Markkinasyyt eivät rajoittaneet 1970- ja 80-luvuilla Säynätsalo-lehden journalistista ilmaisuvapautta. Lehti oli keskeinen väylä tavoittaa Säynätsalon asukkaat eikä saarten silloin vielä lukuisten vähittäis- ja erikoiskauppojen kannattanut edes ajatella olematta ilmoittamatta lehdessä. Säynätsalo-lehti kuului Paikallislehtien liittoon ja oli siten sitoutunut Julkisen Sanan Neuvoston laatuvalvontaan. Tehdasyhtiön asioiden seurannassa lehdellä oli kuollutta kulmaa: Kaikki tuon ajan päätoimittajat olivat samalla Enso-Gutzeitin toimihenkilöitä eikä yhtiön sisäisten aiheiden käsittely normaalia yritystiedottamista perusteellisemmin ollut mahdollista. Lehden toimitus oli sentään pystynyt muuttamaan pois konttorilta.

1970- ja 1980-lukujen päätoimittaja Risto Sjöblom kertoi Säynätsalon Sanomien haastattelussa 2021 vuosistaan päätoimittajana ja silloisista haasteista.

”Demarit ja vasemmisto kyttäsivät toistensa näkyvyyttä Säynätsalo-lehdessä”, muistelee liki koko 1980-luvun Säynätsalo -lehden päätoimittajana ollut Risto Sjöblom  Lehtisaaresta. 

Vuonna 1926 perustettua  alkuperäistä Säynätsalo-lehteä julkaisi tehtaan virkailijakerho.  1980-luvulle mennessä tehdasyhtiön vaikutusvalta saarella oli jo hieman hellittänyt, mutta lehti oli kuitenkin varsin varovainen yhtiön asioista kirjoittaessaan.  ”Lehteä toimitettiin vielä vuosikymmenen alussa  tehtaan konttorilla, mutta sitten hankimme Säästölästä toimitilan, Ilanteen K-kaupan vierestä”. 

Vasemmiston sisäiset paineet heijastuivat palautteessa toimitukselle.   Demarien kunnallisvaikuttaja Yrjö Aho oli yhtiön sähkömies ja osa työyhteisöä. ”Taas olet antanut runsaasti tilaa salorinteeläisille”,  oli Ahon toistuva palaute päätoimittajalle.   Kansandemokraattien puolelta taas työpaikalla tehtaalla lähestyi usein Esko Luukkanen, joka oli pitkään työsuojeluvaltuutettuna tehtaalla. ”Piti taiteilla siinä välissä”.

Säynätsalon kunnan asioita lehti seurasi tarkasti ja puuttui mm rahoituspäätöksiin. Yhtiön myytyä maaomaisuutensa kunnalle, Säynätsalon kunta oli päässyt vihdoin todelliseksi isännäksi saarillaan, paitsi tehtaan aidan sisällä.

Lehden ilmaisuvapautta eivät markkinasyyt rajoittaneet: Säynätsalo-lehti oli tuolloin vahva ilmoitusväline, jonka sivuuttamista paikallisyritykset eivät voineet ajatellakaan.  Ilmoittajien suuntaan ei tarvinnut kumarrella  lehden toimituksellisessa tekstissä.

Lehti vastusti mm julkisesti lehdessä kunnan päätöstä rakentaa tavarahissi Teollisuustaloksi muuttuneeseen entisen kuitutehtaaseen. ”Otin kovasti yhteen kunnanjohtaja Pentti Tossavaisen kanssa, mutta hissi tehtiin ja kai se on siellä vieläkin, vähällä käytöllä.”  Sjöblom huomauttaa, että ”Vaajakosken malli”  olisi ollut parempi ratkaisu. Siellä samantyyppisen entisen tehdastilan käyttöönsä saaneet yritykset muodostivat osakeyhtiön.

Päätoimittajana Sjöblom nosti mm esille Säynätsalon Yrittäjien virityksen saada kunnan avustusta tutustumisretkiinsä eri puolille Suomea.  ”Ei sellaisen verorahoja pitänyt käyttää”.  Sjöblom sanoo joutuneensa vähän napit vastakkain Säynätsalon yrittäjien suunnalla. (Käsite ”Säynätsalon yrittäjät” yhdistettiin sittemmin kuluttajaliiketoiminnan harjoittajiin, mutta 80-luvulla toimineissa yhdistyksissä oli etenkin silloin käynnistysvaiheessa ollutta pkt-alaa saarilla.)

1980-luvulla tehtaalla oli aika usein lakkoja, etenkin paikallisista syistä. ”Pyrimme välttämään työsuhde- ja palkka-asioiden käsittelemistä lehdessä”, kertoi Sjöblom.

