lähes täydellisesti kivutonta rakentavaa yhteistyötä, tietyissä melko kapeissa puitteissa.  On säilynyt  tällainen yhteys ja järjestetty yhteisiä tilaisuuksia, vähän eri painotuksilla.  

Esimerkkinä, kun nyt ukrainalaiset tulivat Suomeen, pohdimme sitä, miten voimme olla apuna.  

Suomessa toimiva Venäjä-mielinen ortodoksinen kirkko ei tiettävästi toimi Jyväskylässä, vaan on keskittynyt Helsinkiin. 

Kun viimeksi vuonna 2022 järjestettiin valtakunnallinen missio, kaikki Jyväskylän seurakunnat eivät tunteneet vetoa olla mukana. Mekään emme seurakuntana osallistuneet, vaikka missio täälläkin toteutui. Täällä Jyväskylässä on silti hyvä ja kunnioittava yhteys.

Mutta  Luther-Säätiöön on yhteys on etäisen kunnioittava, kun he ovat tiensä valinneet. Mitään yhteistyötä ei ole. Kun he ovat luterilaisuuden sisältä irrottautuneet,  se raja menee aika jyrkästi.

Nykyisin ja aiemminkin määritelmät konservatiivi ja liberaali ovat  vaikeasti käytettäviä.   Esimerkiksi vapaissa suunnissa on maailmanlaajuisesti monenlaisia seurakuntia, kun taas Suomessa edustavat hyvin perinteistä.

Toimitus: Miten määrittelisitte omaa teologista kantaanne?

Viitala: Minusta henkilökohtaisesti  saisi puhujasta riippuen eri määritelmiä aikaan.  Olen esimerkiksi ollut sateenkaarimessussa mukana ja monessa suhteessa määrittelisin itseni liberaaliksi ja toisaalta olen konservatiivi mm suhteessa kirkon järjestykseen.  Ajattelen, että ”Jumala on järjestyksen Jumala eikä epäjärjestyksen Jumala”, tämä on lainaus Paavalilta.  

Eli mielestäni tietyt asiat on muutettava kirkolliskokouksen kautta.   

Olen tiukka sen suhteen, että papin sukupuoli tai sukupuoli-identiteetti ei saa vaikuttaa siihen, miten häntä käytetään tilaisuuksissa.  Kaikki papit ovat samalla viivalla.  Samoin jos pappi kuuluu herätysliikkeeseen, hän on samalla viivalla, häntä ei voi torjua.

Tässä meidän perussanomassamme on ennen muuta yhdistäviä eikä erottavia tekijöitä.

Agricola (suomalainen uskonnon reformaattori 1500-luvulla) opetti, että pappien tulee ”saarnata, studeerata ja rukoilla”.  Minusta tämä on papeille aika hyvä ohje nykyisinkin.  Papille on hyvä olla oppilas.  Kun puhutaan opista, se on myös oppimisen paikka. Kun opitaan Jumalasta ja yhteiskunnasta, mitä se Raamatun sanoma tässä ajassa tarkoittaa.  Siinä mielessä se studeeraaminen on tärkeä osa papin työtä.

Toimitus: Jyväskylän seurakunta julkaisee lehteä Henki ja Elämä.  Siinä eivät ajankohtaiset teologiset kiistakysymykset ole juurikaan esillä, ja ero esimerkiksi Helsingissä jaettavaan Kirkko ja kaupunki -lehteen on huomattava.  Miksi tämä linja?

Viitala: Tämä painotus on nähdäkseni tietoinen toimituksen valinta.  Lehdessä pyritään ottamaan esille enemmän sitä, mikä on riidatonta ja yhdistävää.  Toki kiistanalaisilla aiheilla on oma paikkansa ja yritetään löytää keskustelufoorumeita.

Toimitus: Missä ovat sitten ne foorumit noille keskusteluille?

Viitala: No, meillä on ehkä siinä vähän miettimisen paikkaa. Alueet ensi sijaan vastaavat niistä. En osaa sanoa. Voi olla, että se on meidän puute, jos ihmiset haluavat käydä keskusteluja teologisista kiistoista. Se on meidän strateginen valintamme Jyväskylässä, että painotetaan näitä yhdistäviä tekijöitä.

JN

Säynätsalon Sanomissa oli kevään 2023 aikana varsin laajasti selostettu vuoden alussa käyttöön tullutta lähikirkkomallia.Lehti viittasi näihin numeroihin, eikä enää tässä käsitellyt organisaatiomuutosta.  Se oli esillä mm tammikuussa 2023  Läntisen alueen johtavan papin Kirsi Pohjolan haastattelussa.

NOSTO

”Hengellistä väkivaltaa tai edes painostavuutta  ei tule olla seurakunnassa” 

”Kirkkoa jakavaa avioliittokysymystä tulisi käsitellä puolin ja toisin”

Jyväskylän Kasvatusopillisesta Korkeakoulusta juuri valmistunut Lea Salmi (myöh Oksanen) tuli opettajaksi Säynätsaloon 1955  ja jäi eläkkeelle 1993.  ”Kaupungin lahja 90-vuotiaalle koululle on sitten lakkauttaminen”, hymähti Lea haastattelussa Säynätsalon Sanomissa (22/2005).

Lea Oksanen kodissaan Jyväskylän Yrjönkadulla 2005.

”Säynätsaloon oli helppo tulla. Erkki ja Olga Lehtiö (johtajaopettaja ja vaimonsa) ottivat vastaan kuin oman lapsensa”, kuvaili Lea.  

Kollegoiden tuki oli myös tarpeen, sillä Lea kuvasi korkeakoulussa opetetun paljon kaikenlaista, mutta vähemmän opastettu opettamiseen. 

”Toini Gröndahl neuvoi, miten opetetaan lukemaan. Silloinhan opetettiin tavaamista. Aini Kivistö tosin jo harrasti liuttamista”.

Oikeakielisyys oli 1950-luvulla voimissaan. Silloin olivat oikeita taivutusmuotoja esimerkiksi ”kuuhut –  kuuhuen”, ”Marjut – Marjuen”  eikä siis ”Marjutin”, Lea taustoitti.

Ylellisiä 
luokkaretkiä

Taloudellisesti vahvan Säynätsalon kunnan koululaiset tekivät 1950-luvulla luokkaretkiä mm Helsinkiin, ja usein sen vuosikymmenen elämää ajatellen aika ylellisesti, lentäen Luonetjärveltä.

Luokkaretkeläisiä Eduskunnan portailla. Vuosiluku ei ole tiedossa. Kuva Lea Oksasen arkistosta.

”Kerran oli tarkoitus mennä bussilla ja palata lentäen. Kuitenkin Jämsässä oli niin paha kelirikko, että matkanjärjestäjä joutui tarjoamaan lennon myös menomatkalle.”  Junamatka  olisi silloin kestänyt noin seitsemän tuntia, Haapamäen kautta.

Helsingissä liikuttiin julkisilla. Yhdellä matkalla sattui sitten opettajan kauhutilanne: Koko ryhmä oltiin saamaisillaan sisälle  ratikkaan, kun rahastaja sulki oven viimeisen edessä, ja vaunu lähti liikkeelle. Oppilas jäi hädissään seisomaan pysäkille. Lea juoksi seuraavalta pysäkiltä takaisin ja onneksi oppilas oli jäänyt odottamaan.

Lea kertoi, että Eduskunta oli joillekin pettymys.  Istuntosalissa oli ollut muutama, ja hekin lukeneet lehtiä.  ”Miten täällä voidaan mitään päättää”, kysyivät oppilaat. Säynätsalo oli poliittisesti aktiivista seutua. Usko kansanedustajien kykyyn ja vaikutusvaltaan oli suuri, ja kärsi kolauksen.

”Samin äiti auttoi ja meni Lääninhallitukseen..”

”Aune Salama (Lehtisaaren koulun opettaja ja sittemmin kansanedustaja) neuvoi, että jos kunnalta jotain haluaa, se on hoidettava ”keittiön kautta”. ”Puhu kunnan miehille aina toivomuksistasi..”

Lea Oksasen linja oli yrittää saada parasta. Lea kertoo, ettei ollut säästäväisyyden kannattaja.

”Toini Gröndahlin hyvä neuvo oli pysyä erossa politiikasta, ja sitä noudatin. Kukaan ei päässyt selville kannoistani..”

Kerran 1980-luvulla oppilasmäärä oli laskemassa ja kunnan koulutoimenjohto oli normien mukaan aikeissa poistaa yhden viran, ja joukon nuorin olisi joutunut lähtemään. 

Lea kertoo, kuinka  ”Karhusaaren Samin äiti”   oli mennyt asiassa  Lääninhallitukseen ja siellä oltiin järkeviä.  Virka säästyi.  Lea ei itse olisi voinut tehdä hallinnollista oharia, eikä siis tehnytkään, vaan vaikutti muuten.

Oppilaita oli joskus paljon, joskus vähän.  ”Olen aloittanut joskus yhdeksällä ensimmäiseltä, mutta on ollut neljäkymmentäkin..::”

Säynätsalon vuosiensa alussa ja lopussa Lea asui Jyväskylässä.   Pitkän yleislakon aikana 1956, kun bussit eivät kulkeneet, matka taittui jopa potkukelkalla.

”Lakon lopulla sain lakkojohdolta poikkeusluvan käyttää niitä tehtaan henkilöautoja, jotka kuljettivat oppikoululaisia Jyväskylään lakon aikana..”

Asuinpaikkana Säynätsalon koulu oli kaukana keskustasta. Lähimmät talot olivat Virkala (1943)  ja Selkälahti (1952). Julkinen liikenne tuli koulun lähelle vasta kuntaliitoksen jälkeen. ”Kyllä meidän tytöt lähinnä Virkalasta seuraa löysivät, ei siellä lähistöllä muutoin lapsia ollut”.

Sanottiin, että Lea sai kurin pysymään. Hän kertoo kollegan päivitelleen, että oma sana ei ollut purrut lainkaan, mutta Lean puhuttelusta vähän hankalat pojat olivat tulleet ihan noloina ulos. 

Talven 1958-1959 luokka IV. Neljänsillä pääsaaren ikäluokat olivat vielä yhdessä. Sen vuoden keväältä osa oppilaista lähti oppikouluihin. Kuva Lea Oksasen arkistosta.

Lea kertoi olleensa silloin äskettäin entisten opettajien päivänä koululla. ”Edelleen ne järjestäytyvät  aamulla jonoihin… Mutta sisällä jonoon järjestäytyminen ulosmenoa varten loppui jo kauan sitten..”

Säynätsalo ei ollut mikään kasvatuksellinen idylli.  Suurten ikäluokkien lapsuuden vuosina pääsaarella asuttiin hyvinkin ahtaasti ja suuria perheitä oli. Kodin tuki koululle.  Kodin tuki koululle  ei välttämättä ollut voimakas.  Menestykset vaikeissa kasvatustilanteissa olivat siten hyvin palkitsevia.  Tämä kuului rivien välistä Lea Oksasen muisteluissa vielä vuosien jälkeen.  Nimiä juttuun ei tietenkään laitettu.

”Viimeiset kymmenen vuotta menivät johtajana.  Timo Taimiahosta olisi voinut tulla koulunjohtaja jo heti Antti Koskimäen jälkeen, mutta opettajakunta sitten äänesti minut.”

