”Viimeiset palokunnanjuhlat”

Syyskuussa 2005  lehti kertoi pitkäaikaisen palopäällikön Mauri Toikkasen viettäneen ammatillisia läksiäisiään Juurikassa 1.9.  Toikkanen luonnehti tilaisuutta ”viimeisiksi palokunnanjuhliksi”.   Palokunnanjuhlat olivat saaren yhteinen tapahtuma 1960-luvulle saakka.  Lehden jutussa todetaan, että Toikkasen elämän ”suuri sankari  on palokalustonhoitaja Allan Harju.”  ja, että  Toikkasella on ”ehtymätön varasto Allan Harjun lohkaisuja”.   Toikkanen kertoi lehdessä, että Allu oli ottanut hänet ja myöhemmin kansanedustajanikin tunnetun Erkki J Partasen palokuntaan 1.8.1961 merkinnällä ”alokkaat”  ”Olin kiinnostunut palokuntahommasta, koska vanhemmat kaverit jo olivat, ja isäni sekä setäni olivat aktiivipalomiehiä”, sanoi Toikkanen.

Allan Harju  ja
hänen palokuntansa

allanharju005
Kuvakooste julkaistu Säynätsalon Sanomissa 1.9.2005

Toikkanen arvosti palopäällikkö Helakorven johtajuutta

Urpo Helakorpi ja Aimo Erkko

Vuonna 1947 Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten palopäällikönä aloittanut Urpo Helakorpi  luovutti tehtävän Aimo Erkolle 18.5.1968.  Palokunnassa Helakorpi oli aloittanut jo heti saarille muutettuaan 1936. Lehdessä 1.9.2005 Mauri Toikkanen kuvasi Helakorpea ”hienoksi johtajamieheksi”. ”Tasapuolinen ja rehti”. Helakorpi toimi mm Keski-Suomen läänin palontorjuntaliiton sihteerinä useita vuosia.

 

 

Tilikonttori maksoi palkat käteisellä

Tilikonttori maksoi palkat käteisellä

Kuukauden  odotettuja  tapahtumia   Säynätsalossa  60-luvun  lopulle  saakka  oli   tyylikkäiden   naisten  saapuminen  Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten  osastoille   siistien  vaneristen laukkujen  kanssa.   Niissä  olivat  palkat, eli ”tilit”, tunti- ja urakkapalkkaisille.   

Saaren  ”rahahuollon”  keskus  oli  konttorin  matalassa  siivessä  sijainnut maisemakonttori,  aiemmin  ”tilikonttori”, myöhemmin palkkaosasto.

Siellä  vanerin sorvipään  palkkoja  hoiti vuodesta 1951  lähtien yli kolme vuosikymmentä  Aino Lähteelä.   Yhtiön palvelukseen hän oli tullut  silloisen tapaan jo hyvin nuorena  1942  ja  oli siirtynyt  konttorille  tuntikirjurin tehtävästä. Tämä haastattelu julkaistiin Säynätsalon Sanomissa 2013.

Tilikonttori 60-luvulla
Enso-Gutzeit Parviaisen Tehtaitten  palkkaosaston  konttoristeja  60-luvulla. Vasemmalta   Aino Lähteelä, Terttu Wallden (myöh Sihvo),  Aino Laine,  Rakel Natri, Lahja Inkalahti (puhelimessa)   ja  Ester Inkalahti (myöh Töhönen). Kuvassa ovat pöydillä jo paperitulosteita antaneet laskukoneet.

Konttorille edettiin siis  usein tehtaan kautta,  kuten Ainokin.   Toki yhtiö palkkasi  asiantuntijoita   konttorille  suoraan ulkopuolelta,  mutta  monet konttoristit  olivat  säynätsalolaisista  työntekijäsuvuista.    Aino  Lähteelän  isä   Aleksanteri  oli tehnyt  elämäntyönsä korjauspajalla, äiti Eeva oli kotona. – Kaijalanmäellä  asuttiin  (mäki  nykyisen pienteollisuustalon ja Lehtisaareen menevän tien välissä). Perheessä oli kahdeksan  lasta, ja heistä monet  päätyivät  Parviaiselle  hekin.   Sijoituttuaan konttoriin, Aino pääsi  asumaan Notkoselkään,  rivitaloon, jossa oli paljon konttorilaisia.

