Kuvat  näkyvät suurempina klikkaamalla niitä. Resoluutio ei kuitenkaan aina tue suurentamista.

 

 

 

Tämän  jutun  pääkuvassa  säynätsalolainen toimihenkilöperhe  on  kokoontunut  joulupöytään    50-luvun lopulla.  Paikkana  on ”Korpela”, yksi nykyisen  Kaivotien  länsireunan taloista. Silloin se oli  työnjohtaja ja palopäällikkö  Urpo Helakorven perheen  koti.   Tämä  juttu on ilmestynyt pidempänä Säynätsalon Sanomat  -lehdessä joulukuussa  2014.

Jouluateriakuvassa  toisena oikealta  Hannu-veljensä kanssa joulupöydässä istuva Pertti  Helakorpi  on  päättämässä uraansa  työnjohtajana  vaneritehtaalla.  Juhani  Niinistö kävi  tapaamassa  Pertti  ja Marja-Leena Helakorpea.  Juttu kulki puuteollisuudesta 1950- ja 60-lukujen P-korpeen ja molempien kotien apuna olleeseen  Pirkko Partaseen.

 

Nykyisessä  työelämässä, kai  perheyrityksiä lukuun ottamatta, pitkät  urat toisessa polvessa ovat harvinaisia, saati saman talon työnjohtotehtävät.  Vanerilta tammikuussa 2015 eläkkeelle  jäävä  Pertti Helakorpi  kuuluu  siihen jo pieneen  joukkoon, jolla vielä  on yritysmuistia talossa omaa uraa etäämmällekin.  Hänen isänsä  Urpo  Helakorpi (1912-1990)  aloitti  työnjohtajana  1936  ja jatkoi  60-luvun loppuun.

Toisen polven työnjohtajina Säynätsalon  tehtailla ovat muutaman sukupolven takaa tiedossa  ainakin Auvisen veljekset  Esko ja Timo.  Heidän isänsä Jukka Auvinen oli saapunut saarille työnjohtajaksi jo 1920-luvulla.  Esko ja Jukka olivat kunnallisvaikuttajiakin,  Timo muutti 50-luvun lopulla Pohjois-Amerikkaan.

Pertti Helakorpi tuli muiden  lutakkolaisten  mukana  Säynätsaloon vanerille  1995.   Mutta  Säynätsalon  tehdasalue oli tullut  työpaikkana tutuksi jo 1967, kesätöissä silloisen kuorimon uittoaltaalla.

 

Pertti Helakorven  työalaa on ollut  puunjalostuksen  ”mekaaninen puu”.  Pitkään se oli lähes toissijaista, kun paperi teki tulosta – niin työnantajalle  kuin  palkollisilleenkin. Pertti Helakorpi kuvailee  ansiotasoeroja, mutta  hillitysti. – Nythän tilanne on ainakin tasoittunut, ellei kääntynytkin. –Mekaaninen  puu on ollut hyvin aliarvostettu ala, varsinkin  sahapuoli,  Helakorpi muotoilee.

 

”UPM on ollut hyvä työnantaja”, summaa  Helakorpi. Ja  joka tapauksessa  ura päättyy nyt tammikuussa 2015 oikeasti eläkkeeseen, aivan perinteiseen  ja vieläpä  nykyisin harvinaiseksikin käyneeseen, normaaliin  tapaan. Arvostus on siten ollut ilmeisen monipuolista.

 

Haastattelija  arveli vanerinteon paljonkin  muuttuneen sitten isä-Helakorven  päivien  silloisilla  Parviaisella  ja  Ensolla. –  Periaate on  sama, oikaisee Pertti. –  Ensin sorvataan, sitten viiluja, niitä paikataan ja liitetään..  Käsite mekaanisesta puusta on edelleen voimassa, vaikka levyihin liittyykin  kemiaa  ja  uutta  käsittelyä.  Säynätsalopäivien  aikanahan esiteltiin myös  saarelaisille  uutta taipuisaa vaneria, joka kelpaa autoteollisuudellekin.

 

Juttuihin  säynätsalolaisuudesta  liittyy  yleensä  pohdintaa  saarten  silloisesta  yhteiskunnallisesta jakautumisesta.  Mutta  Pertti  Helakorvelle  ei  50- ja 60-lukujen Säynätsalo  näytä jättäneen  paljonkaan traumoja.  P-korpi oli  selkeästi  toimihenkilöaluetta, kun taas lähellä sijainneet  Laivarannan rivitalot  jo  työntekijöillä asutettuja.  – Olen kyllä  kärsinyt siitä  ”herrojen pennut” –asenteesta, Pertti sanoo sanoo, mutta antaa ymmärtää, ettei  sellaista paljon itse kohdannut.