Viimeinen työpäivä 1993 oli muistorikas, mutta koulusta luopuminen vaikeaa.  Pitkään Lea kertoo vältelleensä  Jyväskylän kotia lähellä olevan Puistokoulun ohi kulkemista. ”Ainakin välituntien aikana”.

Entisiltä oppilailta tuli postia.  Jouluksi 2004 oli 50-luvun oppilas lähettänyt itse esittämänsä joululaulun.  Lahja oli miellyttänyt kovasti mieltä.

Säynätsalon opettajat kahvilla kevätjuhlan jälkeen 1957. Vasemmalta Aini Kivistö, Kaaarina Koskimäki, Toini Gröndahl, Lea Salmi, Antti Koskimäki ja Olga Lehtiö. Samalla Olga Lehtiö jäi eläkkeelle yli 40 opettajavuoden jälkeen. Kuva Lea Oksasen arkistosta.

Sivuston juttuluetteloon.

Jyväskylän Säynätsalon saaristoalue oli vuoteen 1993 Suomen teollistunein ja tiheimmin asuttu kunta,  arvomaailmaltaan Suomen  punaisin.

 

Nykyinen Säynätsalo on Jyväskylän saaristolähiö, jolla ei ole yhteistä maarajaa Jyväskylään.  Lähin kuntakeskus on itsenäisenä kehittynyt Muurame.  Säynätsalon suurteollisuus lopetti 2020. 

 

Säynätsalon aatteellinen punaväri on vielä säilynyt alueen kannatusluvuissa. Aluevaaleissa 2022 Säynätsalo oli  Jyväskylän ainoa äänestysalue, jossa vasemmistoliitto oli suosiituin. Eduskuntavaaleissa 2023 demarit palasivat kärkeen.

Aatteellinen kuva saarista on kuitenkin sikäli ristiriitainen, evl-kirkon äänenpainot Säynätsalon kirkonmäeltä  ovat viime vuosina olleet vanhoillisia, vaikka joskus aiemmin oli aivan toisin. Vanhoillisuuden nousu ei johtunut  kirkon paikallisten jäsenten asennejakautumasta, vaan Jyväskylän seurakunnan Säynätssaloon tekemistä henkilövalinnoista. Toisaalta Säynätsalossa kirkon jäsenyys aikuisväestön piirissä on ollut nykyisin Jyväskylän alhaisimpia. 

Saarilla on myös rooli Suomen tasa-arvohistoriassa. Säynätsalo oli puunjalostusteollisuuden saarelle tuoneen Parviaisen suvun viimeisen edustajan, kauppaneuvos Hanna Parviaisen (k 1938) ja arkkitehti Wivi Lönnin  (k 1966) yhteisen harrastuksen kohde.  Hanna ja Wivi olivat paljon julkisuudessa kolmen kirjan ilmestyessä 2021-22.  

 

Sosiaalisesta panoksestaan nykyisin muistettu Hanna  suhtautui toisaalta hyvin kielteisesti työntekijöiden järjestäytymiseen, Työväenyhdistyksen Juurikka-saareen ei saanut pääsarelta tehdä siltaa, ja lakkoja yritettiin murtaa palkkaamalla rikkureita, lähinnä Muuramesta.

Parviaisten ohella Säynätsalon historiallinen vaikuttaja oli toimitusjohtaja Hilmer Brommels, joka tuli saarille pankkien otettua tehdasyhtiön haltuunsa 1936. Tehtaiden laajentamisen ohella Brommels loi näyttävää teollisuusyhteisöä. Hän tutustutti Alvar Aallon saariin ja innosti Aaltoa osallistumaan voittoisasti Säynätsalon Kunnantalon suunnittelukilpailuun. Aallon muut suunnitelmat Säynätsaloon, mm Kulttuuritalo saaren korkeimmalle paikalle, eivät toteutuneet, kun Enso-Gutzeitille siirtynyt tehdasyhtiö ei enää hankkeisiin lähtenyt.  Rakennushistoriallisesti merkittävä on myös Hannan rakennuttama Säynätsalon kirkko (1927, Armas Lindgren). 

Parviaiset ja sittemmin vielä Enso-Gutzeit suosivat taidemusiikkia saarilla.  Walter Parviainen tilasi Sibeliukselta Andante Festivon tehtaiden juhliin ja Hanna Parviainen toi Säynätsalon säveltäjäksi ystävänsä Ilmari Hannikaisen, joka teki saarille ja tehtaalle omistettuna lukuisia sävellyksiä.

Säynätsalosta on noussut neljä vasemmiston kansanedustajaa, Aune Salama (SDP, 1966-1975)),  Erkki Partanen (SDP, 1995-1999), Susanna Huovinen (SDP, 1999-2018) ja Eila  Tiainen (Vasemmistoliitto, 2011-2015).   Muuramesta 2023 valitulla Jani Kokolla (SDP) on perhehistoriaa Säynätsalosta ja  siten häntä saarilla pidetään ”melkein säynätsalolaisena”.

Jyväskylän kaupunki on etenkin viimeisten kymmenen vuoden aikana poistanut palveluitaan saarilta. Jäljellä on kaksi ala-astetta ja niiden yhteydessä toimivat päiväkodit. Laajimmillaan yhdeksästä vähittäisliikkeestä on jäljellä S-ryhmän kauppa. Säynätsalon Työväenyhdistys luopui Juurikkasaaren työväentalosaaresta ja siellä toimii nykyisin yksityinen ravintola- ja tapahtumayritys.

Tästä sivuston aiheluetteloon

 

 

 

 

Säynätsalossa toimi vielä sotien jälkeen ammattikoulu, johon tultiin oppiin kauempaakin.  Kyse oli Parviaisen Tehtaitten aloittamasta koulusta, jota uusi omistaja, Enso-Gutzeit jatkoi 1950-luvun puoliväliin saakka.   

Saarten ohella oppilaita tuli Jyväskylän lähikunnista sekä Enso-Gutzeitin teollisuuspaikkakunnilta.  Ulkopaikkakuntalaisille oli kaksi asuntolarakennusta.

Julkisen vallan tarjoamaan ammattikoulutukseen tottuneessa Suomessa yritysten ylläpitämät ammattikoulut vaikuttavat oudolta järjestelyltä. Kaupunkeja ja kuntia ammattikoulujen perustamiseen velvoittava laki tuli kuitenkin Suomessa voimaan vasta 1950-luvun lopulta. Muualla Euroopassa yritykset vielä paikoitellen kouluttavat itse työvoimaansa, eikä yleisesti hyväksyttyjä ammattikoulutodistuksia aina ole.  Äskettäin kyllä Valmet ilmoitti aloittavansa Jyväskylässä valimoammattilaisten kouluttamisen itse, kun alan julkinen koulutus on loppunut.

Opetus Säynätsalon Ammattikoulussa oli ilmaista. Oppilaat olivat ”yhtiön kirjoissa” ja saivat lukuvuoden aikana pientä palkkaakin.  Kesäisin he olivat tehtaalla harjoittelemassa.

Nelivuotisessa koulussa oli aluksi puutyö- ja metallilinja, loppuvuosina myös kotitalouslinja. 

Ammattikoulun rehtorina oli Säynätsalon kirkkoherra, Robert Valpio (khran virassa 1934-1950), sivutoimenaan seurakuntatyön ohella.  Hän oli osan aikaa myös tehdasyhtiön sosiaalijohtaja, ja vieläpä Säynätsalo-lehden päätoimittajakin. 

Valpio oli sosiaalisesti suuntautunut ja toimitusjohtaja Hilmer Brommels arvosti hänen asianharrastustaan. Valpion kerrotaan sanoneen, että ”yhtä arvokasta on johtaa ammattikoulua kuin saarnata kirkossa”. 

Säynätsaloon ammattikouluun tulleiden ulkopaikkakuntalaisten  asuntoloina oli kaksi yksikerroksista rakennusta vanhan urheilukentän pohjoislaidalla, säynätsalolaisessa ilmaisussa niitä kutsuttiin ”parakeiksi”. ”Vanha urheilukenttä” sijaitsi  suunnilleen nykyisen Parviaisentie 5:n ja Valtterintien kerrostalojen välissä, kunnantalosta lounaaseen.    Aikalaiset kertovat, että vieraspaikkakuntalaisten ammattikoululaisten vapaa-aika oli vauhdikastakin.  Tytöt ja pojat majoitettiin eri taloihin toki.  Ammattikoulun opetusohjelmaan kuuluneessa terveysopissa keskityttiin suhteettoman paljon ”menttaalihygeniaksi” kutsuttuun huolenkantoon oppilaiden siveydestä. 

Ammattikoulu  toimi  ”Törölänä” tunnetussa rakennuksessa, joka sijaitsi aivan paloaseman (eli nykyisen Vanerilan) läheisyydessä. Talossa oli sitä ennen toiminut työväen ruokala.  Silloista Säynätsalon keskustaa on nyt vaikea hahmottaa: Nykyisen Salen paikalla oli vuonna 1948 valmistunut yhtiön uusi konttori, ja aukion toisella laidalla Säynätsalon Osuuskauppa.  Valtatien toisella puolella olivat 1930-luvulla valmistunut Perälän kauppatalo sekä vanha poliisiasema, joka purettiin Säästölän (nykyinen Parviaisentie 5) tieltä 50-luvun puolivälissä. 

Viimeiset oppilaat Säynätsalon ammattikouluun otettiin ilmeisesti 1954.   Sen jälkeen saarilta mentiin Jyväskylän uuteen Keskusammattikouluun – ja sen seuraajiin.  Törölä purettiin lähes saman tien.

Jutun kuva Säynätsalon Ammattikoulun oppilaista on ilmeisesti syksyllä 1949. Ehkä joku tunnistaa saarelaisia kahden tai kolmenkin sukupolven takaa, ainakin niminä? 

Kuvassa nähdään kuvan käyttöön antaneen Kauko Sihvosen mukaan ainakin seuraavat säynätsalolaiset tai Jyväskylän alueelta tulleet oppilaat. 

Pojat: Lähteelä Pauli, Kähönen Matti, Toivonen Heikki, Keskinen Antero, Vigel Esa, Rajala Mauri, Ojala Heikki, Pasanen Antero, Manninen Mauri, Sihvonen Kauko, Tuomisto Mikko, Sirppiniemi Erkki, Levä Martti, Siekkinen Kalevi, Kolehmainen Teuvo, Viren Jouko, Rahunen, Raimo ja Virpiö, Pentti. 

Tytöt: Ojala Vieno, Keskinen Leila, Honkanen Irene, Pietinen Leila, Heino Meeri, Alusniemi Siina, Laitinen Pirkko, Kolehmainen Vuokko, Telin ”Manta”, Niinijärvi Saini, Lehtonen Kaarina, Veijanen Aune ja Hokkanen Terttu

Savolinnasta tulleita Säynätsalon Ammattikoulun vuoden 1949 kuvassa ovat sukunimiltään ainakin Kohonen, Juvonen, Reinikainen, Massinen ja Hyvärinen.

Kauko Sihvosen mukaan kuvasta puuttuvat lisäksi saarelaiset Oksanen Raimo, Enqvist Ilmari, Mynttinen Esko, Vanninen Heikki ja Närhi Alpo.