Kerholle sai mennä lounaalle  sunnuntaisinkin

Konttorilla  oli  oma  yhteisöllisyytensä  ja työkulttuurinsa. Päivät   alkoivat  klo 8.30.  Nykypäivään verrattuna  erikoista  on  se, että  ruokatunti  kesti  puolitoista tuntia. –  Sinä aikana ehti käydä  kotona  syömässä, jos  halusi.  Aluksi  minäkin kävelin  Notkoselkään lounaalle, mutta myöhemmin  pyysin  päästä  alakerran  Kerholle  syömään  ja  Olavi Salonen hyväksyi, Aino  kertoo.  ”Ja siellä Kerholla  sai sitten käydä  syömässä  sunnuntaisinkin, vaikka konttori oli  muutoin  kiinni”.  (Kerho oli yhtiön edustusravintola ja konttoristien sekä johdon lounasravintola. Se sijaitsi konttorirakennuksen alakerrassa.)

 

Lahteela 011

Mutta emme meerityisemmin ”herroja” olleet, kerran oltiin lakossakin.”   Aino Lähteelän kertomukset loivateloon entistäkonttoria. Työ ja sen tekijät olivat arkea silloin, mutta vuosikymmenten jälkeen heidätvoi muistaa persoonallisuuksina aikaa sitten kadonneessa konttorikulttuurissa. 

Konttorin ja  tehtaan työyhteisöero näkyi mm siinä, että  tehdasosastoilla työskenteleviin tuntikirjureihin oli etäisyyttä.  He eivät kuuluneet  esimerkiksi konttorin joulujuhliin. – ”No eivät”, toteaa  Aino.

”Mutta emme  me konttoristit  mitenkään herroja olleet”, Aino taustoittaa. ”Oltiin kerran lakossakin,  tosin  eivät kaikki,”  hän  lisää.   ”Mutta  kukaan ei voinut  kuvitellakaan, että  työt  joskus  loppuisivat”,  vertaa  Aino  nykypäivään.

Vuoden tapauksia olivat tilinpäätösjuhlat. ”Niitä ei pidetty Kerholla, vaan  yleensä  Jyväskylän  ravintoloissa.   Yhtiön  auto  vei  Jyväshoviin,  Ukko-Metsoon  tai Maakuntaan.”

 

Rahat  pussissa  käteen

Palkanmaksu oli  asiakasläheistä  palvelua  ennen  ”palkka-pankkiin” -aikaa. Kunkin  osaston  palkat laskenut   konttoristi  antoi henkilökohtaisesti  työntekijälle tilipussin käteen.    

– Ja siis jokaineko kuittasi sitten palkkansa, sanon.  ”Ei,  kaikkihan tunnettiin, ei me mitään kuittauksia pyydetty,” korjaa  Aino.  

Tilikonttorilla käsiteltiin suuria  summia, mutta  turvallisuudesta ei kannettu huolta.  – ”Päällikkö, aluksi  Eero Rautavuoma, sitten Kalevi Vesterinen,   haki yhtiön autolla  rahat Jyväskylästä;  Suomen Pankin  aluekeskuksesta”, kertoo Aino.  ”Siinä ne olivat  pöydällä  huoneen keskellä ja lajiteltiin  pusseihin. Ei kukaan ajatellut, että rahaa häviäisi.” 

Tilikonttori  hoiti  palkat kaikille  muille  paitsi  konttorilaisille.  ”Meille  maksoi  kassa,  pitkään Wilma  Westerlund  ja  sitten  Martta  Heinonen”.    

Suuri muutos  oli  Enson laskentatoimen keskittyminen Imatralle. Sähköistä  siirtomahdollisuutta sinne ei vielä ollut, mutta sen virkaa  hoiti  joku saaren taksimiehistä. 

