Muurame oli vielä aika äskettäin ”köyhempi veli”

Tie Muurameen oli alunperin Aune Salaman, säynätsalolaisen SDP-kansanedustajan aloite 60- ja 70-lukujen taitteesta. Hanke  ei tuolloin kuitenkaan toteutunut. Tie valmistui 80-luvulla ja toi Muuramen lähelle Säynätsaloa. ”Itsenäisen Säynätsalon kunnan aikana yhteistyö oli tiivistä. Säynätsalo tosin oli  silloisessa tilanteessa usein antavana osapuolena”, kertoo Säykki-lehden 13.10.05 kuvassa  Kauno Lehtomäki, pitkään kahden kunnan suhdetta  Säynätsalon kunnansihteerinä seurannut. 

Säynätsalon  suhde  Muurameen  oli   pitkään kaukana  nykyisestä.  Vielä  70-luvulla Muurame  ei ollut nykymielikuvan mukainen ”hyvinvoiva, keskiluokkainen Kauniainen”,  vaan sinnittelevä  maalaiskunta. Sen talouspäällikkö  pyysi  joskus  vippiäkin Säynätsalosta,  kunnan tiukan kassavirran  takia.

60-luvulla  alkoi  Säynätsalon ja Muuramen yhteistyö koulutoimessa  ja  70-luvulla  terveyskeskuspalveluissa.   Säynätsalossa  sijainnut  kunnallinen kokeilukeskikoulu oli kuntien yhteinen ja  loppui peruskoulun tullessa.  Terveyspalveluissa  Muurame, Säynätsalo ja Korpilahti muodostivat  kuntainliiton.  Siinä  Säynätsalo joutui osittain maksumieheksi.

Vuodesta  1972  kuntaliitokseen saakka  kunnansihteerinä  Säynätsalossa ollut Kauno Lehtomäki totesi  (Säykki-lehti 13.10.05), että kuntainliitto rakensi  yhteistyön puitteissa Muurameen ”suunnilleen kaiken”, kun taas  Säynätsalossa  rakennukset olivat  terveysyhteistyön alkaessa  jo  valmiina.   Muuramen vuodeosastolla Säynätsalolla oli kolme paikkaa.   Hanke  saada  Säynätsaloon varsinainen vuodeosasto ei koskaan toteutunut. – Meillähän oli kyllä kunnalliskodin  vuodeosasto, mutta ei se tietenkään samaa  tasoa ollut, sanoi  Lehtomäki.

Muurame  oli   80-luvulle  saakka  kaukana.   Maantieyhteys kulki Keljon kautta. Yksi peruste  suoralle  yhdystielle  oli koululaisten kuljetus. Muuramelaisia kävi Säynätsalossa yläasteella.  Kun tie vihdoin valmistui, koululaisten kulku  loppui

Säynätsalosta Muurameen mentiin  aikanaan kesällä  veneellä  ja talvella  jäätä myöten. Jonkinlainen kinttupolku meni myös  jostain nykyisen tien paikkeilta  Säynätsaloon kuuluneeseen Rauanlahteen  ja  sieltä edelleen  Muuramen puolelle.

Muurame oli siis nykyiseen verrattuna kaukana Säynätsalosta. Linja-autoyhteyttäkään ei ollut,  muutamaa  tehtaan vuoroihin sopeutettua  työläisvuoroa lukuunottamatta.

Kuitenkin säynätsalolaisille  Muurame oli  pitkään  sotien jälkeisinä vuosikymmeninä hallinnollinen asiointipaikka, jonne oli osittain pakollista mennä.  Siellä olivat mm  Säynätsalon  alueen  verotoimisto ja  poliisin keskuspaikka.   Tosin saarella  asui paikallispoliisi, jolla oli myös  palvelupiste täällä.  Verovirkailija Muuramesta  tuli kyllä  aika ajoin Säynätsaloon pitämään kunnantalolla  paikallisvastaanottoa  ja  mm veronäyttelyä.  Korpilahden nimismiespiirin nimismies oli myös Muuramessa.  Ja  Muurameen mentiin myös  käräjille.

Lakisääteisten kulttuuritehtävien  hoitamisessa  Säynätsalo ja Muurame myös löysivät  toisensa.   Kunnilla oli yhteinen kulttuurisihteeri.   Muurame  ja Säynätsalo olivat  yhteiskunnalliselta väriltään hyvin  erilaisia. Tämä heijastui myös kulttuuritoiminnan tarpeissa. – Yhteistyö varmaan lisäsi kulttuurisihteerin työn mielekkyyttä, huomautti Lehtonen.

Säynätsalon kunta  oli  yhteistyön edelläkävijä monessa  asiassa  70-luvulla. Säynätsalo pyrki  yhteistyöhön Jyväskylän kuuntaan mm vedenpuhdistuksessa.  Muurame  rakensi oman pienen puhdistamon.

Juttu julkaistu Säykki-lehdessä 13.10.05. 