Kiitämme SAMKia käynyttä Kauko Sihvosta aineistosta tähän juttuun.  Oppilaiden nimiluettelo perustuu Sihvosen muistiinpanoihin.  Julkaistu Säynätsalon Sanomissa helmikuussa 2021.

Tästä sivuston aiheluetteloon

Pääsiäisen alla 1965 Säynätsalosta jysähti. ”..Ainutlaatuiseksi Suomen kirkossa” hehkutti Säynätsalo-lehti tilaisuutta, jossa Säynätsalon työväen edustajat Yrjö Aho, Toivo Kupari, Frans Louhi ja Kauko Pietinen esittivät kysymyksiä Lapuan piispa Eero Lehtiselle.

Kirkon keskusteluyhteys Suomen vasemmistoon oli tuolloin vielä vaikea ja piispan suostumista julkiseen paneelikeskusteluun pidettiin rohkeanakin. Lehtinen korosti keskustelun alkaessa, että vastaa vain omasta puolestaan eikä esitä ”kirkon kantaa”.

Hankkeen toteutti Säynätsalon piispantarkastuksen yhteydessä kirkkoherra Armas Vuoristo. Pappina Helsingissä ennen Säynätsaloa toiminut Vuoristo oli saanut vasemmistolaisia mukaan seurakunnan toimintaan. Kun Vuoristo seuraavana sunnuntaina 5.4 asetettiin virkaansa, kirkko oli Säynätsalo-lehden mukaan ollut aivan täynnä, käytäviä myöten.

Lehtisaaren vastavalmistuneen uuden puolen salissa oikealta piispa Eero Lehtinen, Frans Louhi (SDP), kirkkoherra Armas Vuoristo, Toivo Kupari (SKDL), Yrjö Aho (SDP) ja Kauko Pietinen (SKDL). Kuva: Säynätsalo-lehti 1965

Vuoristo selitti aluksi, että piispa on sitoutunut vastaamaan välittömästi kaikkiin kysymyksiin. Kuitenkin yhteen Pietisen kysymykseen piispa ei halunnut vastata, koska se oli hänen mielestään mennyt ”suurpolitiikan puolelle”.

Piispalta selkeä kanta
koulu-uudistukseen

Lehtisaaren keskustelussa nousi voimakkaasti esille tuolloin vielä visiona ollut koulu-uudistus. Peruskoulusta ei ollut vielä 1965 säädetty mitään, ja koulutuksellisena toimintamallina olivat kansakoulut sekä erikseen neljänneltä luokalta pääsykokeen ja lähtöpisteiden kautta avautuvat oppikoulut.

Ajatus koko väestön yhteisestä koulusta sai vielä tuolloin kovaakin vastustusta oikealta: ”Alempia yhteiskuntaluokkia ei pitäisi kouluttaa julkisin varoin, kansakoulua pidemmälle” oli laajasti kokoomuksessa esiintynyt kanta. Yrjö Aho kysyikin piispan käsitystä SDP:n puolueohjelman koulukysymyksistä. Piispa osoittautui yhteisen koulun kannattajaksi.

Piispan vastaus oli varsin yksiselitteinen: ”En ole tutustunut yhtenäiskoulun koko ohjelmaan, mutta niihin perusteisiin, jotka minulle esitettiin, yhdyn täysin. Olen periaatteessa yhtenäiskoulun kannalla ja toivon, että se toteutetaan terveesti. Erityisesti ajattelen sitä, että kaikissa kodeissa ja kansalaispiireissä päästäisiin yhtäläisin edellytyksin opin tielle ja niin pitkälle kuin asianomaisen varat, voimat ja kyvyt riittävät”.

Myös toisella kierroksella Aho kysyi kommentteja SDP:n puolueohjelmasta. Piispan vastaus oli myötäsukainen. Hän kuitenkin korosti, ettei ole sosialidemokraatti.

Kauko Pietinen kysyi, katsoiko piispa partiojärjestön kuuluvan kirkon piiriin. Piispan seurakunnan valtaa korostava vastaus tuntuu nykyajasta käsin kovin etäiseltä.

Piispa Lehtisen mielestä seurakunnalla voi olla lippukunta, mutta seurakunnan tulee kokonaan saada määrätä sen hengestä ja toiminnasta. ”Seurakunta ei mielestäni voi ottaa omaksensa sellaista partioryhmää, joka on jossain suhteessa muiden määrättävissä. Sen tulee olla kokonaan seurakunnan hallittavissa, ts seurakunta saa yksin ratkaista johtajakysmyksen, hengen, jne. Yhteys yleiseen partiojärjestöön on sellainen, että se saa sieltä toiminta-apua, jos saa”

Säynätsalo-lehden uutisen ingressi numerossa 9.4.1965. Kommenteissaan yleensä erittäin varovainen päätoimittaja Uuno Lakkinen kuvasi keskustelutilannetta ”ainutlaatuiseksi” Suomen evl-kirkon vaiheissa.

Sodat, sosialismi ja punaisten haudat

Toivo Kupari kysyi kirkon suhteesta ”rauhan asiaan”, kun ”papit sodan aikana siunasivat aseita”.

Lehtinen sanoi, ettei papisto ollessaan mukana ”kansamme ahdistavissa kohtaloissa sentään ole tahtonut siunata aseita, vaan siunata ja vahvistaa niitä miehiä, jotka olivat ahdistuksessa.” ”Omasta puolestani voisin aivan vilpittömästi ja rehellisesti sanoa, että talvisodan ahdistuksessa jos missään minulle kävi niin, että vihollisen sotilas astui minun sydämeeni, sillä samat sodan kirot ja kauhut olivat siellä ja täällä”.

Lehtinen totesi myös, että jos kristillisyys on aitoa ja elävää, niin kristillisen seurakunnan rukous on aina, että kristillisen seurakunnan rukous on aina, että rauha maailmassa varjeltuisi ja että valtakunta saisi elää rauhassa.

Kysymys punaisten haudoista oli 60-luvulla noussut esille juuri vapautumassa olleessa keskusteluilmapiirissä. Kauko Pietinen sanoi ”yleisesti tunnettua olevan”, että punaisten puolella taistelleiden hautoja ei kirkon toimesta ole siunattu. ”Katsotteko, että asia kirkon puolesta on kunnossa?”

”Siunaaminen on aina omaisten asia, jota kirkko ei ilman muuta katso omaksi asiakseen. Mutta jos tarkoitatte sitä, että onko kysymänne asia kirkon puolesta kunnossa, niin vastaan, ettei ole”, sanoi piispa. ”Olipa joku silloin punainen tai valkoinen, niin minulle hän on tällä hetkellä ihminen, lähimmäinen, tämän kansan jäsen, jonka jälkeen ovat jääneet lähimmät kärsimään ja itkemään yhtä raskaasti kuin toiset ja jos ja kun on tapahtunut tällaisia asioita, joihin viitattiin, se on erittäin valitettavaa..”

Toivo Kupari kysyi piispan mielipidettä sosialismista ja sosialisoimisesta.

”Käsite ei ole yksiselitteinen. Sosialisointia pitäisin erittäin hyvänä asiana ja ohjelmana, ja kenties hyvin evankeliumin mukaisenakin, Minä epäilen sosialisoinnissa vain yhtä kohtaa, nimittäin ihmistä itseään. Sosialisoitu yhteiskunta edellyttää erittäin hyvää ryhtiä, ja valitettavasti minä en toistaiseksi usko, että se ryhti tulisi. Sosialisoidun laitoksen heikkous on siinä, että meidän hyvä ryhtimme ei kestä. Me emme yhtä ryhdikkäästi ponnistele valitettavasti sen eteenpäin viemiseksi kuin silloin, kun voitto tulee meille itsellemme. Kristittynä minulla ei taida olla yhtä suurta luottamusta ihmiseen.

Toivo Kupari kysyi, miksi eduskunnassa kirkosta eronneet kansanedustajat eivät saa käsitellä kirkkolakiasioita, mutta pappis-kansanedustajat kyllä kirkosta eronneihin liittyviä asioita. ”Toisessa siis noudatetaan demokratiaa, toisessa ei”, tiivisti Kupari.

Piispa kysyi, mitä ne eduskuntaan tulevat kirkosta eroamisia koskevat asiat olisivat. Hän totesi meillä olevan uskonnonvapauslaki ja siviilirekisteri, mutta ei ole mitään sellaista erikoislainsäädäntöä olemassa, joka koskisi vain ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoon.

Lehtinen totesi, että ”meidän vanhan suomalaisen järjerstyksen mukaan kirkkolainsäädäntö viedään eduskuntaan. Lehtinen korosti, että vapaat kirkolliset yhdyskunnat ovat nimenomaan halunneet sellaisen kirkkojärjestyksen, jolla ei ole mitään yhteyttä valtiolliseen elämään.

”Perinteisiä uskonasioita” piispalta ei kysytty. Sellaista tuskin säynätsalolainen yleisö olisi odottanutkaan. Kirkon nykyinen jako liberaaleihin ja konservatiiveihin oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Mutta pääsiäinen oli juuri edessä ja Frans Louhi nosti esille historiallisen pääsisäisen. Hän kysyi piispalta, oliko Jeesus valekuollut vai kuollut ristillä ollessaan?

”Lähtemättä syvällisiin teologisiin todisteluihin tahdon sanoa, että tämä asia on lähinnä uskon asia. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa”

Lehtinen oli Kekkosen valinta

Piispoja ei tuohon aikaan jaettu vapaamielisiin ja konservatiiveihin julkisuudessa. Koska kuitenkin presidentti nimitti 90-luvun alkuun saakka piispat, nimitysprosessi saattoi leimata. Kirkolla oli oikeus esittää kolmea piispaehdokasta, ja heistä presidentit valitsivat. Lehtisen kohdalla oli käynyt niin, että Kekkonen oli ohittanut ensimmäisenä olleen Olavi Kareksen ja nimittänyt Lehtisen.. Kun Lehtinen (1911-2007) sitten saapui Lapualle siellä tervetuliaistoimikunnan edustaja oli sanonut suoraan, ettei me teitä tänne haluttu, mutta tervetuloa kuitenkin. Kares (1903-1988) nimitettiin myöhemmin Kuopion piispaksi 1962, eikä siten jäänyt pysyvästi Kekkosen epäsuosioon.

Säynätsalo oli siirretty Tampereen hiippakunnasta uuteen Lapuan hiippakuntaan. Ennen Lehtistä Säykissä oli viimeksi pitänyt tarkastuksen piispa Eelis Gulin. Säynätsalon porvarisvoittoisissa seurakuntapiireissä (ennen Armas Vuoriston tuomaa uutta aikaa) Lehtisen nimitys Lapualle oli myös ollut ilmeinen pettymys, arkipäivän kommenttien perusteella. Ennen vuoden 1965 tarkastusta Lehtinen oli käynyt Säynätsaloa tarkastamassa myös vuosikymmenen vaihteessa.

