Kesän 1962 alussa Säynätsalon äänimaisema muuttui. Lahden ja Jyväskylän kaupunkien yhdessä Neuvostoliitosta hankkima kantosiipialus Tehi alkoi porhaltaa kovalla vauhdilla saarten ohi.   Täällä oli totuttu kyllä laivadieselien kolkkeeseen ”Uitto-yhtiön” hinaajilta, mutta ne yleensä ahkeroivat Haukanmaan puoleista reittiä.

Vaan Tehin diesel oli ääneltään toista luokkaa, ja Tehi veti laivareittiä Kaakkosaaren editse: Vähän korjasi suuntaa Muuratsalon majakan jälkeen ja porhalsi kohti Jyväskylää. Säynätsalon laiturissa se poikkesi vain harvoilla tilausmatkoilla.

Tehin tyyppinen Raketa-luokan alus. Saaren ohittavan Tehin kumea pauhu neljästi päivässä oli aluksi monille näyttö sosialistisen tekniikan etevämmyydestä, mutta sittemmin laivaan vaihdettiin italialainen kone.   Kuva Aleksej Jablonski, GNU-Free License

Tämä juttu oli aika lailla sattumatuote.  Olen vähän selvitellyt Säykki-lehden entisiä aikoja ja siinä mielessä menin tapaamaan pitkäaikaisen päätoimittaja Uuno Lakkisen tytärtä Leenaa. Kävin Zürichin esikaupungissa Geroldswillissä, jossa Leena ja miehensä Andy Köpfer asuvat. Mutta keskustelussa ilmeni, että Leena oli ollut Tehillä laivaemäntänä. – Vaan sehän on jotain, innostuin. Ja kun kuviakin löytyi, juttu oli ihan perusteltu  ja  julkaistiin  Säykki-lehdessä  toukokuussa 2017.

Leena oli laivalla kesän 1967.   Tuolloin Tehin toiminta oli jo vakiintunut.

Leena Lakkinen valmiina  ottamaan vastaan matkustajia. Laivaemännän kädessä oleva levy oli ilmeisesti  istumapaikka- ja matkustajaluettelo.

Kesän 1962 tilanne oli ollut ihan toista. Osalle saarelaisista Tehi toi viestin teknisesti etevästä ja ihan ylivoimaisesta Neuvostoliitosta. Laiva oli neljästi päivässä kuuluva möreä-ääninen muistutus ”reaalisosialismista” muille saarelaisille.  Ja järveltä kuulunut viesti tavoitti kaikki, sisätiloissakin, halusivat tai eivät.  Tehin meridieselit ohittivat tehtaalta tulevan teollisuuden äänitaustan koko saaren alueella.

On muistettava, että vielä 60-luvun alkupuolella oli Suomessa, ja Säynätsalossakin, ihan sopivaa suhtautua nuivasti Neuvostoliittoon. Suomettuminen, ja pelko poliittisesti epäkorrektien puheiden vaikutuksesta esimerkiksi omaan urakehitykseen, juurtui vasta myöhemmin.

Niinpä Tehi sai osalta saarelaisista lempinimen ”Pinta-Iivana”. Kun ystävyyskunta Ramnäsista tuli delegaatio, mietittiin vaihtoehtoja, miten nimi vaikuttavimmin kääntyisi ruotsiksi, käytettäväksi epävirallisessa kommunikaatiossa.   En muista, mikä oli lopputulos. Mutta ruotsalaiset vietiin kuitenkin Laivasillalle katsomaan ohittavaa ihmettä.

Tässä jutussa haastatellun Leena Lakkisen laivalla ollessa asennemaailma Säynätsalon saarillakin oli jo muuttunut. Emme tähän aihepiiriin menneet keskustelussa lainkaan.

Laivan mukana muutamaksi viikoksi tullut venäläinen kapteeni oli jo heti alkuun sanonut, ettei ”tämä kauan tällaista menoa kestä”.   Neuvostoliittolainen meridiesel 1300 hevosvoiman simahtikin sitten jo heinäkuussa. Tehi makasi Jyväskylässä useita päiviä, ja kuvio toistui. Joskus jätti selällekin.  Lopulta – kai seuraavana vuonna – laivaan vaihdettiin italialainen kone.

Leena Lakkinen  Tehin kannella  Vääksyn  kanavassa kesällä 1967.  Kuvassa oikealla on noina vuosina Lahden ja Heinolän välillä ajanut  MS Tuulantei odottamassa sulkuun ajoa.

Ihan alkuvaiheessa Tehin penkit olivat myös kovin alhaalla. Istuessa näki ulos lähinnä taivasta. Sittemmin lattiaa korotettiin. Kun Leena Lakkinen palveli laivalla alkuvuosien ongelmat oli jo ohitettu. Leenan aikana konerikkoja ei enää sattunut, mutta Leena oli niistä kuullut.