Säynätsalon ilmettä  hallitsi 1952-1966 valtava kaapelinosturi

Kaapelinosturi  oli  olemuksellaan viestittänyt  saaren teknologista edistyksellisyyttä ja  teollista  voimaa.  Itäinen masto  liikkui  poikittaissuunnassa, läntinen  oli  kiinteänä vanerin ja Louhusalmen välimaastossa.

Itäpään –  eli siis  Päijänteen puoleinen –  masto oli ikään kuin painovoimaa  uhmaten –  kaltevassa  kulmassa  massiivisilla kiskoillaan.   Sitä siirsivät  sähkömoottorit lautatarhalta Louhusalmelle ulottuneella niemellä.  Läntinen masto oli korkeudeltaan 60 metriä ja itäinen 45 metriä.  Läntinen oli kolmisenkymmentä metriä tehtaan piippua matalampi, mutta teräsrakenteisena hallitsi maisemaa.

Itäisen ja läntisen maston  välillä oli  kaapelirata. Sen liikkuvasta vaunusta tulivat  alas  nosturiketjut ja -koukut.   Sekä  itäpään liikkuvaa mastoa  että  kaapeliradan vaunua  ohjattiin  kiinteän maston  ylätasanteen tilasta.

Kiinteän länsipään tornin korkeus oli 60 metriä ja itäpään liikkuvan tornin 45 metriä. Tornien välillä oli 450 metrin kannatinvaijerit.

Itäpään maston  kiskoja  varten oli  pengerretty   niemi   lautatarha-alueelta  Louhusalmelle.   Näin  nosturin  toiminta-alueena  oli  tehdas-alueen  koko  ”järvipuoli”.  Ollessaan  kiskojensa  eteläisimmässä  päässä  itäpään masto  oli  kallellaan  veden yllä..  Sen  – ja  200 tonnin betonipainon – alle  saattoi  mennä  veneellä. Mastoa liikuttivat sähkömoottorit.

Tukkinippuja nostettaessa  ylhäällä  kaapelien varassa liikkuva kolmen tonnin painoinen  nosturivaunu   ohjattiin  sopivaan paikkaan, sekä  itäistä mastoa  että nosturivaunua siirtämällä.  Kun nippu oli saatu  ylös vedestä, itämastoa  ja  nosturivaunua  siirrettiin  taas  sellaiseen kohtaan, mihin tukkinippu  voitiin laskea. Läntisen maston huipulla sijaitsi ohjaushuone, jonne nosturin käyttäjä nousi tikkaita pitkin. Hissiä ei ollut.

Nosturi oli hankittu 50-luvun alussa   lauttoina tulleiden tukkien nostamiseksi maalle  varastoon.  Kuitenkin kävi ilmi, että pitkään vedessä olleet tukit alkoivat maalla  halkeilla.  Suuren  investoinnin käyttö  jäi kuitenkin  muutamaan vuoteen.

Pitkään vähillä töillä ollut kaapelinosturi sai mediajulkisuutta elokuussa 1962, kun kantosiipialus Tehi  oli jäänyt vian takia Kuhmoisten korkeudelle ja hinattiin  sieltä Säynätsaloon.  27 metriä pitkä alus nousi kevyesti  ilmaan kaapelinostorilla ja potkurin akselin todettiin murtuneen. Korjattavaksi laiva hinattiin Jyväskylään.

Kaapelinosturin purkaminen olisi tullut tavattoman kalliiksi.  Niinpä ratkaisuksi tuli se, että puolustusvoimat tuli  räjäyttämään laitoksen.

Operaatio käynnistyi  23.11.1966 klo 18.47 tehtaan  höyrypillin  vihellyksellä.  Se oli merkki  räjäyttäjille ja samalla  yhtiön kuorma-autoille.

Seurasi koko saarelle  kuulunut  valtava  pamaus, kun 11 kiloa hexatonia räjäytti 200 tonnin betonisen vastapainon irti.

Itäpää nousi ensin pystyyn ja kaatui sitten lännen suuntaan.  Yhtiön kolme kuorma-autoa alkoivat samalla vetää länsimastoon kiinnitettyjä köysiä, jotta masto kaatuisi länteen päin – eikä teollisuusrakennusten päälle

Ja hetkeä myöhemmin  Säynätsalon  silhuetti  oli  romuna  maassa. 200 tonnin  vastapaino putosi Päijänteeseen, ja  tietenkin on siellä  vieläkin. Matalan veden aikana se saattaa näkyäkin.

Kaapelinosturia alempana tehdasalueen ilmatilaa hallitsi hakekuljetin, jonka kymmenet vaunut kulkivat  sahalta vanerin kautta kuitutehtaalle, kippasivat automaattisesti lastinsa ja palasivat sahalle.  Hake toimi kuitulevytehtaalla raaka-aineena.  

(Täydennetty versio  Säykki-lehden jutusta 13.10.2005)