Lehtisen roolia ei liene laajemmin tutkittu. Ville Jalovaara kirjoitti 2009 hänen olleen ”asevelipiispa”. 1995 Lehtinen oli valittu pitämään siunauspuhe kenraali Väinö Valven, viimeisen jääkärin, valtiollisissa hautajaisissa. Mieleeni jäi sieltä Lehtisen lause Jääkärien ohimarssi on päättynyt. JN

Kymykset ja vastaukset on poimittu Säynätsalo-lehden laajasta selostuksesta 9.4.1965. Vaikka Säynätsalon päätoimittaja Uuno Lakkinen kuvasi keskustelua liki historialliseksi avaukseksi, Lehtisen ja työväenjohtajien tapaaminen ei noussut valtakunnalliseksi uutiseksi. Kansan Uutiset lienee ollut paikalla ja tehnyt uutisen, varmasti myös Keskisuomalainen ja ehkä K-S Iltalehti.

Piispa Lehtinen teki myös perinteisen kiertokäynnin tehtaalla. Kuvassa korjauspajalta vasemmalta jyrsijjä Eino Hyvönen, insinööri Yrjö Peltomäki ja piispa Eero Lehtinen. Kuva: Säynätsalo-lehti, 1965

Takaisin sivuston saynatsalo.net  juttuhakemistoon. ”Pitkän linjan Säynätsalo” käsittää Juhani Niinistön juttuja, joista pääosa on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 2005 ja 2021-2023, joitakin sillä välilläkin. 

Veteraaniopettajien keskustelu Kunnantalolla 13.8.22

Keijo Meronen oli opettajana saarilla 1969-2005  ja Jouko Rikkola1982-2010. Säynätsalo-päivillä 2022 he keskustelivat opetuksesta ja Säynätsalosta, Eila Tiaisen johdatellessa. 

Merosen ja Mikkolan työuriin liittyi vielä kokemus opetustoimestaan hyvää huolta pitäneistä Säykin kunnallispoliitikoista. Vaan pääosaan nyt 2022 nousi viivytystaistelu yläasteen puolesta, kuntaliitoksen jälkeen. Mutta myös tarinat kohtaamisista sellaisten oppilaiden kanssa, joilla ei silloin koulussa mennyt kovin hyvin.

Kunnantalolle myös saapunut  Sinikka Moijanen vei  kommenteissaan aikajänteen huikeasti 1950-luvulle saakka. 

Opetusalan ja kylän tapahtumia tiiviisti seuraavat opettajat kommentoivat myös äskeisiä ratkaisuja. Säynätsalon uutisseurantaan keskustelusta jäi Rikkolan ennustus, että Lehtisaaren urheilualueelle voi lopulta käydä huonosti, kun kouluja ei ole.  

Kuntaliitoksen 1993 jälkeen ala- ja yläkoulu olivat entistä enemmän yhtä, kun molemmat olivat pieniä.  ”Mehän taistelimme elintilastamme yläkouluna, ja kauanhan siinä meni kunnes yläkoulu täältä lähti”, Rikkola sanoi. 

”Se oli yhteinen ponnistus, että se pysyi täällä. Kaikki kaupungin rehtorit olivat sitä mieltä, että se voisi olla jossain muualla.  Pikku hiljaa keljonkankaaleisten määrä kasvoi, ja nyt mennyt ylitse.

Rikkola on selvästi pettynyt siihen, että Säynätsalossa päädyttiin säilyttämään 2021  Säynätsalon ja Muuratsalon koulut, mutta hävittämään Lehtisaari. 

”Minä luulin, ennen kuin tämän kuulin, että koko kylä on yhdessä. Mutta Lehtisaari jäi ikävä kyllä itsekseen.”

”Nyt Kuntotalon salit ja  luistelumahdollisuudet,  ne kaikki jäävät kehittämättä, kun se koulu ei ole siellä..”

”Vaikka ne yläasteen talot olisi hävitetty, mutta ala-asteen rakennus säästetty. – Mutta päätökset on tehty, ja siihen on tyytyminen. Vanhemmat ovat halunneet tällaisen vaihtoehdon”. 

Meronen kertoi vanhan puolen, eli ala-asteen, suuresta remontista parikymmentä vuotta sitten.

”Vuonna 2000 alakoulussa vain betonirunko vanhaa. Kaikki muu tehtiin sisältä ja ulkoa uusiksi.”

Nyt katsottuna sijoitus on menetetty. ”Yksityinen ihminen ei voi tuhlata niin paljon kuin julkinen valta”.

”Mitäs sitten kun Keljonkankaalla tilat käyvät ahtaaksi?

Ei voida mennä Lehtisaareen , talot on jo purettu ja siellä asuu onnellisia ihmisiä rivitaloissa..”

Rikkola sanoi, että olisi ollut parempi keskittää Lehtisaareen, etenkin ajatellen oppilasmäärän vähentymistä.  ”Pahimmillaan käy niin että on yksi koulu”

Ymmärrän kyllä vanhempia, jotka ajattelevat lähellä olevan päiväkoti-koulun olevan käytännöllinen.

”Yhdenmukaisuuden vaara”

Juontaja  Eila Tiainen kertoi  keskustelun teeman ”Koko kylä kasvattaa”  otetun Afrikasta.  Siellä puhuttiin kyläkasvattamisesta: Perheet olivat yhtä suurta joukkoa eikä ollut niin suurta eroa yhteisessä huolenpidossa, kenen lapsesta oli kyse. 

”Mitä se oikein tarkoittaa, koko kylä kasvattaa. Se on aika haastava juttu”, pohti Meronen.  ”Se on melkoinen verkosto, mikä siinä syntyy”.. 

”Ajatus koko kylästä kasvattajana on tietyllä tavalla pelottava”, sanoi Jouko Rikkola.  ”Siinä on niin suuri yhdenmukaisuuden vaara,”  Rikkola sanoi ja kertoi vastakkaisista yhdenmukaisuuksista saarilla.

Aikalaistietojen mukaan oli ennen 60-lukua yleistä, että jos oppilas kertoi kotona saaneensa koulussa rangaistuksen, kuritettiin vielä kotona. ”Kun koulu rankaisi, sai kotonakin piiskaa”.

”Mutta myöhemmin päästiin  vaiheeseen, jossa oli  jo täällä sitä ilmiötä, että jos ei koululla mene niin kuin me halutaan, tästä tulee isompi haloo..”

Teollisuusyhdyskunta arvosti koulujaan

Keijo Meronen kertoi, että hänen oli aika helppo sopeutua Säynätsaloon opettajaksi 1969: Lapsuuden ja nuoruuden kotipaikka oli ollut Jyskä, joka teollisuuspaikkana oli melko samanlainen kuin Säynätsalo. Kuitenkin Säynätsalo oli tiiviimpi ja politiikka vaikutti. ”Kun jotkut tuttavat kuulivat, että olimme Riitan kanssa päässeet Säynätsaloon, sanoivat kuinka te voitte mennä sellaiseen kommarien paikkaan.” 

Siihen minä sanoin, että ”kuulkaa te että tiedä, kuinka hyvä paikka Säynätsalo on olla opettajana.”. Kunnanisät pitävät hyvää huolta koulusta.

Keskisuomalaisilla  Säynätsalon ulkopuolella oli väärä käsitys olosuhteista Säynätsalossa. ”Tämä oli asia josta pääsin puhumaan, punaisen lipputangon ohella”.

Rikkola otti esille koulun täällä aikanaan nauttiman arvostuksen. ”Perheille koulu oli mahdollisuus tarjota lapselle sosiaalista nousua. Se näkyi täällä saarilla koulun kunnioittamisessa”.

”Sitä vähän kaipailee, kun seuraa nykykoulun keskustelua”. Oli yhteisöllisyys, kaikkien vanhempien yhteinen tuki.

Hyvät muistot vaikeista oppilaista

Rikkola tuli saarelle aluksi erityisopettajatehtäviin. ”Minulla on siitä työvaiheesta oikeastaan kaikista parhaat muistot. Ne oppilaat, joiden kanssa pääsi selvittelemään pienessä porukassa, tulevat vielä tänäkin päivänä juttelemaan. ..jos siis ovat tolkuissaan.”

Rikkola kertoi  puhelusta, jonka oli saanut Konnunsuolta, entiseltä oppilaalta.  Asiana oli päättötodistuksen kopion toimittaminen. Laitoksessa Konnunsuolla oli ollut samaan aikaan toinenkin entinen. Keskustelu oli mennyt leikkisästi kouluajan tilanteeseen. ”Ette te kai vaan polta tupakkaa siellä..”  ”No emme varmasti”. 

1980-luvun alussa muuramelaiset kävivät vielä koulua Säynätsalossa ja vastakkainasettelua syntyi. Porukka oli vähän kuritonta. Rikkola kertoo matematiikkaa Lehtisaaressa opettaneen, josta sittemmin tuli Joensuun lyseon rehtori, sanoneen, ettei ollut nähnyt vastaavaa missään. 

”Ei ne muuramelaiset kuitenkaan jääneet jälkeen muista, hain niitä autolla kouluun, ihan yksin” ”Odotettiin, että aamiainen oli syöty, ja sitten matkaan”.

Lehtisaaren koulu oli 1980-luvulla tavattoman täynnä.  Opetuskäyttöön oli otettu myös entinen Mäki-Matin kiinteistö ja opettajaien asuntolat. 

Yhteydet vanhempiin paranivat 

Kodin ja koulun yhteistyö kasvoi Merosen ja Rikkolan työvuosina. Meronen kertoi, että aloittaessaan 1969 hän ei oppinut tuntemaan vanhempia niin paljon kuin sitten myöhempinä aikoina.

”Yhteistyön kehittyessä tuli vanhempainneuvostoja ja monenlaista. Osa hoidettiin tapahtumien, leirikoulujen ym kautta.”

2000-luvun alussa olivat jo vanhempain ryhmät. Niitä oli joka luokalta. Se oli hyvä uudistus, aktiiviset ihmiset lähtevät sellaiseen.

Säynätsalossa koulujen tiiloja hyödynnettiin myös kunnan nuorisotoiminnassa. Se auttoi investoinneissa. ”Kunnan nuorisotyöpuoli tuli mukaan, ja saatiin mm videotykki.

Hienoihin muistoihin kuuluu myös musiikkistudio, joka hankittiin käytettynä. Opettajat mainitsevat sen asiantuntevan vastuuhenkilön, Teemu Partasen. Studiota käytti koulun ohella työväenopisto.

Kodin vaikutus oppilaan valintoihin

Säynätsalon aiemmat opettajat ovat haastatteluissa muistelleet, kuinka vaikeaa opettajalle oli ottaa kantaa oppilaan koko elämään vaikuttavaan oppikouluun pisteyttämiseen. Kaarlo Kaltiala kertoi, kuinka erään oppilaat huonot lähtöpisteet olivat jääneet hänen mieltään kalvamaan vuosikymmeniksi. Lyyli Koskinen kuvasi Säynätsalon Sanomien haastattelussa 2005, kuinka hän useaan kertaan kävi eräässä kodissa Muuratsalon eteläpäässä motivoimassa perheen tyttären lähettämistä oppikouluun, ja lopulta onnistui. Toisaalta äskettäin eräs 60-luvun alun oppilas muisteli, kuinka hänen isänsä ei pitänyt oppikoulua tarpeellisena. ”Kaikki lapseni ovat tehtaan portista menneet”, sanoi isä – eikä poika voinut pyrkiä oppikouluun.