 

Jako koski  näkyvästi  urheilua.  SSP eli Saarenpojat  oli Pertille  tärkeä, myös  illat jäsenille  vanhalla  Seurantalolla, joskus elokuvineen ja tarjoiluineen.  – Mutta  kaikki kunnia  Riennolle myös, hän  lisää.

 

Palopäällikkö  otti   roolinsa

 

Urpo Helakorpi  oli  saarten julkisuuden henkilö,  etenkin  palokuntajuhlien  suoraselkäinen ja näyttävä hahmo.   Pertti sanoo isänsä  olleen kotonakin  jämäkkä.  – Mutta kyllä  kotoa  hyvin ulos pääsi, harrastamaan.   – Meillä oli vain yksi  polkupyörä  ja  sillä  veljeni Hannun kanssa ajelimme. – Mutta jos palopilli  soi, pyörä oli äkkiä vietävä kotiin, jos  isä  ei ollut työssä. – Pyörällä hän sitten lähti  sammutustehtäviin.

 

Silloisessa julkisuudessa  muodostui kuva  tiukan  sotilaallisestikin  palosotilaitaan  johtavasta päälliköstä. Hänen vastapainonaan oli sitten palokalustonhoitaja  ”Allu” Harju, joka oli enemmänkin myhäilevä vääpeli.

 

Urpo Helakorpi  oli Keski-Suomen  Palokuntaliiton  perustajajäseniä  ja  sen ensimmäinen sihteeri  1953-1967. – Minä kirjoitin käsin jäsenpostin  kirjekuorien osoitteita ja listoja,  muistelee  Pertti.

 

Urpo Helakorpi oli Säynätsalon  puitteissa  tyylikäs  herra.  Pertti muistaa, että  lapsuuden ajan sunnuntairituaali  oli  mennä  silloiseen SOK:n ravintolaan, joka sijaitsi suunnilleen nykyisen tehtaan parkkipaikan seutuvilla.  – Ja  mentiin sinne pienemmälle  ja  paremmalle  puolelle,  jäätelölle,  Pertti kuvaa.   Marja-Leena Helakorpi kertoo, kuinka hän vaikuttui Urpon  hyvästä  vaatevalikoimasta  tullessaan   Pertin  puolisona   perheen  elämään. Kaapeissa oli takkeja joka lähtöön.

 

Tuon ajan  kaksi  suurta  paloa  Säynätsalossa olivat  lautatarhan palo  sotavuosina  ja  kansakoulun palo 50-luvun alussa.   Odotin Pertillä  olevan jotain kerrottavaa  koulun paljon jälkeisistä tunnelmista kotona, mutta  sellaista  ei ollut jäänyt  mieleen.  Ilmeisesti Urpo ei tuonut  mahdollisten  tappioiden taakkaa  kotiin.

 

Perheen ulkojäsen Pirkko Partanen

Nimittäin taakkaa oli siellä muutoinkin.   Urpo Helakorven vaimo  Jenny ( os Lindqvist)  oli  sairastunut vakavasti   ja  kuoli jo  60-luvun alussa.  –  Isä  jäi  sitten yksin  ja  joutui  viemään meitä lapsia  eteenpäin, Pertti kuvaa.

 

Tässä tilanteessa  perhettä jo äidin sairauden aikana  auttaneesta  Pirkko Partasesta  (1931-2001)  tuli kodin tuki.  –  Pirkko oli sydämellinen ja ystävällinen,  kuvaa  Pertti.  Pirkko Partasen  päätyö oli tehtaalla, mm  pitkään rispan ääressä.  Kaksivuorotyön  vapaa-aikoina hän oli melkeinpä vain  Helakorvilla, oma koti kyllä Asuntolassa lähellä Isoa saunaa. Pirkon apu Helakorville jatkui Urpo Helakorven vanhuuden tukena Säästölässä.

 

– Niin kauan kuin Pirkko eli meillä oli tapana  mennä aina jouluaattona  hänen luokseen samalla  kun kävimme  hautausmaalla,  kertoo Pertti.

 

– Pirkko oli  ehkä vielä tärkeämpi  veljelleni  Hannulle,  kuvaa  Pertti ja kertoo  itse   olleensa  paljon Muuratsalossa  tätinsä Taimi Tupin luona.  Toinen  Pertin täti  oli  Vieno Hokkanen, joka piti kemikaalikauppaa ja huolehti makeismyynnistä saaren elokuvateatterissa.

 

 

Säynätsalon Sanomien jutussa todettiin, että ennen Helakorpien  raskaimpia vuosia  Pirkko Partanen  oli usein auttamassa  myös  jutun kirjoittajan kodissa,  tilapäisenä  apulaisena.   Tilanne oli samansuuntainen kuin Helakorvilla,  Aune Niinistö oli  sairas ja joutuikin sitten  sairaalaan  1954 eikä palannut.  Niinistöillä  keskeisin  kodin auttaja oli  ollut  Pirkon  sisar  Helga  ja  sitä ennen Anja Korpela, monien muiden lisäksi.