”Käsitelty  palkka-aineisto vietiin  paperina Imatralle  ja  autoilija –  yleensä kai Wilkmanin Manu  jäi  sinne  yön yli  odottamaan ja  palasi valmiiden listojen kanssa.”

Aino Lähteelän  työura  päättyi  niihin aikoihin, kun  tietokoneet   tulivat palkkahallintoon. – Oli lähtiessäni jo yksi käytössä, hän kertoo.

Rinnetien (nykyinen Hilmerinkuja) kodistaan  Aino  lähti sitten katsomaan  konttorin paloa   90-luvun alussa.   ”Sanoin  entisille työtovereille, että siellä se  teidän työpaikkanne  nyt sitten palaa.”

JN

Lahteela 014
Aino  Lähteelä  kuuluu vielä  ikäpolveen, joka sai  40 vuoden palveluksesta  Parviaisen Tehtailla  kultakellon. –  Sittemmin kai  antoivat tinalautasia, hän kertoo.
 

Säykin koulujuhlassa 2005 vielä torjuttiin tappiomielialaa

Koululaulu2005Kuva julkaistu Säynätsalon Sanomissa 22.9.2005. Juttu on kokonaisuudessaan alla.

Säykin koulujuhlassa 2005 vielä
torjuttiin tappiomielialaa

21.9.2005 vietti Säynätsalon koulu 90-vuotisjuhlaansa,  nykyisin yhä Koulunrantana tunnetussa saaren pohjoisessa niemessä. Oppilaat, opettajat ja saarelaiset juhlivat tyylikkäästi, mutta juhlan ilmapiirissä oli myös epävarmuutta koulun tulevaisuudesta.

Esille oli jo noussut niemen kaavoittaminen asuntotonteiksi.  Saarella oli kuitenkin virinnyt kansalaistoimintaa koulun toiminnan jatkamiseksi perinteisellä paikalla. Vaihtoehtona oli sijainti jossain muualla, kuitenkin edelleen pääsaarella, ehkä edelleen 6-luokkaisena. Mutta sittemmin toteutettu koulu-päiväkoti -ratkaisu oli jo seuraavalla viikolla tulossa Säynätsalon aluelautakunnan käsittelyyn.

Koulukeskustelusta oli muodostunut säynätsalolaisten vaikutusmahdollisuuksien  todennustilanne.   Kaupunkia juhlassa edustivat sivistystoimenjohtaja Laila Kontkanen ja opetustoimenjohtaja Markku Suortamo.  Tervehdyksessään Kontkanen sanoi uskovansa, että kun silloin tulossa olleita  päätöksiä ”arvioidaan 90 vuoden kuluttua, lausuma ei olisi kielteinen”.  ”Nykyhetkestä on löydettävä pitkospuut tulevaisuuteen”, hän kuvaili.

Oheinen kuva on Säykki-lehden etusivusta seuraavana torstaina, 22.9.2005.  Lehti oli tuolloin pääasiassa mustavalkoinen. Numerossa luvattiin, että koulujuhlasta julkaistaisiin värikuvakooste ”seuraavassa nelivärinumerossa”.  Niin ei kuitenkaan jostain syystä tehty.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.
Koulujuhla2005001

Säynätsalon koululla oli 90-vuotisjuhlaan mennessä ollut vain neljä päätoimista johtajaa. Erkki Lehtiö oli hallinnut koulua, ensin Parviaisten ja sitten kunnan palveluksessa vuoteen 1955. Häntä seurasivat Antti Koskimäki (oik), Lea Oksanen ja Timo Taimiaho.

”Tämä on juhliva koulu”, sanoi taustoituksena  rehtori Timo Taimiaho ihasteluun juhlan sujuvuudesta.  Se tarkoitti, että koulussa osattiin juhlien tuotanto ja osallistuminen.  Opettajat junailivat ja kukin tiesi paikkansa.  Hetkeäkään ei yleisölle noussut kysymys, että mitäs nyt.  Perinne juhlien taitajana oli pitkä ja se oli pystytty säilyttämään.