Merosen ja Rikkilän aikana oltiin jo yhtenäiskoulussa, mutta oppilaan ja kodin asenteet vaikuttivat kuitenkin linjavalintoihin, oppilaan siirtyessä yläasteelle.

Meronen totesi, että kun kuudennella luokalla piti tehdä valinta, mukavuudenhaluiset pojat mielellään ottivat alimman kurssin.  ”Mutta se sulki pois lukion ja myöhemmin  ehkä huomattiin, että valinta olikin ollut väärä”. 

”Jos lukiossa olisi  ollut 70- ja 80-luvuilla näitä ammattilinjoja, sinne olisi mennyt enemmän nuorisoa”, sanoi Rikkala.  

”Kaikki eivät ole lukutyyppejä”, johdatteli Tiainen keskustelua.

”Kautta historian, jos joku on hyvin lahjakas, kyllä sitä on ohjattu. Mutta sen, joka meinaa jäädä veneen keikkuvalle puolella, ohjaaminen on ollut vaikeampaa”.

Aiemmin saatavilla olleita valinnaisaineita  opettajat pitivät monille pelastuksena. Saattoi ottaa paketin kotitaloutta tai teknistä työtä. ”Ihmettelen, mihin se on hävinnyt. On kai kallista…” sanoi Rikkola. 

”Tunnen entisiä oppilaita, jotka ovat erittäin hyviä ammattimiehiä,  kun ovat saaneet touhuta ..”

”Mutta nyt kouluissa ei ole pajoja, joissa tehtäisiin..”

Meronen huomautti, että nykyisin opettajat ja oppilaat ovat kovilla. Hän myös ihmetteli matematiikan keskeistä asemaa lukiossa. ”Matematiikan korostus on monille ahdistus. Jos matikka ei luista, sepä onkin stop..”

Juontaja kysyi merkittävistä oppilaista. Rikkola kertoi jonkun sanoneen hänelle, että nyt saat tärkeitä terveisiä: Kyse oli ollut Miika Nousiaisen myönteisestä lausunnosta.

Vuoden 1958 kansakoululaki rajasi luokkien kokoa

Yleisöstä keskusteluun osallistui opettaja  Sinikka Moijanen.   Hän ja myöhemmin rehtorin tehtäviin  noussut Kyösti  (”Köpi”) Moijanen olivat tulleet saarille jo 50-luvun puolivälissä. 

Kemijärvellä opettajina olleet Moijaset olivat nähneet Opettaja-lehdessä Säynätsalon ilmoituksen ja parhailla papereilla päässeet tänne.  

Ensimmäisenä syksynä Sinikalla oli opetattavinaan 180-senttisiä poikia, jotka olivat jo ehtineet jäädä kolmasti luokalle. Heidän kanssaan piti pärjätä 40 oppilaan luokassa. 

1958 tuli uusi kansakoululaki, jolla saatiin ryhmät pienemmiksi.

Sinikka Moijanen luetteli huikeita oppilasmääriä Lehtisaaren koulusta 1960-luvulta alkaen.  Kasvu johtui nimenomaan Muuramesta, joka alkoi nousun 2500 asukkaan kunnasta nykyiseen. 

Vertailu Korpilahteen

Keskustelua seuraamassa ollut  Jyväskylän kaupunkisuunnittelujohtaja Leena Rossi teki vertauksen Korpilahteen, toiseen kuntaliitosalueeseen.   ”Siellä oli aikanaan ollut 40 koulua, nyt siellä on yksi.”   Mitä kaikkea se koulu merkitsee toimijalle, Rossi pohti (Ilmeisesti kuitenkin on edelleen sekä keskustan että Tikkalan  koulut, toim huom)

.

Kun Muuratsalo otti avoimesti vastaan..

Ilkka Pernu kertoi omakohtaisen tarinan pienen koulun avoimuudesta. Keväällä 1991 Pernut olivat tulleet uutta kotipaikkaansa katsomaan, ostettuaan talon Muuratsalosta. Tuukka olisi menossa syksyllä kouluun,   Anna jatkamaan. He olivat ajaneet pihaan ja menneet sisään avoimesta ovesta. Yhden luokankin ovi oli auki. ”Pälvimäen Lasse siellä opetti. Hän kysyi, keitä olemme ja mitä haluamme.  Siltä seisomalta hän organisoi pari oppilasta: Petteri, mene näyttämään Tuukalle taloa, ja Minna Annalle.”

”Suuressa keskustakoulussa vahtimestari olisi käännyttänyt meidät ovelta.”  

Pernu kertoi myös kouluasioiden käsittelystä Säynätsalon aluevaltuustossa ja -lautakunnassa.  (Sellainen toimi vuoteen 2006) Liitossopimuksen sisältyi paikallisesti käytettävä määraha. Kouluilta tuli hakemuksia, ja mukisematta täällä istuva valtuustosalissa porukka teki päätökset

 

Äänitin keskustelun. Puheenvuorot olivat tässä laajuudessa painetussa lehdessä elokuussa 2022. JN

Sivuston sisältöluetteloon

Säynätsalon koululaitoksen perustajaopettajat olivat Erkki ja Olga Lehtiö. Heidän pitkät uransa päättyivät vasta 1950-luvulla.

Säynätsalon kansakoulu alkoi Parviaisen tehdasyhtiön kouluna 1915. Se toimi ensin lähellä teollisuutta rakennuksessa, joka myöhemmin tunnettiin Seurantalona, suunnilleen nykyisen terveyskeskuksen paikalla.

Vuonna 1921 valmistui puinen kaksikerroksinen koulu saaren pohjoisrantaan. Se paloi 1953. Tilalle nousi 1955 betoni- ja tiilirakenteinen koulu, joka lopulta purettiin nykyisen Koulunrannan asutusalueen tieltä 2010-luvulla.

Osa Lehtiöiden oppilaista sai vuosikymmenten traumat,  mutta toisaalta monet kiittivät heitä hyvästä opetuksesta ja ohjauksesta elämään. 

Olga ja Erkki Lehtiö 1960-luvulla Lehtisaaren kodissaan.

Vaikka Lehtiöt  olivat jääneet eläkkeelle jo 1950-luvun puolivälissä, vielä tällä vuosituhannella nousi keskustelu kokemuksista heidän koulussaan. Saarilla oli yhä patoutunutta tilausta sen pohtimiselle, mitä Lehtiöt olivat itse kunkin elämälle merkinneet. Osalle Lehtiöt olivat olleet ikävä kokemus, osalle myönteinen ja koko loppuelämääkin myönteisesti kantanut.

Toimeen tarttui saarelaisten tuntoja tuolloin kym menisen vuotta Säykki-lehden päätoimittajana kuunnellut toimittaja Ulla Jylhä. Hän laati ja ohjasi näytelmän ”Koulu ennen ja nyt”. Sitä esitettiin paikallisvoimin Juurikassa vuoden 2005 Säynätsalo-päivillä ja koulun 90-vuotisjuhlan aikaan. 

Jylhä nosti esille oppilaiden sanattoman vastarinnan, joka toimi selviämiskeinona, kuitenkin lähinnä Lehtiöden selän takana. Viittauslakoista on kyllä ker rottu. Parviaisten hallitessa saarta, valitukset teollisuussuvun luottamusta nauttivasta opettajapariskunnasta olisivat jopa vaarantaneet työsuhteen tai ainakin uran etenemisen. Jylhän näytelmä oli samalla myös jo viihdettä vaikeasta ajasta, vuosikymmeniä sitten. 

Kun näytelmää esitettiin Juurikassa yleisölle, joka oli joko kokenut Lehtiöt tai kuullut vanhemmiltaan lukemattomia tarinoita heistä, vuosikymmenten takainen ilmapiiri oli hetken tiiviisti todellista. Jonkinlainen huippukohta oli, kun luokkaansa opettanut miesopettaja (eli Erkki Lehtiön roolissa Orvo Mäkelä) ilmoittaa lähtevänsä ”tapaamaan kirkkoherraa ja vaimonsa Olgan tulevan jatkamaan oppituntia”. Tuolloin katsomo lähes hiljeni odottamaan Olgaa, ja katsomaan menneisyyttään silmästä silmään. 

Erkki Lehtiö (Orvo Mäkelä) ja Olga Lehtiö (Ulla Jylhä) Juurikan näyttämöllä 2005. Kuva: Juhani Niinistö.

Lehtiöitten  jälkeen johtajaopettajaksi tullut Antti Koskimäki ja opettajana toiminut Kaarina Koskimäki kertoivat Juurikassa lehdelle, että Lehtiöt olivat ottaneet heidät ystävällisesti vastaan. ”Mutta sitten alkoi kuulua kylältä, kun tutustuttiin ihmisiin. Ikävimmät jutut kuultiin vasta myöhemmin”. 

Kaarina Koskimäki ehti opettaa samaan aikaan Olgan kanssa pari vuotta. Koskimäki kuvasi tapauksen, joka valotti näytelmässäkin esille tullutta oppilaiden selviämistaktiikkaa: ”Olgan luokka oli lähdössä johonkin, ja olivat järjestäytyneet siihen toisen kerroksen käytävään.. Olga liikkui edes takaisin, ja oppilaat olivat ihan jäykkinä.. Mutta kun Olga käänsi selkänsä, oppilaat tekivät vaikka millaisia ilmeitä, näyttivät kieltä, melkein sylkivät. Ja heti kun Olga kääntyi, oltiin taas kuin ei mitään olisi tapahtunut”. 

Lehtiöt olivat hyvin oikeistolais isänmaallisia, mutta jako oppilaisiin, jotka tulivat toimeen Lehtiöiden kanssa tai eivät, ei noudattanut saarten poliittista jakoa. 

Antti Koskimäki kertoi salorinteeläisenä tunnetun entisen oppilaan kovasti kehuneen Erkki Lehitötä. ”Sen parempaa opettajaa ei ollut kuin Lehtiö”. 

Raimo Viikki, akateemiselle historiauralle edennyt säynätsalolainen, korosti lehden haastattelussa 2005, että Lehtiöt olivat kannustaneet häntä pyrkimään oppikouluun, mikä ”ei työväen pojalle ollut ihan tavallista Säynätsalossa”. Viikki kertoi myös Olgan olleen hyvä opettamaan matematiikkaa.

Lehtiöiden yksi  periaate oli ollut, etteivät oppilaat saa käyttää pyyhekumia. Olga oli tarkistanut ihan valoa vasten, ettei kumia ollut käytetty. Jos jäi kiinni, sai koti- muistutuksen. Olgan kerro taan perustelleen, että näin oppilaan on tarkkaan harkittava, mitä kirjoittaa. 

Viikki muisti kumikiellon. ”Jos tuli virhe, oli viivattava yli”. Kerrotaan, että ylempään keskijohtoon jo noussut Erkki Laavisto oli riitauttanut asian, kun Maila-tytär oli saanut kotimuistutuksen pyyhekumin käytöstä. Olga oli perääntynyt.

Säynätsalon vanha koulu (1921-1953) sijaitsi nykyisen Koulurannan asuinalueella itä-länsi-suuntaisesti. Etupiha oli koulun eteläpuolella. Jossain äänestyksessä rakennus oli 30-luvulla valittu Suomen kauneimmaksi kouluksi. Kuva: Erkki Niinistö, 1935.