Rajoite seurannassa tehdasyhtiön suuntaan perustui lähinnä siihen, että päätoimittajat olivat yhtiön palveluksessa. 

Säynätsalon lehtimarkkinoilla kävi 1980-luvulla myös muita kokeilijoita, sekä Muuramesta että kaupungista.  Paikallinen säynätsalolainen kilpailija, nykyisen Säynätsalon Sanomien alkumuoto, syntyi kuitenkin vasta 1991, kun Säynätsalo-lehti  oli jo myyty Muurameen.

Keskisuomalainen teki 80-luvun puolivälissä hyvän tarjouksen Säynätsalo-lehden ostamisesta. ””Olin itse sitä mieltä, että kannattaisi myydä hyvään hintaan, mutta lehden talousjohto vastusti voimakkaasti, ja siihen se sitten jäi.  Kun lopulta myimme Muurameen, hinta oli paljon huonompi”.

Kun Kirjapaino Keskisuomalainen nosti hintoja, Säynätsalon painatus siirtyi Keuruun lehden painoon.  Keuruun omistajat olivat aktiivisia Paikallislehtien liiton alueellisessa toiminnassa täällä ja Säynätsalo-lehti myös. 

”Minun aikanani tehtaalla jo oli oma sisäinen lehtensä täällä saarella. Sitä jaettiin siellä työpaikoilla”, kertoi Sjöblom.  Säynätsalo-lehden päätoimittaja kuului sen lisäksi myös Enso-Gutzeitin valtakunnallisen henkilöstölehden toimituskuntaan. ”Sitä lehteä tehtiin Helsingissä ja kävin toimituskokouksissa”.

”Lehteä tehtiin talkootyönä”

Vaikka Säynätsalo-lehti tuotti kohtuullisesti, toimittajat ja hallinto eivät ottaneet juurikaan palkkaa. ”Talkootyönä lehteä teimme.  Motivaationa oli saada se pysymään hengissä, kun kyse oli sentään yhdestä Suomen vanhimmista paikallislehdistä.”

Voittoja rahastoitiin ja niiden turvin Virkailijakerho sitten lehden tultua myydyksi rakensi kerhotalon Rauanlahteen,  tulipalon tuhoaman Parviaisen suvun  huvilan perustuksille. 

Lehden päätoimittajat koko aikana olivat olleet yhtiön virkailijoita. Pisimpään tehtävää hoiti liikennepäällikkö Uuno Lakkinen (1954-1975).  Myös kirkkoherra Robert Valpio oli ollut päätoimittajana, mutta enemmänkin toisen sivutoimensa, eli yhtiön sosiaalipäällikön tehtävän kautta. Päätoimittajan tehtävissä ennen Lakkisen pitkää jaksoa olivat myös vientipäällikkö Olavi Salonen ja sosiaalipäällikkö Ake Kuosmanen. Lakkisen jälkeen lehteä vielä konttorilla tehtäessä päätoimittajana oli kirjeenvaihtaja Sirkka Sampio.

1970- ja 1980 -luvun päätoimittajia latomossa lehden taittoa suunnittelemassa. Vasemmalta Matti Vatunen, Signe Hintikka ja Risto Sjöblom.

Risto Sjöblomin päätyönä yhtiössä oli vastuu vaneritehtaan kunnossapidosta ja huollosta.  ”Lahtisen Ramilla oli samanlainen vastuu sahasta ja talotehtaasta”.

1980-luvun lopulla Virkailijakerho päätyi sitten myymään lehden Muurameen. Siinä vaiheessaSäynätsalo-lehti  palkkasi ensimmäisen ammattitoimittajansa, Sanna Dalhbergin.  ”Oikean toimittajan” palkkamisen ajateltiin turvaavan lehden olemassaolon uusien omistajienkin hallinnassa.  Mutta kun lehti oli sitten myyty, päätoimittaja kuitenkin pian vaihtui. ”Syytä en osaa sanoa”, toteaa Risto Sjöblom.   

Säynätsalo-lehden ilmestyminen loppui sitten pian, kun kunta siirsi ilmoituksensa Teuvo Lehtisen perustamalle ”Säynätsalon Sanomille”.  Viimeinen Säynätsalon numero ilmestyi loppuvuodesta 1991.