Lea Oksanen (Salmi) muisteli, että hänen tullessaan taloon  Erkki Lehtiö oli todennut koulun olevan vähän syrjässä, mutta luvannut linja-autojen pian alkavan ajaa koulun kautta.  ”Tähän meni kuitenkin aikaa. Liikenne alkoi oltuani jo muutaman kuukauden eläkkeellä”, Oksanen kertoi.

 

”Vaikka ennuste huono, ei pidä  viedä toivoa”

Säykki-lehden päätoimittajan asemassa juhlassa puhunut Juhani Niinistö totesi, että aikanaan päätökset tehtiin saarella, olivat päättäjät sitten Parviaisia, tehtaan myöhempää johtoa tai Säynätsalon kunnan edustajia.  ”Eikä kenenkään etu ollut tehdä saaren edun vastaisia päätöksiä”.

Niinistö kertasi  perustelut koulun säilyttämiseksi silloisella paikallaan. Hän sanoi kuitenkin epäilevänsä  koulun niemen säilymistä koulukäytössä ja kaikkien yhteisenä alueena, mutta puolti yrittämistä. ”Vaikka ennuste on huono, potilaalta ei pidä ottaa pois toivoa”.

Säynätsalon koulun vanhojen oppisisältöjen Niinistö sanoi voivan herättää ihmetystä ihan oikeutetusti.  Hän totesi ajatuksen ja vakaumuksen vapauden olleen vielä pitkään 1950-luvulle rajallinen Säynätsalon koulussa.  Säykki-lehdessä oli juuri haastateltu 50-luvun koululaista, joka kertoi oivaltaneensa, että ”uskonnossa oli silloin kannattanut menestyä. Hyvä uskontonumero vaikutti kaikkeen muuhun.  ”Opetustoimi heijastaa aikaansa ja nykyiset arviot entisestä eivät vie tehdyltä työltä sen arvoa”.

 

Kommentti Säykki-lehdessä 22.9.2005

Koulujuhla2005002

 

Säykki-lehdessä kerrottiin myös, että sivistystoimenjohtaja Kontkanen oli juhlassa kertonut silmäilleensä  Jyväskylän kansakoulun historiaa, ennen saarelle tuloaan.  ”Olisipa joku siellä virastossa antanut hänelle luettavaksi Kaarina Koskimäen kokoaman kirjan Säynätsalon koulun vaiheista”,  todettiin lehdessä.

 

Skoulujuhla05005

”Jaaha, mitenkähän tähän mahtuisi”,  luki kuvatekstissä. Erkki Ikonen oli aloittanut jo vuonna 1953 palaneella vanhalla koululla.  Lehden kuvateksti totesi sijoittautumisen pulpettiin sujuneen aika hyvin ja arveltiin kokemuksen ujuttautumisista Fouga Magisterin ja Migin ohjaamoihin olleen apuna, entiselle sotilaslentäjälle.  Koulujuhlaa edeltävänä vuonna Ikonen oli päättänyt nelivuotiskauden Jyväskylä kaupunginhallituksen puheenjohtajana.

 

Säykkikoululaulu20052005 ei lehteen kirjattu, millaisella sävelmällä laulua esitettiin. Tätä kirjoitettaesa ei ole tiedossa, onko esitys tallennettu jonnekin verkkoon äänitteenä.

 

Lea Oksasen valokuvakansiosta

Koulujuhla2005001-2

Nämä kuvat opettaja Lea Oksasen kuvakansiosta julkaistiin Säykki-lehdessä 22.9.2005 

 

 

Peekorpi tarjosi asumista työsuhteen mitalla

 

Peekorpi  tarjosi  asumista
työsuhteen mitalla

Säynätsalon 1940-luvun suuren rakennusvaiheen aikana nousi pääsaaren itärannalle toimihenkilöiden asuinalue. Sinne valmistui 28 taloa, jotka perustuivat arkkitehti Karl-Gustaf Stigzeliuksen yleissuunniteluun.  Talot olivat pääasiassa yhden perheen työsuhdeasuntoja. Peekorpeen yhtiö sijoitti pääasiassa työnjohtajia, mestareita ja asiantuntijoita.  Peekorven talot ovat Säynätsalon talotehtaan tuotantoa.