Lehtiö kutsui usein oppilaiden vanhempia koululle selvittämään ongelmia. ”Turmeltunut lapsi on kuin ruton saastuttama peruna”, hänen kerrotaan sanoneen. Kieltolakia Lehtiö kannatti. Ruumiillinen rankaiseminen poistettiin hänen mielestään liian varhain. Perimätiedon mukaan yhden oppilaan kuolema 1931, koulusta jo poistuttuaan, on saattanut aiheutua Lehtiön voimakeinoista. Poika oli pudonnut toisen kerroksen portaita, mutta epäselväksi jäi oliko Lehtiö tönäissyt vai ei.

Lehtiö organisoi lukuisten yhteisöjen perustamisen Säynätsaloon, Suojeluskunnasta Säästöpankkiin ja Säynätsalon Osuuskauppaan. Lehtiö oli 20- ja 30-luvuilla joko mukana tai taustavoi- mana oikeastaan kaikessa, mikä ei ollut ammattiyhdistystoimintaa tai jollain tavalla vasemmistolaista. Kunnanvaltuustossa hän edus ti kokoomusta yli 25 vuotta. Vuoden 1918 sisällissodas- sa ei Säynätsalossa taisteltu. Lehtiö oli kuitenkin mennyt valkoisten joukkoihin ja sinä aikana Olga oli huolehtinut opetuksesta 

Koululla oli oma laivalaituri, jossa poikkesi paikallisliikenteen höyrylaiva ss Kaima. Kuvassa 1930-luvulta Olga Lehtiö ja kanttori Erkki Niinistö odottavat laivaa Jyväskylän suuntaan. Taustalla koulun sauna.

Takaisin sivuston saynatsalo.net  juttuhakemistoon. ”Pitkän linjan Säynätsalo” käsittää Juhani Niinistön juttuja, joista pääosa on julkaistu Säynätsalon Sanomissa 2005 ja 2021-2023, joitakin sillä välilläkin. 

Kaarlo Kaltialan haastattelu (2018)

Kaarlo  Kaltiala  kuului siihen ryhmään  opettajia, jotka  kiinnitettiin  saarille  vastaamaan suurten ikäluokkien opetustarpeeseen.  Kaltiala saapui heistä ensimmäisenä 1954,  ja seuraavina vuosina  Kaarina ja Antti Koskimäki, Voitto Mäkelä,  Lea Salmi (myöhemmin Oksanen)  ja  Marita Mäkelä (myöhemmin Rinne).  

Kaltiala  jäi  eläkkeelle Säynätsalon koulutoimesta 1988  ja  Säynätsalon  Työväenopiston rehtorin sivutoimesta  kuntaliitoksen toteutuessa 1993.  

Kaarlo Kaltiala työ- ja arkistohuoneessaan Lehtisaaressa 2018. Kuva: JN

Peruskoulun myötä myötä kansakoulunopettajilta poistunut taakka päättää oppikouluun pyrkimisvaiheessa  de facto pienen ihmisen koko elämän tulevaisuudesta  nousi yhdeksi  puheenaiheeksi, kun kävimme Lehtisaaressa  tapaamassa  opettaja Kaarlo Kaltialaa 90-vuotispäivän alla 2018.

Oppikouluun mentiin neljänneltä. Jos ei tärpännyt, saattoi yrittää vielä ainakin viidenneltä. ”En unohda sitä, kuinka  eräällä tytöllä  oli jäänyt  yhdestä pisteestä  kiinni.  Tytön isä  tuli  sitten kysymään, eikö  sitä  yhtä pistettä olisi voinut  antaa”,  kertasi  Kaltiala.   Pisteytys perustui keskiarvoon, mutta opettajalla  oli kuitenkin valtaa päättää lopullisesta lukemasta.  Oppilas itse saattoi pääsykokeen menestyksellään vaikuttaa lopputulokseen.

Säynätsalolaisia yli 30 vuotta pisteyttänyt opettaja Kaltiala sanoi silloisen ratkaisun  ”vähän kaduttavan”, mutta oli aikanaan katsonut olleensa oikeassa.   Korostettakoon, että Kaltiala ei kertonut, kenestä oli kyse.  Yksityisyyden suoja toimi siis vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Oppikouluhanke olisi siirtänyt peruskoulun tuloa saarille

Peruskoulu  tuli  saarille  yhtenä  ensimmäisistä Suomen kunnista.  Sitä edelsi vaihe, jolloin kansakoulun jatkeena  toimi kokeilukeskikoulu.   Oli ollut myös hanke  perustaa  Säynätsaloon yksityinen oppikoulu.   ”Konttorin  virkailijoiden  suunnitelma  se oli.  Minä pistin hanttiin.  Siitä olisi tullut saaren eliitin koulu. Jos se olisi toteutunut, peruskouluun siirtyminen olisi  kunnassa varmaan lykkääntynyt. ”

Saarilta kuitenkin mentiin keskikoulun käynnistyttyäkin kaupunkiin oppikouluun, muutama Korpilahdellekin.  Silmin nähden Kaltialaa harmittaa vielä vuosien jälkeenkin saarten silloinen  ilmapiiri.  ”Niinhän sitä pidettiin, että kaupunkiin menee ne, jotka pärjää. Ja tänne jäävät ovat sitten  vähän niinkuin rupusakkia”

”Mutta tein sitten selvityksen kaupunkiin menneistä ja tänne jääneistä, heidän menestyksestään.

 Ei ollut mitään eroja, ja päinvastoin  täälläkin oli menestytty kaupunkia paremminkin”

Salamat ja Lehtiöt

Vielä  viime vuosikymmenen alussa  saarilla  puhuttiin paljon  Säynätsalon johtajaopettaja Erkki Lehtiöstä, työssä 50-luvun puoliväliin, ja opettajavaimostaan Olgasta  (sanottiin Olliksi).

Lehtisaareen sijoitettu Kaltiala ei joutunut kovin paljon tekemisiin Lehtiöitten kanssa  opettajaroolissaan.  Lehtiöiden muutettua Lehtisaareen hän oli vaimonsa Ellenin kanssa käynyt kylässä. Olga ei ollut jostain syystä paikalla  ja Erkki oli ollut ”ihan toisenlainen ihminen”.

”Sitä juttua on kasvatettu.  Se oli tietenkin hyvä puheenaihe ihmisille.  Tietenkin Lehtiöistä oli erilaista puhetta myös jo aikanaan, mutta se ei silloin ollut julkista”

Lehtisaaren johtajapariskunta  Heikki ja  Aune  Salama  asuivat samassa  opettajien asuntotalossa kuin Kaltialat.

”Vaikka asuttiin samassa talossa,  oltiin aika irrallaan.  Nehän piti omat ympyränsä, olivat kuin jonkin kuulan sisälle hitsattuja. Eivät  puhuneet omista  asioistaan. Yksi opettajista, Annikki Tuominen, oli Aunen sisar.  Hänen luonaan Aune kävi lähes joka ilta”.

Aune Salama kuitenkin säänteli opettajien yksityiselämää. ”Lähellä oli silloin S-osuuskaupan myymälä. Eräs  opettaja oli mennyt kesällä kauppaan siihen lähelle paljain jaloin ja saanut Aunelta kovat torut,  Ei mennä kylälle paljain jaloin.”

Lehtisaaren koululla  minulla oli  yleensä aina  luokat 5-6. Ne olivat yhdistettyjä,  yli 40 oppilasta pahimmillaan. ”Sen takia  Salamat minut sinne..”  Kaltiala  nyt  sanoo.  

Aune Salama nousi sosialidemokraattina  saarten ensimmäiseksi kansanedustajaksi 1966.

Kaltiala tunnisti käsityksen siitä, että  Säynätsalon kouluun verrattuna  Lehtisaaren koulu oli työväenhenkinen, mutta ei tarttunut  teemaan sen enempää.  ”Kyllä se varmaan oli.   Ei  se minulle  tullut selväksi, että oli niin selkeä jako, mutta  kyllähän se, kun Salamat olivat täällä.”

Tarkastajien käynnit olivat entisaikojen kouluissa pelottavia tapahtumia, etenkin opettajille.  

”Minähän tein sellaisen  jujutuksen,  että laitoin  opettajanhuoneen naulakkoon  Eden-hatun ja  tumman  palttoon sekä kalossit. Kun he havaittiin, kyllä oli välitunnin valvojia piha täynnä”, Kaltiala muistelee.  ”Sitten ruokatunnilla sanoin, että jos otankin nuo pois  tuosta..  Semmoinen temppu..”

Säynätsalon kunta oli hyvä työnantaja

Kaltiala  korostaa, että  Säynätsalon kunta  piti  varsin hyvää huolta  koululaitoksestaan. ”Täällä ei opettaja joutunut  vapaa-aikanaankaan silmätikuksi  siihen tapaan kuin  ehkä jossain ”puhtaasti maalaisliittolaisessa paikassa”. Siellähän kaikki pitivät silmällä,  täällä ei”.

”Ei tämä huono paikka ollut, vaikkakin on punainen”.

Kaltialan vaimo Ellen (os  Noronen)  oli syntyjään saarelainen. Kaltiala oli käynyt  täällä  usein. ”Mutta en tarkkaan tiennyt, millainen paikka  tämä oli”  Ennen Säynätsaloa  Kaltiala oli ehtinyt  olla  virassa  Suomussalmella  ja  vuoden Pieksämäellä.

Mitään ylimääräistä palkkausta  ei  Säynätsalon kunta kuitenkaan tarjonnut.  ”Ja oli se riita ruokailusta.  Opettajien olisi pitänyt maksaa, kun syövät  oppilaiden kanssa keittolassa. Se meni lopulta korkeimpaan hallinto-oikeuteen.  Eikä opettajien tarvinnut maksaa”.

Elämä  opettajien asuntorakennuksessa  ei ollut lainkaa vaikeaa, ”kunhan noudatti mitä Salamat sanoivat”, Kaltiala lisää.

Kaltialan lapset  Juha ja Elisa olivat mukana haastattelutilanteessa 2018  ja heillä oli opettajien asuntolasta  lähes vain auvoisaa kerrottavaa.  ”Oli puutarha ja tilava sauna  sekä rantalaituri, jossa ei juuri muita käynyt”.  Opettaja Astrid  Vuoren he muistavat  ulospäinsuuntautuneena.   Vuoren poika  Kari oli vähän vanhempi. Kyösti ja  Sinikka Moijasen poikien kanssa puuhattiin.

Työväenopistosta tuli 700 saarelaisen yhteisö

Kaarlo Kaltialan toinen ura  Säynäytsalossa  oli  toiminta kunnan  Työväenopiston  rehtorina.  Tehtävä alkoi  60-luvun alussa.  Edellinen rehtori, jota saarella kutsuttiin ”maisteri Mäkiseksi” oli hoitanut tehtävää päätoimisesti.

”Kun aloitin, oli viitisenkymmentä opiskelijaa.  Se oli niillä rajoilla, että  valtion avun kanssa olisi pian ollut vaikeuksia”, Kaltiala muistelee.

”Aloimme koota porukkaa  opiston ympärille.  Tehtiin matkoja ja niillä saatiin toverikuntapiiri laajenemaan.  Oli myös liikuntaa.”