”Isä lähti saarelta 1926 – kun Hanna Parviainen käytti rikkureita”

Risto Sjöblomin oli tullut töihin Enso-Gutzeit Parviaisen tehtaille Schaumanin lastulevytehtaalta Jyväskylästä 1975.  ”Valinnassa painoi mm  asunto, yhtiön rakennuttamassa rivitalossa Opettajantiellä. Kaikki muutkin täällä olivat tehtaan palveluksessa. Myöhemminhän nämä asunnot saattoi ostaa omaksi”. 

Työn ottaminen Säynätsalosta merkitsi samalla paluuta isän entiselle kotisaarelle.

Risto Sjöblomin isä Hjalmar Sjöblom kuului Säynätsalon Työväenyhdistyksen veteraanisukupolveen. Parviaiset olivat ottaneet hänet Säynätsaloon verstaalle 1918 kapinan jälkeen.  

Ihan ensimmäisissä Säynätsalo-lehden numeroissa kuitenkin mainitaan hänen nimensä pois muuttaneena.  ”Verstaalla oli syntynyt työtaistelu, mutta sepän hommia tehnyt muuramelainen isäntä oli mennyt töihin”, kertoo Risto Sjöblom. ”Kolme työntekijää ei rikkurityövoiman käyttöä hyväksynyt, vaan sanoivat työsuhteensa irti”.   Hjalmar oli yksi heistä. Hän muutti sitten perheineen Mänttään. 

Säynätsalossa asuessaan Hjalmar Sjöblom oli rakentamassa Juurikkaa ja istui kunnanhallituksessa. ”Vanhin sisko ja vanhin veli ehtivät syntyä täällä Säynätsalossa”. 

Hjalmar Sjöblom kierti huoltamassa Zerlachiusten voimalaitoksia ja muutti välirauhan aikana asumaan Jyväskylään.  Hän perusti oman firman. ”Sorvaamo Sjöblomista” tuli sittemmin Konepaja Sjöblom. 

Risto Sjöblomilla on sukulaisuusside saarilla paljon vaikuttaneisiin Dahlbergeihin. Hjalmarin vaimo Kinkomaalta, Hinksan torpasta, nykyisen Olympiakylän tienoilta,  oli syntyjään Dahlberg.  Autonkuljettaja Edvin Dahlberg oli Riston eno.  Kun valtion Pohjolan Liikenne vetäytyi Keski-Suomesta pian sotien jälkeen,  ”Eetu” hankki kuorma-auton, jolla hän oli pääasiassa yhtiön ajoissa.  Aiemmin hän oli kuljettanut myös yhtiön johdon henkilöautoja. 

Hyönteismyrkkyä vaneriliimaan

Lopuksi toimittaja ottaa esille vaneritehtaan liimat. Keväällä  2021 ”Lehtosten saarta” esitelleessä Säynätsalon Sanomien jutussa kerrottiin oireista, jotka ilmeisesti johtuivat vaneritehtaalla käytetyistä liimoista. Silmien kirvely oli ollut tavallista, mutta joillekin tuli myös keuhko-oireita. 

Sjöblom kertoo 80-luvun hankkeesta sekoittaa liimaan hyönteismyrkkyä. Idea yhtiöllä oli se, että Parviaisen JP-vaneria voitaisiin mainostaa vientialueilla Etelä-Amerikassa siitä, että ”tupajumimyrkky on jo vanerissa mukana”.   

Hanke loppui melkein alkuunsa, koska liiman haju säikäytti työntekijöitä.  ”Siellä liimavalssin päällä oli se hana, ja työntekijöiden piirissä muodostui kanta, etteipä siihen hanaan kosketa”, kuvaili Sjöblom.  ”Eli se kokeilu loppui melkein alkuunsa. Työstä kieltäytymisellä ehkäistiin mahdollisia tulevia ongelmia, mutta sillä ei ollut tekemistä jo havaittujen oireiden kanssa.”

”Kun tulin tehtaalle 1975 siellä käytettiin fenoliini-liimaa, puhuttiin fenolista. Se oli punainen liima, joka oli veden kestävää. Entinen, albumiiniliimattu ei vettä kestänyt. Sen valmistamista varten oli Argentiinasta rahdattu kuivattua verihiutaletta, ja siksi vanerin kellarissa oli rottia.

Sjöblom kertoo, että oli opiskeluaikanaan Oulussa ollut sellukattiloita puhdistamassa. Haju oli kamala. Se meni iholle niin, että saunassa haju vielä korostui hien tullessa pintaan. ”Sen huomasimme, että tupakkamiehet paremmin kestivät mennä sinne kattilan sisälle.  Tehdas maksoi hyvin ja opiskelijat mielellään ottivat rahan vastaan”.   

Juhani Niinistö keskusteli Risto Sjöblomin kanssa juttu varten elokuussa 2021.