Peekorpi SS2005001Peekorpi ja keskustan reunaa 1940-luvun lopun tilanteessa. Säynätsalon pohjoisranta oli asuttamatta. Tie Säynätsalon koululle meni Virkalan rannan kautta. Kirkolta meni kyllä polku, joka päättyi puisiin portaisiin alas koulun mäkeä. Kerrostalo Selkälahti valmistui 1953.  Kartta on julkaistu Säynätsalon Sanomissa No 29/2005, 11.8.05, sekä aiemmin Säynätsalo Seuran nettisivuilla. Kartan on piirtänyt Matti Virkajärvi. 

 

Yhden perheen käytössä ollessaan taloissa oli yleensä keittiö ja kolme huonetta. Sijoitukset kuitenkin vaihtelivat.  Uloskäynnit  olivat yleensä molemmilla pitkillä sivuilla, mutta osassa päädyssä ja toisella pitkällä sivulla.

Taloissa ei ollut aluksi vesijohtoja, viemärit kyllä. Yhtiön vesiauto toi arkisin vettä saaveihin portinpielissä.  Lisää sai hakea sähkökäyttöisestä kaivosta, sittemmin Kaivotieksi nimetyn tien päästä.   Talojen varustetaso ja asumismukavuus olivat heikompia kuin ylemmäksi rinteeseen rakennetuissa ns kiinalaistaloissa. Ne olivat pääasiassa ylempien toimihenkilöiden koteja.  Korttelien keskiosissa oli talousrakennuksia, joissa oli varastoja ja ulkohuoneita, joitakin autotallejakin.

Peekorpea ei ollut tontitettu. Korttelit oli kuitenkin aidattu.  Sekä talot että maapohja olivat yhtiön omaisuutta.  Kun Enso-Gutzeit muutti työsuhdeasunto- ja kiinteistöpolitiikkaansa 70-luvun alussa, Peekorven taloja alettiin myydä niiden asukkaille. Tässä vaiheessa monet vaihtoivat taloa, osa pysyi entisissään ja monet myös poistuivat jo eläkkeelle.

Kaikkiin Peekorven taloihin ei ollut tehty kellareita, ja sauna oli aluksi vain nykyisessä Parviaisentie 25:ssä (Puustelli).

Alueen pohjoisreunalla oli yhtiön tarjoama yhteiskellari, jota pitivät kylmänä sahanpurujen seassa jäät.  Osittain siirtolapuutarhakäytössä olleen rakentamattoman rantanummen toisella puolella, sijaitsi yhtiön ns Pikku-Sauna, josta peekorpelaiset saattoivat varata vuoroja.  Isolle Saunalle ei siten tarvinnut mennä.

Läpikulkuliikennettä ei ollut. Nykyinen rengaskatu, Parviaisentie, avattiin vasta 90-luvulla. Kaupunkiin tai Lehtisaareen sekä Muuratsaloon vievät bussit lähtivät 50-luvulta Kunnantalon edestä.

Säynätsalon Työväenyhdistyksen talolle Juurikkaan kuitenkin mentiin Peekorven kautta ja Juurikan eri tilaisuuksissa kävi joskus satojakin ihmisiä. Puista siltaa pitkin saattoi mennä jalan ja pyörällä. Laivarannasta oli kesäisin yhteys iltaisin Jyväskylään ja aamuisin Lahden suuntaan.

Teillä ei ollut nimiä, vaan jokaisella talolla nimi ja sen lisäksi yhtiön rakennushallinnon järjestysnumero.   Teitten ja katujen nimet tulivat Säynätsaloon vasta 70-luvun lopulta.

 

Salme Huuskonen oli Peekorven alkuperäisiä asukkaita