Laajimmillaan työväenopistossa oli  noin 700 opiskelijaa,  runsaan 3000 asukkaan kunnassa.

”Mutta kyllä siinä illat myöhään menikin.  Monissa pienemmissä opistoissa oli täyspäiväinen rehtori ja kanslisti.”

Opettajien värvääminen  opistoon oli kuitenkin vaikeaa.  ”Kun vaimo oli työssä yliopistolla, opintoasioiden toimistossa, hän tiesi opiskelijoita ja heitä saatiin tuntiopettajiksi. Mitään valtakunnallisia  hinnastoja ei ollut ja palkkiot päätti opiston johtokunta.  He vertasivat palkkioita teollisuustyöväestön tuntipalkkoihin.”

Yhtiö  oli  perustamisvaiheessa ollut ihan osakas ja myös maksoi opistosta ja rehtori Mäkinen oli asunut  yhtiön asunnossa. Mutta kun minä aloitin yhtiö ei sitten enää ollut mukana.

70-luvulla  kunta yritti lakkauttaa työväenopiston, mutta Kaltiala onnistui  estämään hankkeen. ”

Puhuin kouluhallituksessa  vapaasta kansansivistystoimesta tuolloin vastanneen osastopäällikön kanssa. Hän vakuutti, ettei kunta voi lopettaa. En tiedä, miten hän sen olisi estänyt.”

Paikallishistorian tuntija

Kaarlo Kaltialalla oli talossaan suuret lehtileike- ja kuva-arkistot Säynätsalosta.

Sivuamme nyt vain lyhyesti  menneiden aikojen vaikeita  aiheita. Yksi niistä  on  ”mustan pörssin”  asema  saarilla sodan aikana. ”Säynätsalolaiset olisivat kuolleet nälkään muutoin.”

Kaltiala  sanoo, että  yhtiön laivoillaan  järjestämät  ”marjastusmatkat”  Haukan ja Muuramen puolella olivat myös mahdollisuus solmia suhteita  paikallisiin tuottajiin.  Tietenkin saaren kauppiaat  myös auttoivat.  

Ruokaa tarvitsivat myös  ”pakolaiset”.  Tätä nimitystä  Kaltiala käytti  reservin palvelukseen menemättä jättäneistä.  ”Siihen aikaan pidettiin saarilla lampaitakin, ja aina niitä sitten hävisi, pakolaisten ruoaksi.  ”Omaan käyttöön  sai myös teurastaa sian, jos  sen paino oli  alle  16 kiloa”.

Kirkonmiesten  asema  saarella on ollut vaihteleva.  He pitivät  yhteyttä opettajiin.  Pari vuotta ennen Kaltialaa  saarelle kirkkoherraksi tulleella  Teo Nuottamolla  oli vaikeuksia suhteessa suureen osaan saarta.  ”Sinä sitten tulit tänne  opettajan tehtäviin, mutta minä en kyllä olisi tullut”, Nuottamo oli sanonut, kun Kaltiala  tuli tiellä vastaan.   ”Hän ei sopeutunut tähän tehdasyhdyskuntaan”.  Kaltiala mainitsi myönteisesti  erityisesti  80-luvun kirkkoherran Jaakko Jaatisen.

”Yhtiön aika”  oli parempaa

Kaltialan ura  saarilla  ulottui  50-luvulta  90-luvulle.  Saaren vallankäyttö  muuttui tuona aikana perusteellisesti.  Yhtiö omisti vielä 50- ja 60-luvuilla pääsaarella kaiken maan,  hoiti asunnot, piti lastentarhaa ja tuki erilaista sosiaalista harrastetta. Kunta hoiti senaikaisia  lakisääteisiä tehtäviään, mutta  saari oli korostetusti  ”yhtiön”, joka oli (opettajia ja muutamia yrittäjiä ja postilaisia lukuunottamatta)  ainoa  työnantaja. Saarelta ei käyty töissä kaupungissa, kuten nykyisin.

Sitten 70-luvulta alkaen yhtiö aika nopeasti  vetäytyi  ”aitansa taakse” ja lakkasi olemasta aktiivinen  osa saaren yhteisöä.  

Kysyin Kaltialta, kumpi oli parempaa aikaa – ihan oikeasti toimivaltainen 1980-luvun kunta  vai  yhtiön aika. Kaltiala vastaa lähes heti – ”Kyllä se yhtiön aika. Minulla oli sinne paikalliseen ylempään johtoon hyvät suhteet. Ja kun jotain tarvitsi, sieltä  sai”

Kaltiala on ollut nykykielellä hyvä verkostoituja.  Mieskuoro Päijänne, jonka laulajista suuri osa oli yhtiön ylempää tai alempaa keskijohtoa,  oli  tässä mielessä varmaan keskeinen.   Mieskuoron toiminnasta  Kaltialalla on paljon juttuja.

.

Lehtisaaren koulun  opettajia  1987.  Kaarlo Kaltialan vieressä Keijo Meronen,  eturivissä vasemmalta Riitta Meronen, Pirkko Lundell ja Aula Tiiro.  

Tällä sivustolla toisaalla Riitta ja Keijo Merosen haastattelu (2005).

 

…

Raili Saarro oli johtajan puolisona Säynätsalon teollisuusyhteisön ”First Lady ”1968-1976. Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten paikallisjohtaja puolisoineen olivat Säynätsalon isäntäväki, kunnan rooli vähäisempi. Haastattelussa syksyllä 2021 Raili Saarro muisteli perinteisiä johtajan puolison yhteisötehtäviä. ”  Johtajaan ja puolisoon henkilöityi muodollinen kunnioitus työnantajaa kohtaan. ”Kun menimme jakamaan kunniamerkkejä, iäkkäät naiset niiasivat minulle,” Muodolliset käynnit ”varattoman lapsiperheen” luona jouluna loppuivat, mutta johtajan puoliso oli mm puurtarhakilpailun tuomari. SPR:n Säykin osaston puheenjohtajana Raili Saarro tuotti saaren musiikkihistoriallisen äänilevyn.

Ravintola Eliten (Runeberginkatu, Helsinki) vaneripaneloidut seinät veivät niin lähelle Säynätsalon konttorin ilmapiiriä kuin vielä 2021 oli mahdollista.  Ympäristö oli ehkä likimain paras mahdollinen jutunteolle ajasta, jolloin 34-vuotias Raili Saarro huomasi olevansa Johtajan puolison perinneroolissa Säynätsalon teollisuussaarella. Teksti perustuu parin tunnin äänitykseen syyskuussa 2021 Elitessä. Juttu oli Säynätsalon Sanomissa sitten marraskuussa.

Aloittaessaan Säynätsalon johdossa kolmekymppiset Pentti ja Raili Saarro tulivat heitä paljon iäkkäämpään konttorin työyhteisöön. Suuri osa keskijohdosta oli aloittanut saarella Hilmer Brommelsin johtakaudella ja siirtyi eläkkeelle Saarrojen aikana.  ”Mieheni alkoi sitten palkata kaksikymppisiä asiantuntijoita.”

Pentti ja Raili Saarro siirtyivät Säynätsaloon Kaukaalta. Pentti Saarro vaihtoi siis yhtiötä. 

Raili Saarrolle asema johtajan puolisona toi tehtäviä, joiden roolitus oli muodostunut jo vuosikymmeniä aiemmin Säynätsalon teollisuuden historiassa. Kohtaamisissa saarelaisten kanssa oli muodollisuuttakin. Vaikka johtaja ja ja puoliso olivat saaren ykkösjulkkiksia ja kaikki Säynätsalossa olivat nähneet heidät Säynätsalo-lehden kuvissa, heihin oli etäisyyttä, etenkin konttoriyhteisön ulkopuolella.  Monet tehtaalaiset olivat tavanneet johtajan, mutta puolisoa harvemmat, etenkään työntekijätasolta. 

Vielä vuosien jälkeenkin Raili Saarro tavoittaa sanoissaan tunnelman pitkäaikaisten työntekijöiden ansiomerkkien jakotilaisuuksissa.  Silloin oli vielä jopa 50 vuotta palveluksessa olleita, kun lapsena oli tehtaalle menty. Palvelusvuosimitalit jaettiin konttorilla, perustaja-Parviaisten kuvien alla, samoin kuin tehtaalaisille myönnetyt ritarikuntien ristit ja mitalit. 

”Viisikymmentäkin vuotta oli saatettu olla tehtaalla. Iäkkäät naiset olivat pukeutuneet juhlallisesti tummiin leninkeihin.”  Johtajaan ja puolisoon henkilöityi kunnioitus työnantajaa kohtaan. ”Kun menimme sinne alas (edustustila Kerholle), naiset niiasivat minulle..”

Saarrojen tullessa jatkui vielä jouluperinne ”yhtiön lahjasta varattomalle suurperheelle”.  Ensimmäisenä Säynätsalon joulunaan johtaja ja rouva kävivät joulun alla sen vuoden perhettä tervehtimässä ja autonkuljettaja kantoi lahjat.  Saajan oli valinnut yhtiön sosiaaliosasto.  ”Keskustelin perheen lasten kanssa”, muisteli Raili Saarro. 

Elettiin kuitenkin jo 1970-luvun alkua. Hyväntekeväisyyden tilalle oli nopeasti tulossa yhteiskunnan perusturva.  ”Tämän perinteen saimme lopetettua. Se ei ollut enää sitä aikaa”. Yhtiön lahjat vielä jatkuivat, mutta ne toimitettiin saajien koteihin.

Toisin kuin voisi kuvitella, jouluvierailu ei ollut Hanna Parviaisen ajan perinne, vaan sen oli aloittanut vasta Hilmer Brommels käynnillään vanerilajittelija Hjalmar Ojalan perheen luona 40-luvun lopulla. ”Saaren ensimmäiseltä perheeltä, saaren suurimmalle perheelle,” oli lahjakorttiin kirjoitettu.

Johtajien puolisoilla oli Säynätsalossa velvollisuuksia saarten järjestöissä.  He olivat mm Säynätsalon Mannerheimliiton osaston sekä Punaisen Ristin osaston puheenjohtajia. Vanha MLL:n osasto oli Saarrojen aloittaessa jo lopettamassa toimintansa, kun yhteiskunnan sosiaaliturva oli parantunut. (Se oli mm kustantanut oppikoululaisten hammashoitoa ja hankkinut kiinteistön lastentarhalle Lehtisaareen), mutta SPR oli vielä vauhdissa.  ”Veteraanienkin puheenjohtajaksi olisi pitänyt ryhtyä, mutta sanoin, että otan vain tämän SPR:n”, kertoi Raili Saarro.

SPR:n puheenjohtajan roolissa Raili Saarro organisoi Säynätsalon Säveliä -äänilevyn tuottamisen.  ”Levy oli minun ideani, aluksi siitä piti tulla vain pieni, mutta tulikin sitten LP.  Takakannen Säynätsalo-esittelyn kirjoitti Olavi Salonen. Levylle tallennettiin saarelaisten voimin mm Ilmari Hannikaisen teoksia, joita joko Hanna Parviainen ja yhtiö Brommelsin aikaan oli tilannut. 

Raili Saarro on nyt 2021 mielissään, että levyä on jälleen muistettu. 

”Kun niin suuri työ tehtiin… kaikki olivat vapaaehtoisesti mukana”.