”Ihailen, mutten siellä asuisi”  – Vaimo

Pertti Helakorpi  puhuu  Säynätsalosta  myönteisesti ja kunnioituksella. – Kun veljeni Hannun lapsia on käynyt  meillä, olemme saarta kiertäneet ja olen esitellyt  nuo kaikki tärkeät paikat.   Marja-Leena  Helakorpi   sanoi  ihmettelevänsä  ja ihailevansa säynätsalolaisuuden  piirteitä.  Mutta  lisää, ettei kyllä haluaisi  asua siellä  saarella.

 

 

 

 

 

 

.

 

 

 

 

 

 

 

.

 

 

 

.

 

 

.

 

 

 

 

 

….

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Säynätsalolaisvaikuttajia  keramiikkaan ikuistettuina  frakeissaan  ja  valmiina   osallistumaan  juhlallisuuksiin.   Otimme  heidät pitkästä aikaa yläkaapin  kätköistä   ja  puhdistimme.  Mutta keitä  he  ovat?     Eturivissä   toinen  vasemmalta ilmiselvästi myyntipäällikkö  Olavi  Salonen ja  hänen  takanaan  myös  pitkän päivätyön  saaren yhtiössä  tehnyt  Eero Levä.  Eturivissä  toinen oikealta  on työnjohtaja  Pekka  Pasanen  ja  vasemmassa  reunassa  Urho Wiren, jonka työpaikka oli  konttorilla.   Äärimmäisenä oikealla  olevaa hahmoa  en tunnista.  Siitä oli jo  aikanaan  teoksen valmistuessa  epäselvyyttä.

Keramiikkateos  on  vuodelta  1957.  Taiteilijan nimi  ei ole  kirjoittajan  tiedossa.

Hieman  on valmistumisajan   nokkimisjärjestys  vaikuttanut.  Olavi  Salosella  on pituutta  todellisuutta  enemmän  ja  Pekka  Pasasella  vähemmän.    Eero  Levän  mittoihin  Salosta  ei sentään ole  yritetty.

Säynätsalossa  Konttorin Kerholla  frakkijuhlia  ei  kai koskaan  järjestetty , saati sitten Työnjohtajakerholla, joten  suuntana  Säykin  frakkiherroilla  on  ehkä  Jyväskylän  Klubi..  Voimme kuvitella.    Mutta   sytytämme  kynttilän   myös   näitä  arvokkaita  säynätsalolaisia  elämänuria   muistaen.

Vanerin  paikkaussali  oli   saarten  suurten  juhlien  toteuttamispaikka  40-luvulla.  3.12.1944 siellä järjestettiin  oheisen  kutsun  kertoma   Kotiutumis- ja  Vastaanottojuhla   sodasta  selviytyneille  ja  saarille  palanneille.   Sekä  työläisille  että  virkailijoille  yhteisesti.   Juhlan järjestäjänä  olivat    Parviaisen Tehtaat  Oy  ja   Säynätsalon  kunta.   Enso  ei  vielä tuolloin  ollut  saarelle  omistajaksi  saapunut.   Tarkkaavainen  lukija  huomaa myös, että  seurakunta  ei ole kutsujien  joukossa.

Juhlassa  oli ohjelman  mukaan  kolme puhujaa.  Pääluottamusmies  Emil  Kirves,   saarten  aseveliyhdistyksen  puheenjohtaja  Frans  Louhi  sekä  yhtiön  toimitusjohtaja, fil.tri Hilmer  Brommels.   Mitä puheissa  sanottiin, ei ole tiedossani.  Ehkä   puheita  on julkaistu  vaikkapa  90-luvun  kuntaliitoskirjoissa, ja  varmasti  Säynätsalo-lehdessä  aikanaan.

Ohjelman  mukaan  soittamassa oli  VTT:n  soittokunta.    Lyhenne  tarkoittanee  Valtion  tykkitehdasta.  Mahdollisesti  saaren  oma  soittokunta  ei vielä ollut vireessä.  Myöhemmin  40-luvulla  vakioesiintyjiä olivat myös  Säynätsalon  Sekakuoro ja Mieskuoro Päijänne. Vaan  ei vielä  tuolloin.

Lopuksi  laulettiin   Hämäläisten Laulu  ja   Työväen  Marssi.     Hämäläisten Laulu  kai siksi, että  olimme  Hämeen  lääniä.    Jyväskylä  oli  sitten jo  Vaasan  lääniä,  raja  Keljossa.   Säynätsalo  katsoi  kehittyvään  etelään,  ei   Pohjanmaalle.

Kutsu ja  ohjelma  ovat säilyneet  Urpo Helakorven kokoelmissa.