Perän ulkokannella ei matkan aikana saanut olla, olihan nopeus ainakin 35 solmua.

Leena Lakkinen kertoi jo tuolloin osanneensa saksaa varsin hyvin, sveitsiläisittäinkin, ja englantiakin kyllä.   Matkustajissa oli paljon saksankielisen alueen turisteja ja   kuulutukset saksaksi saivat usein matkustajien päät kääntymään.

Säynätsalon laiturilla Tehi kävi vain tilausmatkoilla.  Näyttivimmän käynnin se teki teki tehtaan alueelle ensimmäisen kesänsä lopulla.  Tehi oli ”hyytynyt”  Kuhmoisten vesille ja saapui sieltä hinauksessa. Säykin Louhuniemeen.   Päijänteen laivaliikenteen harjoittajilla oli tiedossa, että Säykissä on järven suurin nosturi, jolla Tehi nousisi kevyesti ilmaan ja vika nähtäisiin, tarvitsematta sukeltajia.

Niin Tehi ajettiin sopivaan kohtaan satama-altaassa ja ketjut kaapelikraanaan kiinnitettiin ja Tehi nousi ensin ilmaan veden päällä, ja kaapelikraanan itäpään mastoa siirtämällä saatiin kuivalla maalla odottaneiden asiantuntijoiden katsottavaksi.  Potkuriakseli oli katkennut.  Tehi laskettiin takaisin veteen ja hinattiin Jyväskylään, Väinölän telakalla korjattavaksi.

Tehiin noustiin kuin lentokoneeseen ja muutoinkin vauhti oli melkoinen. Tehi vei alkuvaiheessa Lahteen Jyväskylästä kahdessa ja puolessa tunnissa. Silloiset bussiaikataulut ja tiet pystyivät juuri ja juuri samaan.

Vuoroja oli aluksi kaksi suuntaansa. Tehi lähti Jyväskylästä 7.30 ja uudelleen iltapäivällä. Alkuvuosina liikennöintiä jatkettiin vielä syksylläkin, yhdellä menopaluulla.   Se ei kuitenkaan osoittautunut kannattavaksi.

Kun vielä elettiin halvan öljyn aikaa Tehin matkaliput eivät maksaneet kohtuuttomia ja nopea kyyti teki laivasta kilpailukykyisen myös hyötyliikenteessä. Etenkin syksyn tuulissa matkanteko oli kuitenkin aika tärisevää.

Jyväskylässä Tehi rantautui samaan satamaan kuin höyrylaivatkin. Nykyisin silloinen satama on jäänyt rantaväylän alle. Mutta Lahdessa  Tehille rakennettiin oma laituri ja lennokkaan näköinen paviljonki, aika etäälle Vesijärven satamasta, jossa höyrylaivat yöpyivät.

Kesäkuussa 1962   Keskisuomalainen julkaisi kuvan kauteen valmistautuvista ”Suomesta” ja ”Jyväskylästä”. Otsikko kuului ”Vanhat eivät jää lepoon, vaikka Tehi tuleekin”.

Kesät 1962 ja 1963 höyrylaivaliikenne jatkuikin ihan entisellään. Joka päivä molempiin suuntiin.

Mutta  Tehin kilpailu vei asiakkaita, ja kesäkuussa 1964 ”Suomi” ja ”Jyväskylä” jäivät rantaan, ulosottomies oli ne takavarikoinut.   Velkojien suostumuksella Suomi pääsi kuitenkin heinäkuun alusta liikenteeseen, Jyväskylä jäi talven suojalaudoitukseen satamaan.  Syksyn 1964 pakkohuutokaupassa Suomen pelasti pari hyväsydämistä autokauppiasta ja laivan siirtyi uudelle yhtiölle. Laivuri Hildenille Suomi päätyi vasta 70-luvulla. Mutta Jyväskylälle kesä 1963 jäi viimeiseksi säännöllisessä matkustajaliikenteessä.

Tehi jatkoi liikennöintiä kantosiipialuksena vuoteen 1982. Sen jälkeen kantosiivet poistettiin ja laiva jatkoi liikenteessä Lahden seudulla. Sittemmin se on nimellä Suvi-Tuuli   ollut Säkylässä ja Tuusniemellä.   Päijänteellä sittemmin nähty samantyyppinen kantosiipialus on tuotu Virosta, ja on siis eri laiva.

Tässä jutussa on käyttövapaa kuva samanlaisesta Raketa-luokan kantosiipialuksesta. Tehistä olisi kyllä saatavilla mm Albin Aaltosen aikanaan ottamia ammattikuvia, mutta käyttöoikeudet ovat epävarmoja.

Tapasimme Leena ja Andy Köpferin   ravintolassa   Zürichin lentokentän lähellä huhtikuussa. Kesällä 2017 he jälleen kävivät  Säynätsalossa.