”First Ladyn” tehtäviin kuului myös olla saarten puutarhakilpailun tuomarina. Enso-Gutzeit oli tuonut itä-Suomen tehtaillaan alkaneen puutarhakilpailukäytännön myös Säynätsaloon. Voittajat pääsivät palkintojenjakotilaisuuteen Kerholle.

”Kiersimme yhtiön johdon Ramblerilla pihoja katsomassa.  Minä ihan kauhistuin, kun enhän tiennyt pihanhoidosta mitään. Voittajapihoihin kiinnitettiin laatta. Ihmiset ottivat sen ihan tosissaan”.  Puutarhakilpailun voittajat pääsivät myös vastaanotolle Konttorin Kerholle, yhtiön edustustiloihin. Kilpailun luonteeseen kuului myös se, että talojen asukkaille ei kerrottu etukäteen, milloin tarkastajat saapuvat: Yhtäkkiä olikin talon edessä yhtiön auto ja sieltä nousee johtajan puoliso avustajineen.

Karhuniemi oli ”kielletty kaupunki”

Johtajan työsuhdeasunto oli Huvila, Kinkosalmen rannalla. Nykyisin se on yksityisomistuksessa. Tähän päivään verrattuna Huvila oli eristyksissä.  Huoltoasema oli kyllä perustettu pengertien reunaan jo 50-luvun lopulla, ja tien suunnassa oli vanha monen perheen asuintalo Koivula. Omakotitalojen rykelmä nousi alueelle vasta 1980-luvulla. Huvilalle vei metsän läpi suunnilleen nykyinen tie, ja toinen Sisälmyksen länsirantaa pitkin viereiseen Tiilelään.  Muita taloja ei ollut.

Huvilan tiellä oli ajokielto asiattomille.  Säynätsalolaiset myös kunnioittivat ykkösperheen yksityisyyttä. Koko ajalta Raili Saarro muisti vain yhden tapauksen, kun sivullinen tuli pihaan.  ”Romaaniseurue yritti myydä liinoja”. 

Johtajan puolison lähin arjen työympäristö olivat yhtiön johdon autonkuljettajat, mm Eino Stenberg ja Tauno Valkonen, edustusravintola Kerhon emäntä ja tarjoilijat sekä piharakennuksessa asunut Markku Salminen, joka huolehti sujuvasta arjesta. 

”Huvila tuntui niin valtavan suurelta aluksi, mutta kaikkeen tottuu. Keittiö oli alhaalla ja pieni ruokahuone sekä valtava koko talon pituinen salonki.  Mutta asuimme yläkerrassa.”

Säykin ravintola vastasi Jyväskylän parasta tasoa

Kun Huvilassa oli edustustilaisuuksia, Konttorin Kerhon keittiöhenkilökunta ja tarjoilijat tulivat Huvilaan.  ”He olivat todella hyviä. Sain kyllä itse vaikuttaa ruokalistoihin ja tarjoiluun”, kertoi Raili Saarro. Tarjoilijana työskennellyt Kerttu Saarela muisteli haastattelussa vuonna 2013 Raili Saarron asennetta palveluhenkilökuntaan sydämelliseksi.  Huvilan salongissa oli pitkä illallispöytä. Maton alle oli asennettu nappi. ”Sitä jalalla painamalla viestitin keittiöön, että seuraava vaihe tarjoilussa voidaan aloittaa”.  

Konttorin Kerhon keittiö ja palvelu vastasivat Jyväskylän seudun parasta ravintolatasoa. Raili Saarro mainitsee mm laajan viinivaraston, jossa ei ”juuri mitään puuttunut”.

Henkilöstön tilinpäätösillallisia ei pienen tilan takia järjestetty Kerholla, vaan mentiin Jyväshoviin tai Ukko-Metsoon. Ohjelma niissä oli välitöntä. Kerrotaan mm kilpailusta, jossa juotiin konjakkia lautaselta. 

Suurten muutosten vuodet: Rautatie valmistui, uusi talotehdas, vaneri uudistettiin, kuitu lopetti, Kerho suljettiin..

Saarten suuri tapahtuma Saarrojen aikana oli rautatien valmistuminen. Kuvassa Enso-Gutzeitin, VR:n ja ay-liikkeen vaikuttajia odottamassa avaisjunan lähtöä Säynätsaloon Jyväskylän asemalla. Oikealta metsäneuvos Mikko Kolehmainen, VR:n pääjohtaja Esko Rekola, Säynätsalon paikallisjohtaja Pentti Saarro, Enson levyteollisuuden johtaja Erkki Enervi (edellinen paikallisjohtaja täällä saarella), Rautatieläisten liiton puheenjohtaja Onni Koski ja Veturimiesliiton puheenjohtaja Pekka Oivio.

Pentti Saarron johtajakautena tehtaalla tapahtui paljon.  Uusi talotehdas valmistui. Sorvipäästä alkanut vanerin uusinta oli jo käynnissä hänen saapuessaan. Se oli vihdoin saatu päätöksenä läpi Enso-Gutzeitin johdossa 60-luvun puolivälissä ja jatkui Saarron aikana. Kuitutehdas (nykyinen Teollisuustalo) lopetettiin: Uusien ympäristömääräysten edellyttämä korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi. 

Saarrojen aikaan osui rautatien valmistuminen Säynätsaloon, vuosikymmenten odotuksen jälkeen. Pitkälti toistatuhatta säynätsalolaista oli ottamassa vastaan juhlajunaa 7.1.1970, kuidun varaston kulmalla.

Suuri yhteiskunnallinen muutos saarilla oli se, että tehdas luopui maanomistuksestaan. Pääsaari oli siihen saakka ollut lähes täysin yhtiön maata. Peekorven toimihenkilötalot myytiin henkilökunnalle ja työväen asuntotalot pääasiassa kunnalle. 

Konttorin Kerho lopetti toimintansa keväällä 1975. Vanerin laajennusosan alakertaan oli valmistunut koko tehtaalle tarkoitettu henkilöstöruokala ja myös konttorilaisten oli tarkoitus käydä siellä syömässä. Aikalaisten kertomaan mukaan osalle pitkäaikaisista toimihenkilöistä muutos oli liikaa, eivätkä he halunneet sinne mennä sinne alas. Yhtiöllä ei sen jälkeen ollut omaa edustusravintolaa saarilla.

Yhteiskunnan päivähoidon alkaessa yhtiön lastentarha Marjala suljettiin sekin. 

”Äiti, mitä ne herrat on…”

Säynätsalon yhteisöllisyyttä sääteli vielä 1970-luvulla kunkin yksilön tai ryhmän asema tehdasyhtiössä.

Kuusivuotiaana Säynätsalon kouluun mennyt Jaana Saarro oli kotiin tullessaan kysynyt, ”Äiti, mitä ne herrat on?”. Koulussa oli joku puhunut herrojen kakaroista”.  ”Selitin, ettemme me mitään rikkaita ole, mutta työn takia asumme tässä suuressa talossa.”  

Jyrki meni Säynätsalossa kansakoulun neljännelle, ja sen jälkeen Norssiin.

Lasten koulutoverien vanhemmat olivat kieltäneet, etteivät kaverit saa mennä meille. ”Mutta sitten Jaana kutsui koko luokkansa meille, ja tarjottiin jotain ruokaakin.”

Verkostoja ihmisineen…

Niemenkärjen Tiilelässä asui vuoteen 1973 vanerin pitkäaikainen vientipäällikkö Olavi Salonen ja vaimonsa Eda. He olivat säynätsalolaisia jo 1920-luvulta.  Hetkeksi jäämme muistelemaan Edaa. ”Hän oli voimakastahtoinen ja poltti paljon tupakkaa”.  Mainitsen, kuinka sanavalmis Eda oli ja suorapuheinen. Lisään, että Mieskuoro Päijänteen kokoontuessa illanistujaisiin, konjakin muiden virvokkeiden merkeissä, Eda oli yleensä ainoa nainen mukana. 

Olavi ja Eda muuttivat Tiililelästä Lehtisaaren rantakalliolle valmistuneeseen taloon 1973. ”Tiilelässä asuivat sitten Ukkolat”, tietää Raili Saarro.

Keskustelussa nousee silloisen keskijohdon nimiä Aaltoset, Haavistot, Sundbladit.  Keskeinen henkilö oli Saarrojen mukana Kaukaalta saapunut dipl ins Raimo Pasanen, joka johti vaneritehdasta.

Säynätsalon tehtaan johto ja läheisen Kinkomaan parantolan lääkärit kuuluivat vuosikymmenet samaan kanssakäymisen piiriin.  ”Uuden ylilääkäri Kreussin puoliso, hänkin lääkäri, soitti, taustoitti perinteitä ja kutsui kylään”.  Parantolalaiset osallistuivat monella tapaa Säynätsalon harrasteisiin, mm kuorotoimintaan.

Veneenään Päijänteelle johtajaperheellä oli talon puolesta suurehko moottoriristeilijä.  Raili Saarro muistaa, että se oli kuitenkin varsin hidas.

Saarrot pitivät yhteyttä vuonna 1964 poistuneeseen johtaja Olavisen perheeseen.  Ola Olavinen oli kilpailijan, eli Schaumanin paikallisjohtajana Jyväskylässä. ”He asuivat siellä Schaumannin linnassa”. ”Kävimme usein yhdessä ulkona syömässä ja sitten lopuksi vielä saunomaan Huvilan rantaan”.

Säynätsalon aiempaan johtoon kuulunut yli-insinööri Väinö Huida vieraili.  Raili Saarro oli kysynyt kahdeksankymppiseltä hyvän voinnin taustaa ja Huida oli sanonut, että pitää juoda vain hyvää viskiä.

”Olisimme vielä jatkaneet saarilla…”

Säynätsalosta Saarrot siirtyivät Helsinkiin ja asuivat Tapiolassa 1977-1982.  Raili Saarro kertoo, että he olisivat mielellään vielä jatkaneet Säynätsalossa. ”Mutta Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja Pentti Salmi katsoi toisin”.  Perheessä muutto Säynätsalosta oli ollut kova paikka etenkin Jaanalle, jonka kaverit jäivät Säynätsaloon. 

Pentti Saarro oli Säynätsalon jälkeen ensin pääkonttorissa, mutta vuonna 1982 siirtyi Heinolaan Enson paikallisjohtajaksi.  Säynätsalo pysyi edelleen hänen valvonnassaan.

”Heinolassa asuimme hienossa entisen tehtaanomistaja Zachariassenin talossa”. 

Heinolan jälkeen Pentti Saarro siirtyi Enso-Gutzeitin edustukseen Lontoossa, mutta jo vuoden kuluttua palasi Suomeen Kuitulevy-yhdistyksen toimitusjohtajaksi. 

Kun Pentti Saarro lähti Ensosta, Raili Saarro saattoi mennä työelämään.  ”Ensolla oli vanha sääntö silloin vielä, että johtoryhmän jäsenten puolisot eivät saaneet olla töissä. Eihän se haitannut, kun lapset olivat pieniä. Mutta sitten vuoden 1988 jälkeen aloimme järjestää Maria Melinin kanssa mm muotinäytöksiä ja kaikkea muuta hauskaa”. 

Teksti ja nykyajan kuvat Juhani Niinistö.

JN